Harvinaislaatuinen kristillinen perintö
KERTONUT BLOSSOM BRANDT
San Antoniossa Texasissa satoi lunta 17. tammikuuta 1923, jolloin näin ensi kertaa päivänvalon. Ulkona oli kylmä, mutta minä pääsin rakkaudellisten, kristillisten vanhempieni, Judge ja Helen Norrisin, lämpimien käsivarsien suojiin. Muistan varhaislapsuudestani lähtien, että kaikki, mitä vanhempani tekivät, keskittyi Jehova Jumalan palvonnan ympärille.
VUONNA 1910, kun äitini oli kahdeksanvuotias, hänen vanhempansa muuttivat Pittsburghin lähistöltä Pennsylvanian osavaltiosta eräälle maatilalle Alvinin ulkopuolelle Texasiin. Siellä he saivat ilokseen kuulla Raamatun totuuksista eräältä naapurilta. Koko loppuelämänsä ajan äitini yritti saada ihmiset kiinnostumaan Valtakunnan toivosta. Hän kävi kasteella vuonna 1912, sen jälkeen kun perhe oli muuttanut Houstoniin Texasiin.
Äiti ja hänen vanhempansa tapasivat ensi kertaa Charles T. Russellin, Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran ensimmäisen presidentin, tämän vieraillessa Houstonin seurakunnassa, johon he kuuluivat. Perhe piti usein vieraanaan Seuran matkaedustajia, joita sanottiin siihen aikaan saarnaajaveljiksi. Muutaman vuoden kuluttua äiti muutti vanhempiensa kanssa Chicagoon Illinoisin osavaltioon, ja veli Russell kävi sielläkin sijaitsevan seurakunnan luona.
Vuonna 1918 isoäitini sairastui espanjantautiin, ja koska se heikensi hänen kuntoaan, lääkärit suosittelivat muuttoa lämpimämpään ilmanalaan. Isoisäni työskenteli rautatiekalustoa valmistavan Pullman-yhtiön palveluksessa, ja hän sai siksi vuonna 1919 siirron takaisin Texasiin. San Antonion seurakunnassa äiti tapasi nuoren, innokkaan Judge Norrisin. He ihastuivat toisiinsa oikopäätä, menivät aikanaan naimisiin, ja näin Judgesta tuli isäni.
Isä oppii Raamatun totuuden
Judge (tuomari) sai epätavallisen nimensä syntymähetkellään. Kun hänen isänsä näki hänet ensimmäistä kertaa, hän sanoi: ”Tuo lapsihan on totinen kuin tuomari”, ja näin poika sai nimensä. Vuonna 1917, kun isä oli 16-vuotias, hän sai Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisemat traktaatit ”Missä ovat kuolleet?” ja ”Mikä on sielu?”. Isänisäni oli kuollut kaksi vuotta aiemmin, ja traktaateissa vastattiin niihin kuolleiden tilaa koskeviin kysymyksiin, joihin isäni oli halunnut saada selvyyttä. Hieman myöhemmin hän alkoi käydä raamatuntutkijoiden (Jehovan todistajista tuolloin käytetty nimitys) kokouksissa.
Isä halusi heti osallistua seurakunnan toimintaan. Hän sai oman alueen, jolla hän saattoi saarnata, ja hänellä oli tapana pyöräillä sinne koulun jälkeen jakamaan traktaatteja. Hän syventyi täysin Valtakunnan toivon levittämiseen, ja 24. maaliskuuta 1918 hän kävi kasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.
Kun äiti seuraavana vuonna muutti San Antonioon, isä ihastui heti omien sanojensa mukaan ”kauneimpaan hymyyn ja sinisimpiin silmiin”, mitkä hän oli koskaan nähnyt. Pikapuoliin he kertoivat haluavansa avioitua, mutta heillä oli kovat ajat edessään, kun he yrittivät taivutella äidin vanhemmat antamaan suostumuksensa tähän liittoon. Häitä vietettiin kuitenkin 15. huhtikuuta 1921. He molemmat pitivät kokoajanpalvelusta tavoitteenaan.
