Elämäntehtäväni täyttäminen

Kirj. Alma E. Parson

ÄITINI kuolema ja vielä myöhemmin minua kasvattaneitten isovanhempieni kuolema murehdutti varhaisen lapsuuteni. Minä koetin etsiä lohtua Jumalan Sanasta löytääkseni tulevan onnellisen elämän toivon. Kun luin tuota elämän, opetusten, ihmeitten, Kristuksen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen henkeytettyä Kertomusta, niin kuinka usein toivoinkaan, että olisin elänyt noina ihmeellisinä päivinä! En uneksinut koskaan, että minun osani olisi täyttää toimeliaana elämäntehtäväni ja elää vielä suurenmoisempina päivinä.

Oli tammikuun loppu vuonna 1918. Olin oppikoulun oppilaana erittäin kiinnostunut oppimiseen ja valistuksen saamiseen. Olin jo päättänyt ryhtyä lähetystyöntekijäksi, asua vieraassa maassa ja puhua jotain muuta kieltä. Sain tuossa kuussa ensimmäisen kosketukseni Jehovan todistajiin, jotka tunnettiin silloin Raamatun tutkijoina. Asuin poissa kotoa rouvan luona, jonka tytär oli Raamatun tutkija. Olosuhteet pakottivat hänet tulemaan, kotiinsa asumaan äitinsä kanssa lapsineen. Hän todisti uskollisesti minulle. Se teki minuun syvän vaikutuksen, ja minä huomasin, että hän oli ensimmäinen ihminen, jonka olin koskaan tuntenut elävän uskontonsa mukaisesti. Tiesin, että hänellä oli ’totuus’. Pidin kuitenkin koulunkäyntiäni ensisijaisen tärkeänä ja jatkoin sentähden opiskelujani.

Olin varhain keväällä v. 1922 toista vuottani yliopistossa. Olin käynyt joitakin kuukausia Raamatun tutkijoitten kokouksissa. Koska olin nyt yhteydessä Jehovan kansaan ja tutkin hänen Sanaansa, niin huomasin, että minun täytyi tehdä ratkaisuni. Halusin lopettaa koulunkäyntini, mutta havaitsin kumminkin menettäväni kaiken kiinnostukseni opiskeluihini. Vain Valtakunnan toivo ja elämän saaminen täytti mieleni. Elämänkohtaloni oli vaa’assa, ja yksin se voi ratkaista sen. Miten valitsisin? Eikö yliopistollinen elämänura varustaisi minua paremmin elämään kristittynä? Ehkäpä tässä vanhassa maailmassa, mutta varustaisiko se minut elämään Jehovan uudessa vanhurskaassa maailmassa? Harkitsin asiaa hyvin. Halusin ennen kaikkea elämää ja tahdoin olla varustettu auttamaan toisiakin saamaan sen. Niin tein ratkaisuni, annoin elämäni Jehovan palvelukseen.

Ollessani seuraavana kesänä jälleen maatilalla omistin jokaisen vapaan minuutin Raamatun ja kirjallisuuden tutkimiselle. Oli ilmoitettu Cedar Pointin konventti. Ystävät olivat innokkaat menemään sinne, ja minäkin halusin mennä. Isäni vastusti menemistä, mutta halusin itsepintaisesti päästä sinne. Vertauskuvasin vesikasteella konventissa antautumiseni tekemään Jehovan tahdon. Sanoin ei voida kuvailla sitä iloa, mitä tunsin tuossa ensimmäisessä konventissani. Tunsin niinkuin Pietari, Jaakob ja Johannes kirkastusvuorella enkä halunnut lähteä sieltä.

En palannut sinä syksynä yliopistoon, koska minulla ei ollut paljon kiinnostusta tämän maailman viisaustieteisiin. Valmistauduin lähtemään tienraivauspalvelukseen seuraavana keväänä. Päätökseni kiukutti kovasti isääni, joka alkoi vastustaa minua katkerasti. Minun oli tehtävä toinenkin ratkaisu: oli valittava totuuden ja omaisteni välillä. Minun täytyi luopua toisesta tai toisesta. Valitsin totuuden, ja minun oli lähdettävä kotoa. Astuin kokoajanpalvelukseen huhtikuussa 1923, ja ilo kertoa nälkäisille sydämille Jumalan armollisista päätöksistä vei voiton siitä surusta, mitä tunsin sen eron johdosta, minkä olin ottanut omaisistani. Ylpeys yritti toisinaan nostaa päätään sydämessäni, ja minusta tuntui hetkittäin, että minun olisi pitänyt lopettaa opiskelut yliopistossa. Mutta minä jatkoin, kun Jehovan henki, hänen Sanansa ja järjestönsä sekä uskolliset veljemme rohkaisivat minua.

