Sielun kuolemattomuuden tarkempaa harkintaa

ELÄMÄ on Jumalan kallis lahja. Ihmiset osoittavat vaaran uhatessa haluavansa jäädä henkiin. Kun joku kuolee, niin jälkeen jääneet omaiset hellivät tavallisesti toivoa, ettei kuolema olisi tehnyt tyystin loppua hänestä.

Jumalan sana esittää suurenmoisen toivon kuolleille. Jeesus sanoi esimerkiksi: ”Tämä on hänen tahtonsa, joka on lähettänyt minut, etten kadottaisi mitään kaikesta siitä, mitä hän on antanut minulle, vaan että herättäisin sen viimeisenä päivänä. Sillä tämä on Isäni tahto, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, olisi ikuinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” – Joh. 6:39, 40.

Mitä tapahtuu sinä aikana, joka kuluu ihmisen kuoleman ja ”viimeisenä päivänä” tapahtuvan ylösnousemuksen välillä? Onko sinut saatu uskomaan, että kuolematon ”sielu” eroaa kuollessa ruumiista ja jää tietoiseksi ja kokee mielihyvää tai piinaa odottaessaan yhtymistään jälleen ruumiiseen ylösnousemuksessa? Miljoonat ihmiset, jotka ennen uskoivat moisen opetuksen, ovat harkinneet sitä tarkemmin. Miksi?

TARKEMPAA HARKINTAA

Huomattavat raamatunoppineet ja pappismiehet ovat vuosisatoja havainneet ristiriitaa sielun kuolemattomuusopin ja ylösnousemusopin välillä. Heidän joukossaan oli raamatunkääntäjä William Tyndale, joka sanoi: ”Kun elämästä eronneet sielut pannaan taivaaseen, helvettiin tai kiirastuleen, niin hävitetään ne todistelut, joilla Kristus ja Paavali vahvistavat ylösnousemuksen . . . Jos sielu olisi taivaassa, niin sanohan minulle, miksi tarvittaisiin ylösnousemusta.” Tyndale sanoi myös, että sielun kuolemattomuusoppi sai alkunsa ”pakanafilosofeilta”.

Roomalaiskatolinen monsignore Ray T. Bosler kirjoitti samaten eräällä sanomalehtipalstalla, joka ilmestyi vuoden 1974 syksyllä: ”Uusi testamentti ei puhu ruumiista erossa olevasta kuolemattomasta sielusta. . . . Kun Uusi testamentti käyttää sanaa sielu, niin se tarkoittaa omaa minää – ruumista ja sielua – joka astuu uuteen elämään ylösnousemuksessa. . . . Meidän teologimme ovat keskenään erimielisiä siitä, millainen pyhimysten olotila oikein on lopulliseen ylösnousemukseen saakka. . . . Teologit pohdiskelevat tässä tuntematonta, joten me emme voi odottaa heiltä liiaksi apua.”

Juutalainen tietosanakirja The Jewish Encyclopedia selittää: ”Usko, että sielu jatkaa olemassaoloaan ruumiin hajaannuttua, on pikemminkin filosofisen tai teologisen pohdiskelun kuin yksinkertaisen uskon asia, eikä sitä niin ollen nimenomaan opeteta missään kohdassa Pyhässä Raamatussa.”

Professori Heikki Palvan vuonna 1974 ilmestyneessä Raamatun tietosanastossa sanotaan ”sielusta”: ”’Kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin.”

Mikä on sitten todellinen raamatullinen käsitys sielusta?

MIKÄ ON SIELU? VOIKO SE KUOLLA?

Ihmissielu mainitaan Raamatussa ensi kerran 1. Mooseksen kirjan 2:7:ssä, jossa sanotaan: ”Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Pane merkille, ettei ihmiselle annettu elävää sielua, vaan hänestä tuli elävä sielu. Sielu on koko persoona eikä mikään näkymätön osa hänestä. Oletko sinä tiennyt tämän? Katsokaamme toisia samansisällyksisiä Raamatun lausuntoja:

”Ja Joosefin poikia, jotka syntyivät hänelle Egyptissä, oli kaksi sielua.” (1. Moos. 46:27, UM) ”Jos nyt joku sielu esittäisi uhrina viljauhrin Jehovalle . . .” (3. Moos. 2:1, UM) ”Jos joku sielu tekee erehdyksessä syntiä . . .” (3. Moos. 4:2, UM) ”Yhdenkään sielun teistä ei pidä syödä verta.” (3. Moos. 17:12, UM) ”Pelko rupesi valtaamaan jokaista sielua.” (Apt. 2:43) ”Meitä oli muuten laivassa kaiken kaikkiaan kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi sielua.” – Apt. 27:37.