Palvelus alkaa
Kun äiti ja isä olivat suunnittelemassa vuoden 1922 Cedar Pointin konventtiin menoa, he huomasivatkin, että äiti odotti minua. Pian syntymäni jälkeen vasta 22-vuotias isäni nimitettiin seurakunnan palvelusjohtajaksi. Tämä merkitsi sitä, että hän huolehti kaikista kenttäpalvelusjärjestelyistä. Äiti otti minut mukaansa ovelta-ovelle-työhön, kun olin vain muutaman viikon ikäinen. Myös isovanhempani pitivät minua mielellään mukanaan palveluksessa.
Ollessani kaksivuotias perheemme muutti Dallasiin Texasiin, ja kolme vuotta myöhemmin vanhempani alkoivat palvella kokoaikaisina tienraivaajina. He nukkuivat yönsä tienvarteen pystytetyssä kenttävuoteessa ja panivat minut auton takaistuimelle. Minusta tällainen elämä oli tietysti hauskaa, mutta pian kävi ilmi, etteivät he olleet ihan vielä valmiita tienraivaajan elämään. Isä perusti siksi liikeyrityksen. Jonkin ajan kuluttua isä rakensi pienen asuntovaunun, joka voitaisiin ottaa käyttöön sitten, kun he ryhtyisivät taas tienraivauspalvelukseen.
Äiti opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan ennen kouluun menoa, ja osasin ulkoa ensimmäiset neljä kertotaulua. Minun opettamiseni oli kaiken aikaa hänen tavoitteensa. Hänellä oli tapana panna minut seisomaan vieressään olevalle tuolille, jotta saatoin kuivata astioita hänen pestyään ne, ja samalla hän opetti minua muistamaan ulkoa raamatunkohtia ja laulamaan Valtakunnan lauluja eli hymnejä, joiksi sanoimme niitä siihen aikaan.
Jumalan palveleminen vanhempieni kanssa
Me kaikki olimme läsnä vuonna 1931 Columbuksessa Ohiossa pidetyssä jännittävässä konventissa, jossa saimme nimen Jehovan todistajat. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias, se oli mielestäni kaunein nimi, minkä olin milloinkaan kuullut. Vähän kotiin paluumme jälkeen isän liike paloi maan tasalle, ja isän ja äidin mielestä oli näin ollen ”Herran tahto”, että he aloittaisivat jälleen tienraivauksen. Vuoden 1932 kesästä lähtien nautimmekin kokoajanpalveluksesta useiden vuosien ajan.
Isä ja äiti palvelivat tienraivaajina Texasin osavaltion keskiosissa voidakseen olla lähellä äidin vanhempia, jotka asuivat yhä San Antoniossa. Muutot uusille alueille merkitsivät sitä, että minun oli vaihdettava koulua melko usein. Toisinaan jotkut ystävät sanoivat ajattelemattomuuttaan: ”Miksette asetu aloillenne ja hanki kotia tuolle lapselle”, ikään kuin minusta ei olisi huolehdittu kunnolla. Mutta minusta meidän elämämme oli jännittävää, ja mielestäni autoin isää ja äitiä palveluksessa. Sain todellisuudessa valmennusta sellaista elämäntapaa varten, jonka olin itsekin myöhemmin omaksuva.
Kuukausikaupalla hoin isälle ja äidille, että halusin mennä kasteelle, ja he ottivat tuon aiheen usein esille keskustellessaan kanssani. He halusivat varmistautua siitä, että ymmärsin ratkaisuni vakavuuden. Tuo tärkeä päivä elämässäni koitti 31. joulukuuta 1934. Isä tarkisti kuitenkin edellisenä iltana sen, että olin lähestynyt Jehovaa rukouksessa. Sitten hän teki kauniin eleen: hän pyysi meitä kaikkia polvistumaan ja esitti rukouksen. Hän kertoi Jehovalle olevansa hyvin onnellinen pikkutyttärensä päätöksestä vihkiä elämänsä Hänelle. Se oli totisesti ikimuistoinen ilta!
Valmennusta isovanhemmiltani
Vietin paljon aikaa isovanhempieni luona San Antoniossa vuosina 1928–38. Heidän arkirutiininsa oli hyvin samanlainen kuin vanhempieni arkipäivän ohjelma. Isoäitini oli ollut kolporteeraaja, joiksi tienraivaajia ennen vanhaan sanottiin, ja sitten hän aloitti osa-aikaisen tienraivauspalveluksen. Isoisä nimitettiin tienraivaajaksi joulukuussa 1929, joten kenttäpalvelus kuului aina päiväohjelmaan.
