Musiikki, huumeet ja alkoholi olivat elämäni

OLEN Pohjois-Amerikan intiaani. Isäni, joka kuoli neljä vuotta sitten, oli chippewa ja kotoisin Sugar Islandista Michiganista Yhdysvalloista. Äitini on syntynyt Ontariossa Kanadassa, ja hän on ottawa- ja ojibwa-intiaanien jälkeläinen. Isäni kautta kuulun chippewa-intiaanien Sault Sainte Marie -⁠heimoon. Katolisten lähetyssaarnaajien ja sisäoppilaitosten vaikutuksesta meidät kasvatettiin katolilaisiksi, mikä merkitsi sitä, että kävimme messussa joka sunnuntai.

Lapsena elin intiaanireservaatissa yksinkertaista ja onnellista elämää. Lapsen näkökulmasta kesät olivat pitkiä, verkkaisia ja rauhallisia. Asuimme syrjäseudulla – meillä ei ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa, ja me peseydyimme järvessä tai pesusoikossa. Leikimme ulkona. Vietimme aikaamme hevosten, nautojen ja muiden kotieläinten parissa. Siihen aikaan toivoin, että koko maailma voisi olla sellainen ikuisesti.

Kasvuvuosien haasteita

Kun vartuin ja menin kouluun, kävin reservaatissa enää harvakseltaan. Koulu, urheilu ja musiikki alkoivat niellä suurimman osan ajastani. Ajan henki muovasi minua 1960-luvulla, jolloin olin teini-ikäinen. Täyttäessäni 13 vuotta huumeet ja alkoholi kuuluivat kiinteästi elämääni. Oli muotia kapinoida yhteiskuntaa vastaan, ja vihasin kaikkea, mitä järjestelmä edusti. En voinut käsittää, miksi ihmiset kohtelivat toisiaan epäinhimillisesti.

Noihin aikoihin sain ensimmäisen kitarani. Perheemme oli musikaalista väkeä. Isäni soitti pianoa ja steppasi, ja hänen veljensäkin olivat musikaalisia. Kun sitten isäni ja setäni tulivat koolle, soitimme jigiä ja tanssimme square dancea aamun pikkutunneille. Rakastin sitä. Opin pian soittamaan kitaraa ja liityin rock and roll -⁠yhtyeeseen. Esiinnyimme koulun tansseissa ja muissa tilaisuuksissa. Se vei meidät baareihin ja yökerhoihin, mikä luonnollisesti tiesi lisää alkoholia ja huumeita. Marihuanan ja metamfetamiinin (speedin) käyttö kuuluivat elämäntyyliini.

Sotapalvelus Vietnamissa

Kun olin 19-vuotias, olin naimisissa ja tulossa isäksi. Samanikäisenä minut kutsuttiin Yhdysvaltojen merivoimiin. Kaikki tämä kasasi harteilleni aivan liikaa paineita. Selvitäkseni niistä pysyttelin pilvessä tai humalassa vuorokauden ympäri.

Minut määrättiin merijalkaväen alokasleirille San Diegoon Kaliforniaan ja sen jälkeen Camp Pendletoniin Kaliforniaan, missä jalkaväelle annettiin lisävalmennusta. Minut koulutettiin käyttämään lennätintä ja kenttäradiota. Tämä tapahtui vuoden 1969 lopulla. Nyt edessä oli todellinen testi: palvelus Vietnamissa. Olin siis 19-vuotias ja valmistunut vain muutamaa kuukautta aiemmin lukiosta, kun jo seisoin Vietnamin punaisella maaperällä. Monien muiden intiaanien tavoin isänmaallisuus oli saanut minut astumaan palvelukseen huolimatta siitä, miten epäoikeudenmukaisesti yhteiskunta oli kohdellut meitä vähemmistöön kuuluvia.

Ensin minut määrättiin Da Nangin tuntumassa tukikohtaansa pitävään meri-ilmavoimien lento-osastoon (1st Marine Air Wing). Noin 50 miestä – tai oikeastaan poikaa – vastasi sotilastukikohdan viestintäjärjestelmien kunnossapidosta. Vastasimme alueesta, joka ulottui Pohjois- ja Etelä-Vietnamin väliseltä demilitarisoidulta vyöhykkeeltä noin 80 kilometrin päähän Da Nangista etelään.