Raamatun oppineet ovat tunnustaneet tämänkin jo vuosisatoja. Esimerkiksi Martti Luther kirjoitti Raamatun hepreankielisestä sielua tarkoittavasta sanasta: ”Se ei tarkoita ainoastaan osaa ihmisestä, niin kuin me saksalaiset puhumme sielusta, vaan se tarkoittaa koko ihmistä sellaisena kuin hän on viisine aisteineen ja sellaisena kuin hän ylläpitää itseään ruoalla ja juomalla.” Luther pani sielun kuolemattomuusopin niiden ”hirveiden mielipiteitten” joukkoon, ”jotka löytyvät roomalais[katolis]ten käskykirjeitten lantatunkiosta”.

Piispa Aimo T. Nikolainen kirjoitti äskeisemmin teoksessa Kirkko Suomessa: ”Raamattu ei puhu siitä, että ihmisellä on sielu, vaan siitä, että hän on sielu. . . . Raamatussa sielu tarkoittaa ihmisen koko elämää eikä vain hänen korkeampaa henkistä puoltansa.”

Merkitseekö tämä sitä, että kun ihminen kuolee, niin sielu kuolee? Raamattu mainitsee yhä uudelleen sielujen kuolevan eli tuhoutuvan. Valaisemme asiaa: ”Minun täytyy tuhota se sielu kansastaan.” (3. Moos. 23:30, UM; myös Vanha kirkkoraamattu) ”Jokainen, joka on tappanut sielun . . .” (4. Moos. 31:19, UM) ”Sitten Jeesus sanoi heille: ’Kysyn teiltä: onko luvallista sapattina . . . pelastaa vai tuhota sielu?’” – Luuk. 6:9.

Millaisessa tilassa on sielu, joka on tapettu tai tuhottu? Huomaa patriarkka Jobin kuvaus siitä, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän olisi kuollut syntyessään: ”Sillä makaisinhan rauhassa silloin, nukkuisin ja saisin levätä.” (Job 3:13) Job olisi siis kuolleena ollut rauhassa, nukkumassa. Raamattu sanoo edelleen tämän mukaisesti: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” – Saarn. 9:5; Joh. 11:11–13; Apt. 7:60; 1. Kor. 15:6, 18, 20, 51; 2. Piet. 3:4.

SIELU ’LÄHTEE’ JA ’TULEE’ – MISSÄ MERKITYKSESSÄ?

Kuvaillessaan Jaakobin vaimon Raakelin kuolemaa Raamattu sanoo: ”Kun hänen sielunsa oli lähtemässä (koska hän kuoli), niin hän nimitti [vastasyntyneen poikansa] Benoniksi.” (1. Moos. 35:18, UM) Ja kun profeetta Elia palautti erään lesken pojan elämään, niin me luemme siitä: ”Ja Herra kuuli Eliaa, ja pojan sielu tuli häneen takaisin, ja hän virkosi henkiin.” – 1. Kun. 17:22.

Mitä tarkoitetaan sielun ’lähtemisellä’ ja ’takaisin tulemisella’ näissä tapauksissa? Tämä käy selväksi eräässä amerikkalaisessa raamatunkäännöksessä (New American Standard Bible) olevasta 1. Kuningasten kirjan 17:22:n käännöksestä: ”Ja Herra kuuli Elian ääntä, Ja lapsen elämä palasi häneen ja hän elpyi.” Kun ihmiset kuolevat, niin heidän elämänsä ihmissieluina ehtyy. Tuon pojan ruumiin soluihin palasi elämä eikä mikään tietoinen itsenäinen olio. Niinhän Eliakin sanoi nuorukaisen äidille: ”Katso, poikasi [koko persoona eikä vain hänen ruumiinsa] elää.” – 1. Kun. 17:23.

ONKO ŠEOLISSA ELI HAADEKSESSA ELÄMÄÄ?

Jotkut ovat olleet ymmällä seuraavan ”Baabelin kuningasta” koskevan lausunnon johdosta: ”Tuonela [š^eʼōl, hepr.] tuolla alhaalla liikkuu sinun tähtesi, ottaaksensa sinut vastaan, kun tulet. Se . . . nostattaa valtaistuimiltansa kaikki kansojen kuninkaat. Kaikki he lausuvat ja sanovat sinulle: ’Myös sinä olet riutunut niinkuin mekin, olet tullut meidän kaltaiseksemme’. Alas tuonelaan [š^eʼōliin, hepr.] on vaipunut sinun komeutesi, sinun harppujesi helinä; sinun allasi ovat vuoteena madot, toukat ovat peittonasi.” (Jes. 14:9–11) Mitä nuo jakeet merkitsevät?