Isoisä piti minua sylissään iltaisin ja opetti minulle tähtien nimet. Hän lausui minulle runoja ulkomuistista. Siihen aikaan kun hän oli työssä rautateillä, tein monia junamatkoja hänen kanssaan. Saatoin aina tiukan paikan tullen kääntyä hänen puoleensa; hän lohdutti minua ja kuivasi kyyneleeni. Mutta kun menin etsimään häneltä lohtua käyttäydyttyäni huonosti ja saatuani kuria, hänellä oli tapana sanoa vain (tuolloin en ymmärtänyt noiden sanojen merkitystä, vaikka niiden sävy olikin aivan selvä): ”Kultaseni, väärintekijän tie on kivikkoinen.”
Vainon aika
Toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, ja Jehovan kansa joutui kärsimään vainoa ja väkijoukkojen hyökkäyksiä. Loppuvuodesta 1939 äitini oli hyvin sairas, ja hänet oli lopulta leikattava, joten muutimme takaisin San Antonioon.
Väkeä alkoi kertyä paikalle aina kun teimme lehtityötä San Antonion kaduilla. Mutta perheemme oli siellä joka viikko, jokainen perheenjäsen omassa kadunkulmassaan. Näin usein, kuinka isä vietiin poliisiasemalle.
Isä yritti jatkaa tienraivausta, vaikka äidin olikin lopetettava kokoajanpalvelus. Hän ei kuitenkaan ansainnut tarpeeksi rahaa osa-aikatyöllä, joten myös hänen oli luovuttava tienraivauksesta. Pääsin koulusta vuonna 1939, ja minäkin menin työhön.
Noina vuosina isällä oli paljon hyötyä nimestään Judge (tuomari). Esimerkiksi kerran kun ystävät todistivat eräässä aivan San Antonion pohjoispuolella sijaitsevassa kaupungissa, šeriffi alkoi vangita tuohon ryhmään kuuluvia. Hän pidätti noin 35 todistajaa, myös isovanhempani. Isälle lähetettiin sana, ja hän tuli paikalle. Hän käveli šeriffin toimistoon ja sanoi: ”Minä olen Judge Norris San Antoniosta.”
”Niin, herra tuomari, miten voin olla avuksi?” kysyi šeriffi.
”Olen tullut hoitelemaan nämä ihmiset pois vankilasta”, isä vastasi. Šeriffi päästi heidät menemään vaatimatta takuurahoja – eikä kysellyt enää mitään!
Isä oli elementissään todistaessaan keskikaupungin toimistorakennuksissa, ja erityisen mielellään hän kävi tuomareiden ja lakimiesten luona. Hänellä oli tapana sanoa vastaanottovirkailijalle: ”Olen Judge Norris ja olen tullut tapaamaan tuomari sitä ja sitä.”
Kun hän sitten tapasi jonkun tuomarin, hän sanoi heti aluksi: ”Ennen kuin kerron käyntini tarkoituksen, haluan mainita, että minulla on pitempi kokemus tuomarina olosta kuin teillä. Olen ollut tuomari koko ikäni.” Sitten hän selitti, kuinka hän oli saanut nimensä. Tämä laukaisi tunnelman, ja hän solmi monia hyviä tuttavuussuhteita tuomareihin noina aikoina.
Kiitollinen vanhempien antamista neuvoista
Tiedän, että kun olin myrskyisässä murrosiässä, isä ja äiti odottivat monta kertaa henkeään pidätellen, mitä tekisin seuraavaksi. Kaikkien muiden lasten tavoin panin isän ja äidin monesti koetukselle pyytämällä lupaa tehdä jotakin tai mennä jonnekin, vaikka tiesin jo etukäteen, etteivät he suostuisi moiseen. Aika ajoin kyyneleet virtasivat. Olisin kyllä ollut hyvin hämmentynyt, jos he olisivat joskus sanoneet: ”Saat tehdä ihan mitä haluat. Ei se meitä liikuta.”
