Olimme panttivankeina vankilakapinan aikana

KELLO kolmen maissa lauantai-iltapäivällä 30. maaliskuuta 1996 Edgardo Torres, Rubén Ceibel ja minä saavuimme Sierra Chican huipputarkasti vartioituun vankilaan Buenos Airesin provinssiin Argentiinassa. Tähän linnoitukseen, joka on suunniteltu noin 800 vangille, oli ahdettu 1052 tuomittua rikollista. Heidän rikoksensa vaihtelivat ryöstöstä sarjamurhaan. Me olimme siellä vierailijoina.

Edgardolle ja Rubénille tämä oli vain yksi monista lauantaikäynneistä tässä kuuluisassa vankilassa. Paikallisen Jehovan todistajien seurakunnan vanhimpina he kävivät siellä säännöllisesti pitämässä viikoittaisia raamatullisia puheita noin 15 vangille. Minulle, matkavalvojalle, tämä oli harvinainen tilaisuus, sillä en ollut koskaan johtanut kokousta vankilassa.

Vankilassa on 12 suurta selliosastoa viuhkamuodostelmassa. Tultuamme alueelle näimme neljän vangin vilkuttavan meille innoissaan matkan päästä. Nämä vangit olivat edistyneet raamatuntutkisteluissaan siinä määrin, että heistä oli tullut Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kastamattomia julistajia. Meidät saatettiin nopeasti selliosasto yhdeksikköön, missä meidän oli määrä pitää kokous. Siellä eräs huone oli maalattu, ja sinne oli laitettu verhot, mikä teki siitä arvokkaan näköisen.

Kapina alkaa

Jokin oli kuitenkin vinossa. Läsnä oli tavallisten 15 vangin sijasta ainoastaan 12 vankia. Me kaikki ihmettelimme syytä siihen. Kokous alkoi tavalliseen tapaan laululla ja rukouksella. Muutaman minuutin kuluttua säpsähdimme kuullessamme yhtäkkiä voimakkaita laukauksia, joita seurasi konekivääritulisarjoja. Sitten kuulimme huutoa ja kiljuntaa. Vankilakapina oli juuri alkanut!

Kokoushuoneeseemme ryntäsi useita huppupäisiä vankeja aseinaan jonkinlaisia veitsen korvikkeita. He hämmästyivät nähdessään meidät – kolme vierailijaa! Meidät saatettiin nopeasti savun täyttämää käytävää pitkin. Patjoja oli tulessa, vankeja juoksenteli sinne tänne, ja haavoittunut vartija makasi lattialla. Itse tehty pommi roihautti vankilan pihan keskellä seisovan vartiotornin liekkeihin. Meidät vietiin ulos ja pakotettiin seisomaan noin 50 metrin päässä pääaidasta. Katsoessamme suoraan eteenpäin saatoimme nähdä poliisien ja vanginvartijoiden seisovan aidan ulkopuolella ja tähtäävän meitä aseillaan. Ryhmä vankeja oli piilossa meidän takanamme pitäen veitsiään kurkullamme. He pitivät meitä ihmiskilpinään.

Lisää panttivankeja

Viisi tuntia myöhemmin, auringonlaskun jälkeen, kapinan johtajat antoivat lääkärin tulla vankilaan hoitamaan haavoittuneita. Lääkärikin joutui panttivangiksi. Lopulta suunnilleen iltayhdeksältä meidät vietiin vankilan sairaalaan. Siellä teimme seuraa joukolle vartijoita, joita pidettiin myös panttivankeina. Kapinoitsijat pakottivat nyt kaikki panttivangit ihmiskilvikseen vuoron perään.

Vähän ajan kuluttua erään tuomarin ja hänen sihteerinsä annettiin tulla tapaamaan kapinoitsijoita, jotta tilanne olisi voitu ratkaista rauhanomaisesti. Kriisi kuitenkin laajeni entisestään, kun vangit ottivat heidät molemmat röyhkeästi panttivangeikseen.

Taistelut jatkuivat hajanaisesti pitkin yötä. Yritimme nukkua, mutta joka kerta torkahdettuamme vaikutti siltä, että äänekäs huuto säpsähdytti meidät hereille unestamme. Sitten aikaisin aamulla oli meidän vuoromme toimia jälleen elävinä kilpinä.