Kun järjestö kasvoi erityisesti vuodesta 1925 lähtien, niin minun arvostukseni ja ilonikin lisääntyivät. Työ ei ollut silloin niin rikassisältöistä ja helppoa kuin nykyään, koska se oli kaikki talosta taloon suoritettavaa työtä. Uusintakäynnit ja tutkistelut eivät kuuluneet lainkaan työntekoon siihen aikaan. Me istutimme, toiset kastelivat, mutta Jehova antoi kasvun.

Terveyteni murtui v. 1931, ja minun oli jätettävä palvelus. Palasin kahden ja puolen vuoden kuluttua jälleen tienraivaustyöhön arvostaen sitä vielä enemmän kuin aikaisemmin. Työ sai paremmin järjestetyn muodon, painotettiin uusintakäyntejä ja hoidettiin kylvettyä siementä. Siten osallistuttiin henkilökohtaisemmin ”lampaitten” auttamiseen laumaan.

Se puristus, minkä veljiemme vainoaminen maailmanlaajuisesti aikaansai sotavuosina, antoi minulle vain lisätodistuksen siitä, että tämä oli totisesti Jehovan järjestö ja hänen kansansa. Erikoistyön aloittaminen tarjosi tienraivaajille tilaisuuden mennä toisille alueille, ja tämä palvelus tuli jälleen edukseni. Kuinka kiitollinen olinkaan siitä, että Jehova oli ylläpitänyt minua, ohjannut minua ja siunannut minua niin, että minä en ollut kääntynyt takaisin enkä antanut käsieni vaipua!

Sain kesällä v. 1944 kutsun tulla Gileadiin. Olin luonnollisesti toivonut tilaisuutta opiskella Gileadissa, mutta olisinko halukas lähtemään omasta maastani ollakseni kenties koskaan palaamatta? Jälleen auttoi minua ratkaisun teossa Jehovan henki, hänen Sanansa ja järjestönsä.

Valmennukseni ja oloni Gileadissa olivat jotain suurenmoista. Eräs opettajista sanoi muutamana päivänä, että Jehovan palvelijat eivät olleet saaneet niin perusteellista valmennusta koskaan apostolien päivien jälkeen. Sydämeni täyttyi arvostuksella, kun ymmärsin, että Jehova julistutti valtakuntaansa maailmanlaajuisesti todistukseksi kootakseen kaikkiin kansoihin kuuluvia ihmisiä teokraattiseen järjestöönsä muodostamaan uuden maailman yhteiskunnan ydinjoukon, joka varjeltuu Harmagedonissa elääkseen iankaikkisesti Valtakunnan hallituksen alaisuudessa.

Sain aikanaan yhdessä uskollisten tovereitteni kanssa määräyksen mennä ulkomaille Dominikaaniseen tasavaltaan. Saavuimme sinne maaliskuun 1. pnä 1946, ja ne harvat lähetystyöntekijät, jotka olivat menneet sinne muutamia kuukausia aikaisemmin, sekä sievoinen joukko hyvää tahtovia ihmisiä, jotka olivat liittyneet heidän kanssaan työskentelemään, ottivat meidät lämpimästi vastaan. Meidät määrättiin toiseen kaupunkiin, Santiagoon, joka oli maan sisäosassa. Miten sykähdyttävää olikaan työskennellä alueella, jolla ei ollut todistettu koskaan aikaisemmin teokratian historiassa! Mikä ilo olikaan puhua uutta kieltä, vaikkapa rajoitetustikin! Jätin kirjan ensimmäiseen taloon, missä kävin. Ihmiset olivat innokkaita kuulemaan meidän heille tuomaamme hyvää uutista. Oli helppo aloittaa tutkisteluja. Jehova oli totisesti varustanut meidät palvelemaan teokraattisia etujaan ulkomaisella kentällä. Mutta tuo kenttä ei ollut kuitenkaan kauemmin ’ulkomainen’, sillä me voitimme eli otimme sen haltuumme teokratian nimessä. Tunsin olevani kuin kotona.

Terveyteni murtui vakavasti toisen kerran ensimmäisessä kuussa. Toivuin uudelleen käyttämällä sopivaa ruokavaliota ja tovereitteni rakkaudellisen hoidon avulla muutamien kuukausien jälkeen osallistuakseni jälleen työhön.