Sen tietäminen, etten voisi saada heitä muuttamaan mittapuitaan, toi minulle turvallisuudentunteen. Tämä oikeastaan helpotti elämääni, koska kun toiset nuoret ehdottivat ajanvietteeksi jotakin epäviisasta toimintaa, minä saatoin sanoa: ”Ei isä päästä minua.” Kun olin 16-vuotias, isä huolehti siitä, että opin ajamaan autoa ja sain ajokortin. Näihin aikoihin hän antoi minulle myös kodin avaimen. Luottamus, jota hän osoitti minua kohtaan, teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin olevani aikuinen, ja se synnytti minussa vastuuntunnetta ja halun osoittautua vanhempieni luottamuksen arvoiseksi.
Tuolloin ei annettu kovinkaan paljon avioliittoa koskevaa opastusta, mutta isä tunsi Raamatun ja sen, mitä siellä sanotaan naimisiin menemisestä ”vain Herrassa” (1. Korinttolaisille 7:39). Hän teki minulle selväksi, että jos joskus toisin kotiin jonkun maailmallisen pojan tai edes katselisin jotakuta maailmallista, tuottaisin hänelle valtavan pettymyksen. Tiesin hänen olevan oikeassa, sillä olin nähnyt heidän avioliittonsa olevan onnellinen ja yksimielinen, koska he olivat menneet naimisiin ”Herrassa”.
Vuonna 1941, kun olin 18-vuotias, olin mukamas rakastunut erääseen seurakuntamme nuoreen mieheen. Hän oli lakimieheksi opiskeleva tienraivaaja. Olin innoissani. Kun kerroimme vanhemmilleni haluavamme mennä naimisiin, he eivät paheksuneet eivätkä vastustaneet ajatusta, vaan sanoivat yksinkertaisesti: ”Blossom, haluaisimme esittää sinulle yhden pyynnön. Meidän mielestämme sinä olet vielä liian nuori, ja haluaisimme siksi pyytää sinua odottamaan yhden vuoden. Jos olette todella rakastuneita, vuosi ei muuta tilannetta suuntaan eikä toiseen.”
Olen erittäin kiitollinen, että kuuntelin tuota viisasta neuvoa. Tuon vuoden kuluessa kypsyin jonkin verran ja aloin havaita, ettei tällä nuorella miehellä ollutkaan sellaisia ominaisuuksia, jotka olisivat tehneet hänestä hyvän aviopuolison. Hän jätti lopulta järjestön, ja minä puolestani säästyin perikadolta. On todella suurenmoista omistaa viisaat vanhemmat, joiden arvostelukykyyn voi luottaa.
Avioliitto ja matkatyö
Talvella 1946, kun olin ollut kuusi vuotta tienraivaajana ja tehnyt siinä ohessa osa-aikatyötä, asteli valtakunnansaliimme miellyttävin nuori mies, jonka olin koskaan tavannut. Gene Brandt oli määrätty matkatyötä tekevän veljienpalvelijamme (kierrosvalvojan silloinen nimitys) kumppaniksi. Viehtymyksemme oli molemminpuolista, ja meidät vihittiin 5. elokuuta 1947.
Pian tämän jälkeen isä ja Gene perustivat tilitoimiston. Isä sanoi kuitenkin Genelle: ”Sinä päivänä, jona tämä toimisto estää meitä menemästä kokoukseen tai hoitamasta jotakin teokraattista tehtävää, minä aion sulkea toimiston oven ja heittää avaimen menemään.” Jehovan siunaus lepäsi tämän hengellisen suhtautumistavan yllä, ja toimistosta saatavien tulojen turvin saatoimme täyttää kaikki aineelliset tarpeemme ja meille jäi silti aikaa tienraivaukseen. Isä ja Gene olivat taitavia liikemiehiä, ja olisimme voineet helposti rikastua, mutta se ei milloinkaan ollut heidän tavoitteensa.
Gene kutsuttiin kierrostyöhön vuonna 1954, mikä merkitsi suurta muutosta elämässämme. Miten vanhempani suhtautuisivat tähän? He eivät olleet nytkään huolissaan omasta tilanteestaan vaan Jumalan valtakunnan eduista ja lastensa hengellisestä hyvinvoinnista. Ikinä he eivät sanoneet meille: ”Miksi emme saa lapsenlapsia?”, vaan heidän asenteensa oli sen sijaan aina: ”Mitä voimme tehdä auttaaksemme teitä kokoajanpalveluksessa?”