Väkivalta laajenee

Sunnuntaina 31. maaliskuuta, toisena kapinapäivänä, tilanne paheni. Kapinan johtajat eivät päässeet yksimielisyyteen vaatimuksistaan. Tämä synnytti vihaisen ja väkivaltaisen ilmapiirin. Kapinoitsijajoukot riehaantuivat ja tuhosivat ja polttivat kaiken tielleen sattuvan. Vanhoja riitoja ratkottiin turvautumalla väkivaltaan ja murhaan. Lukuisia vankeja, jotka eivät suostuneet liittymään kapinaan, teloitettiin. Joitakin ruumiita poltettiin leipomon uunissa.

Vankilassa kiersi kaikenlaisia huhuja ja ristiriitaisia tietoja vapauttamisestamme. Meille panttivangeille se oli hermoja raastava kokemus. Toisinaan meidän annettiin katsoa televisiouutisia. Hämmästyimme nähdessämme, miten kaukana todellisuudesta television selostukset olivat. Se oli masentavaa.

Miten me selvisimme? Keskityimme rukoilemaan, lukemaan Raamattua ja puhumaan toisille onnellista tulevaisuutta koskevista Raamatun lupauksista. Tämän avulla saatoimme pysyä henkisesti vahvoina koettelemuksen aikana.

Maanantaina kapinan johtajat suostuivat aloittamaan neuvottelut viranomaisten kanssa. Kapinan loppu näytti olevan lähellä. Kapinoitsijat pitivät Edgardoa ja useita vanginvartijoita kilpinään, kun jotkut vangit alkoivat ampua toisiaan. Tätä seuranneen hämmingin aikana poliisit, jotka luulivat panttivankeja ammuttavan, aloittivat tulituksen. Edgardo selvisi luotisateesta, mutta jotkut vankina olevat vartijat ammuttiin.

Kuolema näytti väistämättömältä

Meidät panttivangit vietiin katolle, jotta viranomaiset olisivat nähneet meidän olevan yhä hengissä. Poliisi kuitenkin jatkoi ampumista. Tämä sai kapinoitsijat raivoihinsa. Kaikki alkoivat huutaa yhtaikaa. Jotkut karjuivat: ”Teurastakaa panttivangit! Teurastakaa heidät!” Toiset anelivat: ”Ei vielä! Odotetaan!” Kuolema näytti väistämättömältä. Rubén ja minä katsoimme toisiamme ikään kuin sanoen: ”Uudessa maailmassa tavataan.” Sitten me kumpikin esitimme hiljaa rukouksen. Tunsimme heti sisäistä levollisuutta ja mielenrauhaa, joka saattoi noissa olosuhteissa olla lähtöisin vain Jehovalta (Filippiläisille 4:​7).

Yhtäkkiä poliisi lopetti ampumisen ja yksi kapinan johtajista peruutti teloitusmääräyksen. Minua pitelevä nuori vanki määrättiin kävelyttämään minua katolla edestakaisin varoitukseksi poliisille. Hän oli erittäin hermostunut. Saatoin heti siinä paikassa aloittaa hänen kanssaan keskustelun, joka rauhoitti meitä kumpaakin. Selitin, että ihmisten kärsimykset ovat lähtöisin Saatanasta ja hänen demoneistaan ja että Jehova Jumala tekee pian lopun kaikista noista kärsimyksistä (Ilmestys 12:​12).

Kun meidät vietiin takaisin vankilan sairaalaan, huomasimme monien panttivankien olevan pakokauhun vallassa. Yritimme kertoa vankitovereillemme uskostamme Jehovan lupauksiin. Puhuimme heille siitä Raamattuun perustuvasta toivostamme, että maan päälle tulee paratiisi. Jotkut panttivangeista alkoivat kutsua Jehovaa nimeltä avukseen. Lääkäri oli erityisen kiinnostunut ja esitti monia yksityiskohtaisia kysymyksiä. Tämä johti pitkään raamatulliseen keskusteluun, jossa käytimme kirjaa Tieto joka johtaa ikuiseen elämään.

Muistonvietto

Tiistaina, vankeutemme neljäntenä päivänä, oli Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistonvietto. Tuona päivänä miljoonat Jehovan todistajat ja kiinnostuneet ihmiset kautta maailman kokoontuisivat tuohon tilaisuuteen Jeesuksen käskyn mukaisesti (Luukas 22:​19). Mekin teimme muistonviettoa koskevia järjestelyjä.