Pakolaisia virtasi Da Nangiin, ja joka puolelle nousi hökkelikaupunkeja kuin sieniä sateella. Myös orpokoteja oli paljon. Monet pikkulapset olivat raajarikkoja, ja heidän näkemisensä kosketti minua syvästi. Kummastelin, miksi melkein kaikki heistä olivat tyttöjä tai pieniä poikia. Syy selvisi minulle pian. Kaikki 11-vuotiaat ja sitä vanhemmat pojat olivat sodassa. Tapasin myöhemmin nuoren vietnamilaissotilaan ja kysyin, minkä ikäinen hän oli. ”Neljätoista”, hän vastasi. Hän oli ollut taistelemassa jo kolme vuotta! Olin järkyttynyt. Hän toi mieleeni 14-vuotiaan veljeni, paitsi että veljeni ei harrastanut tappamista vaan pelasi baseballia juniorijoukkueessa.

Palvellessani merivoimissa mielessäni alkoi herätä kysymyksiä, jotka vaativat vastausta. Eräänä iltana menin tukikohtamme kirkkoon. Katolinen sotilaspappi saarnasi Jeesuksesta, rauhasta ja rakkaudesta! Minun teki mieli huutaa. Hänen saarnansa oli ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä siellä tapahtui. Menin seremonian jälkeen kysymään häneltä, kuinka hän pystyi perustelemaan sen, että hän oli kristitty ja samaan aikaan taisteli tässä sodassa. Hänen vastauksensa? ”Katsos, sotamies, tällä tavoin me taistelemme Herran puolesta.” Kävelin ulos ja sanoin itselleni, etten halunnut enää koskaan olla missään tekemisissä kirkon kanssa.

Kun komennukseni päättyi, tiesin olevani onnenpekka saadessani olla elossa, mutta henkisesti ja moraalisesti olin kärsinyt suuresti. Se että jouduin näkemään sotaa ja kuolemaa sekä kuulemaan niiden ääniä ja haistamaan niiden hajuja päivästä toiseen, jätti syvät jäljet nuoreen mieleeni ja sydämeeni. Vaikka se kaikki tapahtui yli 25 vuotta sitten, muistan sen kuin eilisen päivän.

Kamppailua siviilielämään sopeutumiseksi

Palattuani kotiin aloin keskittyä muusikon uraani. Henkilökohtainen elämäni oli sekaisin: olin naimisissa ja minulla oli lapsi, ja käytin yhä runsaasti huumeita ja alkoholia. Vaimoni ja minun väliset suhteet kiristyivät, ja se johti avioeroon. En luultavasti ole koskaan ollut niin alamaissa kuin silloin. Aloin pysytellä omissa oloissani ja sain lohtua viettämällä aikaa ulkona kalastellen lohia Minnesotan ja Ylä-Michiganin syrjäseuduilla.

Vuonna 1974 muutin Nashvilleen Tennesseehen, ja tavoitteenani oli edistää kitaristin ja laulajan uraani. Soitin monissa yökerhoissa ja toivoin aina lyöväni itseni läpi ja pääseväni mukaan musiikin valtavirtaukseen. Mutta se oli kova haaste – lahjakkaita kitaristeja oli paljon, ja kaikki yrittivät päästä huipulle.

Juuri kun asiat alkoivat todella sujua ja menestyvän ammattilaisuran mahdollisuus tuntui olevan käteni ulottuvilla, tapahtui kuitenkin jotain, mikä järkytti minua.

Vaarallinen elämäntyyli

Menin käymään erään vanhan tuttavani luona, jonka kanssa olin tehnyt huumekauppoja. Hän tervehti minua ovella 12 kaliiperin haulikko kädessään. Hänen vartalonsa oli osittain lastoitettu, ja hänen suunsa oli vedetty langoilla liikkumattomaksi murtuneen leuan vuoksi. Puhuen hampaidensa välistä hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Hän oli tietämättäni ollut mukana huumekartellissa, joka toimi Nashvillessa, ja iso kokaiinierä oli kadonnut. Huumeparonit syyttivät siitä häntä. He olivat lähettäneet gangsterinsa hakkaamaan hänet. He käskivät häntä palauttamaan kokaiinin tai maksamaan 20000 dollaria (90000 markkaa), mikä oli sen arvo katukaupassa. Sen lisäksi että häntä uhkailtiin, myös hänen vaimonsa ja lapsensa olivat vaarassa. Hän sanoi minulle, että minun ei olisi turvallista näyttäytyä hänen seurassaan ja että minun voisi olla parasta lähteä. Otin vihjeestä vaarin ja poistuin.