Kun lähtöpäivä sitten koitti, saimme kuulla vain rohkaisun sanoja, ja vanhempani ilmaisivat iloitsevansa suuresta edustamme. He eivät koskaan saaneet meitä tuntemaan, että olimme hylänneet heidät, vaan antoivat aina täyden tukensa. Meidän lähdettyämme he ahersivat tienraivaustyössä vielä kymmenen vuotta. Isä nimitettiin San Antonion kaupunginvalvojaksi, ja hän palveli tuossa tehtävässä 30 vuotta. Hän iloitsi nähdessään seurakuntien määrän kasvavan tuossa kaupungissa: 1920-luvulla oli vain yksi seurakunta, mutta vuonna 1991, jolloin hän kuoli, seurakuntia oli 71.
Gene ja minä vietimme hyvin jännittävää elämää. Meillä oli suuri ilo palvella rakkaita veljiä ja sisaria yli 31 osavaltiossa, ja luultavasti kaiken kruunasi se, että saimme olla mukana Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 29. kurssilla vuonna 1957. Palasimme sen jälkeen matkatyöhön. Kun olimme toimineet 30 vuotta kierros- ja piirityössä, Seura järjesti Genen huomaavaisesti San Antonion kierrokselle vuonna 1984, koska yli 80-vuotiaat vanhempani olivat huonossa kunnossa.
Vanhemmista huolehtiminen
Puolentoista vuoden kuluttua siitä, kun olimme palanneet San Antonioon, äiti vajosi puolitajuttomuuden tilaan ja kuoli. Tämä tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt sanoa hänelle kaikkea, mitä olisin halunnut sanoa. Otin opetuksesta varteen ja keskustelin paljon isän kanssa. Koska vanhempani olivat ehtineet olla naimisissa 65 vuotta, isä kaipasi kovasti äitiä, mutta me olimme hänen rinnallaan antamassa hänelle rakkautta ja tukea.
Isä oli kuolemaansa saakka esimerkillinen kristillisissä kokouksissa käymisessä, tutkimisessa ja palveluksessa. Hän lueskeli mielellään. Koska hän joutui olemaan yksikseen, sillä aikaa kun me olimme palveluksessa, kyselin kotiin tultuani, oliko hän tuntenut itsensä yksinäiseksi. Hän oli lukenut ja tutkinut niin intensiivisesti, ettei sellainen ajatus ollut kertaakaan edes juolahtanut hänen mieleensä.
Vaalimme erästä tapaa, joka isällä oli ollut jo kauan. Hän oli aina ehdottomasti halunnut perheen syövän yhdessä varsinkin aamiaista, koska silloin tarkasteltiin päivän teksti. En saanut koskaan lähteä kotoa ennen kuin teksti oli käsitelty. Joskus sanoin: ”Mutta, isä, minä myöhästyn koulusta (tai työstä).”
”Et sinä tekstin takia myöhästy; sinä et vain herännyt tarpeeksi ajoissa”, hän totesi. Minun oli odotettava, kunnes teksti oli käsitelty. Aivan elämänsä viimeisiin päiviin asti hän antoi tässä asiassa hyvän esimerkin. Tämänkin tavan hän jätti minulle perinnöksi.
Isä pysyi henkisesti vireänä aivan loppuun saakka. Hänestä oli helppo huolehtia, koska hän ei ollut milloinkaan kärttyisä eikä hän koskaan valittanut. Toki hän puhui aika ajoin niveltulehduksestaan, mutta minä muistutin häntä silloin siitä, että todellisuudessa häntä vaivasi ”Aadamin tauti”, ja sekös häntä nauratti. Gene ja minä istuimme isän vierellä, kun hän nukahti hiljaa pois aamulla 30. marraskuuta 1991.
Olen nyt yli 70-vuotias ja hyödyn yhä siitä hyvästä esimerkistä, jonka rakkaudelliset, kristilliset vanhempani antoivat. Harras rukoukseni on, että osoittaisin syvän arvostukseni tätä perintöä kohtaan käyttämällä sitä oikein kaikkina tulevina aikoina. (Psalmit 71:17, 18.)
[Kuva s. 5]
Äiti ja minä
[Kuvat s. 7]
1. Ensimmäinen konventtini: San Marcos, Texas, syyskuu 1923
2. Isän viimeinen konventti: Fort Worth, Texas, kesäkuu 1991 (isä istumassa)
[Kuva s. 9]
Gene ja Blossom Brandt