Huomaa, että tämän saman luvun 4. jakeessa tämä kertomus esitellään ’pilkkalauluksi’ (mašal ’sananlasku’, hepr.; parábola ’vertaus’, latinalainen Vulgata). Runokieli esittää tässä elottomat oliot puhuvina. Kahdeksas jae antaa lisäesimerkin: ”Kypressitkin sinusta iloa pitävät sekä Libanonin setrit: ’Sinun maata mentyäsi ei nouse kukaan meitä hakkaamaan’.” – Vrt. Tuom. 9:8–15.

Jumalan sana ei varmastikaan esitä, että kirjaimelliset kypressit ja setrit voivat iloita ja keskustella keskenään. Eikä tarkoitus ole antaa ymmärtää, että kuolleitten sielut olisivat tietoisia tuonelassa ja istuisivat valtaistuimilla. Tämä kertomus on ainoastaan runollinen ennustus Babylonian maailmanvallan kuninkaallisen hallitsijasuvun kukistumisesta.

Huomasitko, että heprealainen sana š^eʼōl on käännetty ’tuonelaksi’ jakeissa 9 ja 11? Schaff-Langen toimittama raamatunselitysteos sanoo:

”Tämän sanan käyttö kuuluu etusijassa Vanhan testamentin runokieleen . . . Šeol esiintyy kaikkien hautojen yhteisnimityksenä. Kuka uskaltaisi kieltää tämän asianlaidan ainakaan Hesekielin 31. ja 32. luvun ollessa kysymyksessä? Se on yleinen hauta, joka vaatii itselleen kaiken maallisen elämän, olkoonpa se sitten ulottunut miten korkealle tahansa.”

Edellä mainitun vertauksen kaltainen on Luukkaan 16:19–31:ssä oleva. Siinä Jeesus kuvailee ”rikkaan miehen” kokevan tulista vaivaa haadeksessa (š^eʼōlin kreikankielinen vastine), ”erään Lasarus-nimisen kerjäläisen” saadessa siunauksia ”Aabrahamin povella”. Mutta nytkään ei mainita mitään sielujen kärsimisestä ruumiillisen kuoleman jälkeen. Tämäkin on vertaus; ja rikas mies kuvaa tekstiyhteyden mukaan juutalaisten uskonnollisia johtohenkilöitä siihen aikaan, jota vastoin Lasarus edustaa yhteistä kansaa, joka otti vastaan Jeesuksen Kristuksen. Jeesuksen kuoleman jälkeen nämä molemmat ihmisluokat kokivat sellaista, mikä vastasi Jeesuksen kuvaannollista kieltä.a

”TULI, JOTA EI VOIDA SAMMUTTAA”

Mutta mitä Jeesus tarkoitti, kun hän mainitsi ”tulisen Gehennan”? (Matt. 5:22, käännetty ”helvetin tuleksi” Kirkkoraamatussa) Esimerkki siitä, mitä Jeesus opetti Gehennasta, on Markuksen 9:43–48:ssa.

”Ja jos kätesi kompastuttaa sinut, niin hakkaa se pois; sinun on parempi astua elämään raajarikkoisena kuin mennä molemmat kädet tallella Gehennaan, tuleen, jota ei voida sammuttaa. Ja jos jalkasi kompastuttaa sinut, niin hakkaa se pois; sinun on parempi astua elämään rampana kuin tulla molemmat jalat tallella heitetyksi Gehennaan. Ja jos silmäsi kompastuttaa sinut, niin heitä se pois; sinun on parempi mennä silmäpuolena Jumalan valtakuntaan kuin tulla molemmat silmät tallella heitetyksi Gehennaan, jossa ruumiiden mato ei kuole eikä tulta sammuteta.”