Tuo tapaus sai minut hiukan pelkäämään henkeni puolesta. Olin tietämättäni sekaantunut väkivaltaiseen maailmaan. Useimmat tuttavistani musiikki- ja huumepiireissä pitivät mukanaan käsiasetta. Olin itse ollut vähällä ostaa .38-kaliiperisen revolverin suojakseni. Tajusin, että mitä lähemmäs pääsin musiikkiteollisuuden valtavirtausta, sitä kalliimman hinnan siitä joutui maksamaan. Päätin siksi jättää Nashvillen ja suunnittelin lähteä Brasiliaan opiskelemaan latinalaisamerikkalaista musiikkia.

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia

Vaikka minulla oli kielteisiä kokemuksia uskonnosta, halusin palavasti palvoa Jumalaa. Ja minulla oli yhä kysymyksiä, jotka olivat vailla vastausta. Siksi aloin etsiä totuutta. Kävin monissa kirkollisissa ryhmissä, jotka eivät kuuluneet mihinkään valtakirkkoon, mutten löytänyt etsimääni. Muistan erään Minnesotassa sijainneen kirkon, jossa kävin. Pastori lyhensi saarnaansa, koska Minnesota Vikings -⁠jalkapallojoukkueella oli peli samana päivänä. Hän kehotti meitä kaikkia menemään kotiin rukoilemaan voittoa Vikingseille! Nousin ylös ja kävelin ulos. Pinnallinen ajattelu, jossa Jumala liitetään merkityksettömään urheiluun, kiusaa minua edelleen.

Ollessani töissä Duluthissa Minnesotassa eräs ystäväni jätti asuntooni Vartiotorni-lehden. Luin siitä kirjoituksen, jossa käsiteltiin Matteuksen 24:ttä lukua, ja kaikki mitä siinä sanottiin, kuulosti uskottavalta. Se sai minut pohtimaan: Keitä nämä Jehovan todistajat ovat? Kuka on Jehova? Sain vastaukset kysymyksiini vasta vuonna 1975. Samainen ystävä jätti minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämääna ja Raamatun.

Luin kirjan tuona samana yönä. Päästyäni ensimmäisen luvun loppuun tiesin, että olin löytänyt totuuden. Tuntui aivan kuin mieltäni peittänyt verho olisi poistettu. Luin kirjan loppuun, ja seuraavana päivänä menin kadun toisella puolella asuvien todistajien luokse ja pyysin heitä tutkimaan Raamattua kanssani.

Luovuin suunnitelmistani matkustaa Brasiliaan ja aloin käydä kokouksissa valtakunnansalissa. Jehovan avulla pääsin kertaheitolla eroon 12 vuotta kestäneestä huume- ja alkoholiriippuvuudesta. Muutaman kuukauden kuluttua osallistuin talosta-taloon-palvelukseen.

Edessäni oli kuitenkin ongelma. Minulla ei ollut koskaan ollut vakituista työpaikkaa, ja pelkkä ajatuskin tulla sidotuksi johonkin aikatauluun puistatti minua. Nyt minun täytyi ruveta kantamaan vastuuta, sillä Debi oli palannut elämääni. Olin seurustellut hänen kanssaan aikaisemmin, mutta hän oli mennyt korkeakouluun valmistuakseen opettajaksi, ja minä olin aikonut ryhtyä muusikoksi. Nyt hänkin otti vastaan Raamatun totuuden, ja tunsimme jälleen vetoa toisiimme. Menimme naimisiin, minkä jälkeen meidät kastettiin Jehovan todistajiksi Sault Sainte Mariessa Ontariossa Kanadassa vuonna 1976. Aikanaan saimme neljä lasta – kolme poikaa ja tytön.

Hankkiakseni perheelleni toimeentulon avasin musiikkiliikkeen ja opetin jazz-improvisointia ja kitaransoittoa. Lisäksi hoidin pientä levytysstudiota ja soitin silloin tällöin yökerhoissa. Sitten kesken kaiken minulle tarjoutui tilaisuus päästä takaisin musiikkimaailman huippuammattilaisten joukkoon. Kolmeen otteeseen minua pyydettiin soittamaan taustoja kuuluisille levyttäville muusikoille. Tässä oli suuri tilaisuuteni – oikeastaan kolmas kahdessa vuodessa. Minulle tarjottiin tilaisuutta lähteä Los Angelesiin Kaliforniaan soittamaan tunnetun jazzyhtyeen kanssa. Mutta tiesin sen merkitsevän paluuta jatkuvaan matkusteluun, konserttien pitämiseen ja levyttämiseen. Harkitsin tarjousta suunnilleen viisi sekuntia ja vastasin kunnioittavasti: ”Ei kiitos.” Pelkkä ajatuskin aiemmasta elämästäni, johon olivat kuuluneet huumeet, alkoholi ja vaaralliset gangsterit, sai minut tajuamaan, että se ei kerta kaikkiaan ollut sen arvoista. Uusi kristillinen elämäni vaimoni ja lasteni kanssa merkitsi minulle paljon enemmän.