Työn menestyminen ja ”muiden lampaitten” tulo aikaansai suuren vainon. Pappien ja kirkollisten kiihdyttämä mieliala kuumeni meitä vastaan. Sitten tuli kielto, mikä oli täydellinen. Meidän Valtakunnansalimme suljettiin ja työ kiellettiin. Siellä tuli monia koettelemuksia, kärsimyksiä, työpaikan menetyksiä ja rakkaitten vangitsemisia, mutta kaikki tämä sai vain ”lampaat” kasvamaan kypsyyteen. Jehovan opastava käsi ja suojelus olivat selvästi ilmeiset monta kertaa. Työ jatkui maan alla. Lähetystyöntekijöitä neuvottiin hankkimaan maallista työtä jäädäkseen uskollisten ”lampaitten” luo. Seura siirsi jonkin ajan kuluttua useita lähetystyöntekijöitä toisille kentille, ja minä olin yksi noista lähtemään valituista. Lähtö oli vaikeimpia kokemuksia, joita olen koskaan saanut. Mutta ymmärtäen, että Jehova tietää aina parhaimmin, noudatin hänen ohjeitaan ja lähdin huhtikuussa 1953 palatakseni Yhdysvaltoihin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen.

Oli tosiaan hyvä jälleen käydä kotimaassani ja nähdä yli 80 000 Jehovan valtakunnan julistajan kasvu, mikä oli tapahtunut lähtöni ja paluuni välillä. Kotimaassa olleet uskolliset eivät olleet antaneet käsiensä vaipua. Teokratia kasvoi! Jehova antoi totisesti kasvun!

Rohkenin käydä jälleen tapaamassa omaisiani yli kahdenkymmenenviiden vuoden poissaolon jälkeen. En tiennyt, voisinko jäädä sinne pitemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tai kolmeksi päiväksi, koska isäni vastusti totuutta, mutta päätin mennä katsomaan heitä, ja jos en voisi viipyä kauemmin, niin päätin viettää ajan sukulaisten ja ystävien luona. Sain hämmästyksekseni kuninkaallisen vastaanoton. He veivät minut katsomaan monia ystäviä ja naapureita, joille minulla oli tilaisuus todistaa, mutta ei niin paljon kuin olisin halunnut. Veljeni ja äitipuoleni näyttivät olevan ylpeitäkin minusta. Vietin noin kuusi viikkoa heidän luonaan.

Menin sitten noihin suuriin pitoihin Yankee Stadiumille. Miten ne erosivatkaan v. 1922 näkemästäni ensimmäisestä konventista ja viimeisen päivän 20 000:sta, mikä oli silloin suuri joukko! Me totesimme silloin, että suunnaton työ oli edessämme, koska suuri joukko ”muita lampaita”, miljoonia luvultaan, piti koota. Heitä oli nyt läsnä Yankee Stadiumilla, ja he ylittivät kaikki rajat. Mutta jälleen lähdettiin kentälle, sillä monia tuhansia piti vielä löytää.

Minä löydän nyt täältä toiselta ulkomaiselta alueeltani Guatemalasta monta eksynyttä ”lammasta”, jotka haluavat tulla laumaan. On suloinen etu opettaa heille sitä tietä, mikä johtaa iankaikkiseen elämään vanhurskaassa uudessa maailmassa Paimen-Kuninkaan, Kristuksen Jeesuksen, alaisuudessa.

Kuka johtaa meitä tässä vanhassa pimeässä maailmassa? Me vaellamme pääasiallisesti omin neuvoin ja yksin. Jehova on pitänyt huolen uuden maailman yhteiskunnassa meidän opastuksestamme Sanansa, henkensä ja järjestönsä välityksellä. Kun me jatkamme siten uskollisina hänen kansansa kanssa hänen voimassaan ja Kristuksen Jeesuksen ansion turvin, niin me selviydymme voittoisina.

Kun katselen vuosia taaksepäin ja ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisin kääntynyt takaisin jonain aikana tai jos olisin antanut käsieni vaipua, niin olen kiitollinen siitä, että jatkoin hyväntekemistä täyttäen elämäntehtävääni. Vain se, ’joka kestää loppuun asti, pelastuu’.

Tulevina aikakausina, kauan Harmagedonin jälkeen, olen iloinen siitä, että minulla on ollut jokin osuus tässä elämänpelastavassa työssä, ”muiden lampaitten” kokoamisessa teokraattiseen valtakunnan laumaan tämän vanhan maailman ”lopun aikana”. Iloitsen silloin vielä enemmän kuin nyt siitä, että valitsin teokraattisen koulutuksen tämän vanhan maailman koulutuksen sijasta. Olen iloinen silloin siitä, että valitsin totuuden omaisteni sijasta, sillä minusta tuntuu, että minä olen ja tulen olemaan paremmin kykenevä auttamaan heitä saamaan elämän, jos heidän keskuudessaan on ”lampaita”. Ja minä toivon antavani aina kaikista muista palveluseduista tulevina aikakausina Jehovalle kiitoksen ja ylistyksen.