Tukiko Jeesus tässä yleisiä juutalaisia näkökantoja kuolemanjälkeisestä tulisesta vaivasta? Todellisuudessa ei silloisten juutalaisten keskuudessa ollut vakiintunutta käsitystä kuolleitten olotilasta. Juutalaisten oppineitten Claude Montefiorer ja Herbert Loewen kokoama A Rabbinic Anthology huomauttaa:

”Ja jälleen on yksi sekaannus, sillä kun sinä kuolet, niin yhden opin mukaan sinä nukut, kunnes ’nouset’ jälleen yleisessä ylösnousemuksessa ja viimeiselle tuomiolle. Kun sinä kuolet toisen opin mukaan, niin jos olet vanhurskas tai katuva (ja varsinkin jos olet israelilainen), niin sinä voit suoraa päätä nauttia onnellisessa autuudessa tulevan siunatun maailman elämää, ja jos olet jumalaton ja epäjumalanpalvelija sekä Israelin vihamies, niin voit kuollessasi mennä suoraa päätä helvettiin. . . . Tai taas oltuasi jonkin aikaa helvetissä, sinut saatetaan sen loputtua tehdä tyhjäksi. Tai sinut saatetaan tehdä tyhjäksi maallisessa kuolemassasi. Kohtia, jotka viittaavat kaikkiin näihin eriskummallisiin eri käsityksiin ja epäselvyyksiin tai ilmaisevat niitä, on runsaasti, eikä ole yhtään ainoata hyväksyttyä teoriaa tai käsitystä.”

Huomasitko, että juutalaiset käsitykset kuolleitten tilasta sisälsivät ’nukkumisen’ ylösnousemukseen asti sekä ’tyhjäksitekemisen’ mahdollisuuden? Jeesuksen mielessä oli ilmeisesti tyhjäksitekeminen, kun hän mainitsi Gehennan, sillä hän kehotti eräässä myöhäisemmässä tilaisuudessa opetuslapsiaan: ”Älkää ruvetko pelkäämään niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.” – Matt. 10:28.

Mutta jos näin on, niin miksi Jeesus yhdisti ”tulen” Gehennaan? Taustatietoa tähän annetaan teoksessa The New Bible Commentary (1965): ”Gehenna oli kreikkalaistettu muoto Jerusalemissa olevan Hinnominlaakson nimestä, laakson jossa pidettiin palamassa jatkuvaa tulta kaupungin jätteiden hävittämiseksi. Se on voimakas kuvaus lopullisesta tuhosta.” Raamatun viittaukset Gehennaan eivät näin ollen tarjoa mitään perustetta opille ikuisesta tietoisesta piinasta helvetin tulessa.

”TÄYSIN PLATONILAINEN MIELIPIDE”

Jollei Raamattu mainitse koskaan kuolemattomien sielujen lähtevän ruumiista kuollessa, niin mistä moinen ajatus on saanut alkunsa? Teologit lainasivat sen kreikkalaisen filosofin Platonin käsityksistä, ja Platon vuorostaan omaksui sen pakanallisista salauskonnoista, jotka saivat alkunsa muinaisesta Babylonista. Platon kirjoitti: ”Otaksummeko kuolemasta puhuessamme tarkoittavamme jotain tiettyä? . . . Emme suinkaan muuta kuin sielun eroamista ruumiista? Eikä kuolleena oleminen suinkaan merkitse muuta kuin että ruumis on erillään, sielusta erotettuna, ja sielu omana itsenään, ruumiista vapautuneena. Eihän kuolema ole mitään muuta?” (Platon, Viisi tutkielmaa: Faidon, s. 241) Filosofian tietosanakirja huomauttaa:

”Jokainen joka väittää, että mieli tai sielu on itsenäinen olio siinä merkityksessä, että sen voitaisiin mielekkäästi sanoa olevan olemassa yksikseen ja ruumiittomana, puhuu Platonin oppien mukaan, ja jokainen, joka samastaa tämän otaksutun olevaisen mielen tai sielun todellisen eli tosi persoonan kanssa, omaksuu täysin platonilaisen mielipiteen.” – The Encyclopedia of Philosophy, 1967.

Siitä, missä määrin kreikkalainen filosofia on vaikuttanut kristikuntaan, professori Douglas T. Holden sanoo:

”Kristillinen teologia on niin sulautunut kreikkalaiseen filosofiaan, että se on kasvattanut yksilöitä, joissa on yhdeksän osaa kreikkalaista ajatustapaa ja yksi osa kristillistä ajatustapaa.” – Death Shall Have No Dominion.

Raamatun mukaan ihmissielu on ihminen itse. Kun joku kuolee, niin siis sielu kuolee. (Hes. 18:4, 19) Kuolleet ovat tiedottomia, he eivät tunne iloa eivätkä tuskaa odottaessaan ennallistamista elämään ylösnousemuksen välityksellä. (Saarn. 9:5, 10; Ps. 146:4; Apt. 24:15) Suosittu uskonnollinen opetus sielun kuolemattomuudesta ei ole tullut Jumalan sanasta vaan kreikkalaisesta filosofiasta. Eikö sinunkin pitäisi näin ollen harkita tarkemmin sielun kuolemattomuutta?

[Alaviitteet]