Vuosien ajan olin mukana PBS (Public Broadcasting Service) -⁠televisioyhtiön kanavalla esitettävien opetus- ja dokumenttiohjelmien lähetystoiminnassa. Nykyään koordinoin hopi-intiaanien reservaatin ja erään Pohjois-Arizonassa sijaitsevan yliopiston välisiä yhteyksiä, joissa hyödynnetään videotekniikkaa.

Takaisin oman kansani pariin

On kulunut 20 vuotta siitä, kun vihkiydyin Jehova Jumalalle. Olen myös ollut 20 vuotta onnellisesti naimisissa. Debi sekä 19-vuotias poikamme Dylan ja 16-vuotias tyttäremme Leslie ovat kaikki kokoaikaisessa palveluksessa. Dylan palvelee tällä hetkellä Vartiotorni-seuran paino- ja maatilakompleksissa Wallkillissa New Yorkin osavaltiossa. Kaksi nuorempaa poikaamme, 12-vuotias Casey ja 14-vuotias Marshall, vihkiytyivät Jehovalle ja kävivät hiljattain kasteella.

Kolme vuotta sitten noudatimme kehotusta muuttaa jonnekin, missä tarvittaisiin enemmän apua kristillisessä saarnaamistyössä, ja päädyimme Keams Canyoniin Arizonaan navajo- ja hopi-intiaanien pariin. Palvelen seurakunnassa vanhimpana. On mukava olla taas intiaanien keskuudessa. Kulttuuri ja elinolot ovat täällä niin erilaiset kuin tyypillisessä amerikkalaisessa esikaupungissa, että meistä tuntuu kuin olisimme lähetystyössä. Jätimme tilavan, mukavan kodin muuttaaksemme – me kaikki kuusi – paljon pienempään siirrettävään asuntoon. Elämä on täällä kovempaa. Monissa kodeissa ei ole vesi- ja viemärijohtoja, ainoastaan ulkovessa. Jotkin perheet matkaavat talvella kilometrien päähän vain hakeakseen puita ja hiiliä. Vesi nostetaan yhteisistä kaivoista. Monia teitä ei ole päällystetty eikä merkitty karttaan. Kun asuin lapsena reservaatissa, en ollut tästä kaikesta millänikään. Nyt perheeni ja minä ymmärrämme, kuinka paljon kovaa työtä ja voimia vaaditaan pelkästään päivittäisistä askareista suoriutumiseksi.

Vaikka intiaaneilla on reservaateissa oma hallinto- ja tuomiovalta, heillä on samoja ongelmia, joihin kaikki muutkin hallintojärjestelmät törmäävät: sisäisiä konflikteja, puolueellisuutta, varojen puutetta, kavalluksia ja jopa rikollisuutta viranomaisten ja johtajien keskuudessa. Intiaaneja vitsaavat alkoholismi, huumeiden käyttö, työttömyys, perheväkivalta sekä avioliitto- ja perheongelmat. Jotkut syyttävät yhä valkoisia nykyisestä tilanteestaan, mutta valkoisia vaivaavat samat murheet. Monet intiaanit osoittavat kuitenkin vastakaikua Jehovan todistajien tekemälle raamatulliselle opetustyölle perheen, ystävien ja heimoveljien painostuksesta huolimatta. He tajuavat, että ystävyys Jumalan kanssa on korvaamattoman arvokas. Monet matkustavat yli 120 kilometriä yhteen suuntaan päästäkseen kristillisiin kokouksiin. Olemme onnellisia siitä, että saamme kertoa Jumalan valtakunnan hyvää uutista navajo- ja hopi-intiaaneille.

Odotan päivää, jolloin Jehovan hallinto ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maata” ja jolloin kaikki tottelevaiset ihmiset elävät yhdessä rauhassa ja sovussa yksimielisenä perheenä. Silloin elämä tulee olemaan sellaista, jollaista sen toivoin olevan, kun olin vielä chippewa-poika Kanadassa. (Ilmestys 11:​18; 21:​1–4.) (Kertonut Burton McKerchie.)

[Alaviite]

[Kuva s. 13]

Etsin vastauksia Jumalaa koskeviin kysymyksiini

[Kuvat s. 15]

Yllä: perheeni sekä vasemmalla eräs navajo-ystävä

Alla: siirrettävä asuntomme lähellä valtakunnansalia