Huoneesta valittiin yksi nurkka, jossa saisimme olla rauhassa. Ei ollut happamatonta leipää eikä viiniä, joita olisi voitu käyttää vertauskuvina. Me kolme lauloimme kuitenkin ylistystä Jehovalle, rukoilimme ja kertasimme Raamatun kertomusta Jeesuksen viimeisestä yöstä sekä muita hänen kuolemaansa liittyneitä tapahtumia. Tunsimme olevamme hyvin lähellä perheitämme ja hengellisiä veljiämme ja sisariamme, kun he viettivät muistonviettoa samaan aikaan kautta maan.

Koettelemus päättyy

Seuraavat neljä päivää elettiin jännityksen, pelon ja epätietoisuuden vallassa. Sukulaisilta ja ystäviltä tulleet lukuisat kirjeet, joita vankien sallittiin ottaa vastaan, kuitenkin lohduttivat meitä. Erään kerran meidän jopa annettiin soittaa perheillemme. Oli todella virkistävää kuulla heidän äänensä ja lukea heidän tuntemastaan rakkaudesta ja huolesta.

Lauantaina, vankeutemme kahdeksantena päivänä, kapinoitsijat pääsivät sopimukseen viranomaisten kanssa. Meille sanottiin, että meidät vapautettaisiin seuraavana päivänä. Sunnuntaina 7. huhtikuuta puoli kolmelta iltapäivällä kuulimme uutisen: ”Valmistautukaa lähtöön!” Vangit järjestivät ”kunniavartion” saattamaan meidät vapauteen! Lähtiessämme sairaalasta kapinan johtajien puhemies tuli Edgardon luo ja sanoi: ”Veli, käytöksenne on tehnyt minuun vaikutuksen. Lupaan käydä tästä lähtien lauantain kokouksissanne täällä vankilassa. Pidättehän edelleen kokouksianne huolimatta siitä, mitä täällä on tapahtunut?” Edgardo vastasi hymyillen: ”Tietysti!”

Ulkona meitä odotti yllätys. Heti astuttuamme ulos rakennuksesta kaikki vangit alkoivat taputtaa käsiään osoittaakseen meille suosiota. He osoittivat näin olevansa pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Se oli liikuttava hetki. Kristillinen käytöksemme yhdeksänä edellisenä päivänä oli epäilemättä tehnyt heihin kaikkiin vaikutuksen – Jehovan kunniaksi.

Vankilan aidan ulkopuolella tapasimme perheemme ja noin 200 hengellistä veljeämme ja sisartamme. Syleilimme toisiamme tuntien suurta helpotusta. Olimme selvinneet hengissä! Yksi panttivangeista meni vaimoni luo ja sanoi hänelle: ”Luulen, että Jehova on tavoittanut sydämeni ja haluaa minun palvelevan häntä.”

Edgardo, Rubén ja minä opimme hyvin erikoisella tavalla, että Jehova voi tukea palvelijoitaan kaikkein kauheimmissakin vastoinkäymisissä. Koimme, kuinka suurenmoista on rukoilla Jehovaa ja nähdä, että hän kuulee. Voimme sanoa psalmistan tavoin: ”Minä ylistän sinua, oi Jehova, sillä sinä olet nostanut minut ylös etkä ole antanut vihollisteni iloita minusta. Oi Jehova, Jumalani, minä huusin sinulta apua, ja niin sinä paransit minut. Oi Jehova, sinä olet nostanut sieluni Šeolista, olet pitänyt minut elossa, jotten menisi hautakuoppaan.” (Psalmit 30:​1–3.) (Kertonut Darío Martín.)

[Huomioteksti s. 19]

Kokoushuoneeseemme ryntäsi useita huppupäisiä vankeja aseinaan jonkinlaisia veitsen korvikkeita

[Huomioteksti s. 20]

Kapinoitsijat pitivät Edgardoa ja useita vanginvartijoita kilpinään

[Huomioteksti s. 21]

Vangit järjestivät ”kunniavartion” saattamaan meidät vapauteen!

[Kuva s. 18]

Kolme vierailevaa sananpalvelijaa (vasemmalta oikealle): Edgardo Torres, Rubén Ceibel ja Darío Martín