Elämäkerta

Olen palvellut Jehovaa iloiten heikosta terveydestä huolimatta

KERTONUT VARNÁVAS SPETSIÓTIS

Vuonna 1990, kun olin 68-vuotias, halvaannuin kokonaan. Olen silti palvellut noin 15 viime vuotta iloiten kokoaikaisena sananpalvelijana Kyproksessa. Mistä olen saanut voimaa pysyä toimeliaana Jehovan palveluksessa heikosta terveydestäni huolimatta?

SYNNYIN 11. lokakuuta 1922. Perheessämme oli yhteensä yhdeksän lasta, neljä poikaa ja viisi tyttöä. Asuimme Ksilofágun kylässä Kyproksessa. Vaikka vanhempani olivatkin melko varakkaita, elatuksen hankkimiseksi näin suurelle perheelle oli tehtävä kovasti työtä pellolla.

Isäni Antónis oli tiedonhaluinen mies. Pian syntymäni jälkeen hän huomasi kylän opettajan luona käydessään traktaatin Puheita Kansalle, jonka olivat julkaisseet raamatuntutkijat (joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin). Hän alkoi lukea sitä, ja pian sen sisältö tempaisi hänet mukaansa. Tämä johti siihen, että isäni ja hänen ystävänsä Andréas Hrístu kuuluivat ensimmäisiin kyproslaisiin, joista tuli Jehovan todistajia.

Kasvua vastustuksesta huolimatta

Aikanaan isä ja Andréas hankkivat Jehovan todistajilta lisää raamatullisia julkaisuja. Pian he halusivat kertoa oppimistaan Raamatun totuuksista muille kylänsä asukkaille. Heidän saarnaamistyönsä herätti ortodoksisten pappien ja joidenkin muiden voimakkaan vastustuksen, koska näiden mielestä Jehovan todistajilla oli turmeleva vaikutus.

Monet paikkakunnan ihmisistä eivät kuitenkaan voineet olla kunnioittamatta näitä kahta Raamatun opettajaa. Isäni oli tunnettu huomaavaisuudestaan ja anteliaisuudestaan. Hän auttoi hyvin usein köyhiä perheitä. Toisinaan hän lähti vaivihkaa kotoa myöhään illalla ja vei vehnää tai leipää puutteenalaisten perheiden ovelle. Tällainen epäitsekäs kristillinen käytös teki näiden kahden sananpalvelijan sanomasta entistä puoleensavetävämmän (Matteus 5:16).

Tämän ansiosta vähän toistakymmentä ihmistä kiinnostui Raamatun sanomasta. Kun he alkoivat ymmärtää totuutta paremmin, he näkivät tarpeelliseksi kokoontua yksityiskodeissa tutkimaan Raamattua ryhmänä. Vuoden 1934 paikkeilla Ksilofágun ryhmää tuli tapaamaan Kreikasta kokoaikainen sananpalvelija Níkos Mattheákis. Hän auttoi kärsivällisesti ja päättäväisesti ryhmän organisoinnissa ja syvensi ryhmään kuuluvien Raamatun tuntemusta. Tämä ryhmä muodosti ensimmäisen Kyprokseen perustetun Jehovan todistajien seurakunnan ytimen.

Kun kristillinen työ edistyi ja yhä useammat omaksuivat Raamatun totuuden, veljistä tuntui, että he tarvitsivat pysyvän kokouspaikan. Vanhin veljeni Giórgos ja hänen vaimonsa Eléni antoivat käyttöön talonsa vieressä olevan ulkorakennuksen. Se kunnostettiin ja muutettiin kokouspaikaksi. Näin Kyproksen veljet saivat ensimmäisen oman valtakunnansalin. He olivat siitä hyvin kiitollisia! Kasvukin sai melkoisesti lisävauhtia.

Omaksun totuuden

Vuonna 1938, kun olin 16-vuotias, päätin, että minusta tulee puuseppä. Niinpä isä lähetti minut Nikosiaan, Kyproksen pääkaupunkiin. Hän järjesti kaukokatseisesti minut asumaan Níkos Mattheákisin luokse. Monet kyproslaiset muistavat vieläkin tämän uskollisen veljen hänen antaumuksestaan ja vieraanvaraisuudestaan. Hänellä oli palavaa intoa ja järkkymätöntä rohkeutta. Nämä olivat tuolloin välttämättömiä ominaisuuksia Kyproksessa kenelle tahansa kristitylle.

Veli Mattheákis auttoi minua valtavasti. Hänen tuellaan sain hyvät perustiedot Raamatusta ja edistyin hengellisesti. Asuessani hänen luonaan olin kaikissa hänen kodissaan pidetyissä kokouksissa. Ensimmäistä kertaa tunsin rakkauteni Jehovaan kasvavan. Päätin luoda läheisen suhteen Jumalaan. Muutaman kuukauden kuluttua kysyin veli Mattheákisilta, voisinko lähteä hänen kanssaan kenttäpalvelukseen. Tämä tapahtui vuonna 1939.

Menin jonkin ajan kuluttua käymään perheeni luona. Ollessani isäni kanssa tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olin löytänyt totuuden ja elämän tarkoituksen. Syyskuussa 1939 alkoi toinen maailmansota. Moni minun ikäiseni nuorimies lähti vapaaehtoisena sotaan, mutta minä päätin noudattaa Raamatun ohjausta ja pysyä puolueettomana (Jesaja 2:4; Johannes 15:19). Tuona samana vuonna vihkiydyin Jehovalle, ja minut kastettiin vuonna 1940. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olin vapaa ihmispelosta!

Vuonna 1948 menin naimisiin Evterpían kanssa. Meitä on siunattu neljällä lapsella. Tajusimme pian, että meidän oli nähtävä paljon vaivaa kasvattaaksemme heitä ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa” (Efesolaisille 6:4). Keskeinen asia rukouksissamme oli se, että onnistuisimme juurruttamaan lapsiimme syvän rakkauden Jehovaan ja kunnioituksen hänen lakejaan ja periaatteitaan kohtaan, ja teimme kovasti työtä tämän hyväksi.

Vaikeita terveysongelmia

Vuonna 1964, kun olin 42-vuotias, huomasin, että oikea käteni ja jalkani olivat ajoittain tunnottomia. Vähitellen tätä alkoi ilmetä myös ruumiini vasemmalla puolella. Minulla todettiin lihassurkastumatauti, parantumaton sairaus, joka johtaa lopulta täydelliseen halvaantumiseen. Olin tiedosta hyvin järkyttynyt. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta! Minut valtasi viha ja suuttumus. Miksi näin kävi juuri minulle? Miksi minua rangaistiin? Aikanaan kuitenkin pääsin ensijärkytyksen yli. Sitten minut valtasi pelko ja epävarmuus. Päässäni pyöri monia kysymyksiä. Halvaantuisinko kokonaan, ja tulisinko täysin riippuvaiseksi toisista? Miten selviytyisin? Voisinko elättää perheeni – vaimoni ja neljä lastamme? Tällaiset ajatukset tuntuivat todella pelottavilta.

Tunsin tuossa kriittisessä vaiheessa voimakkaammin kuin koskaan aiemmin tarvetta kertoa täysin vilpittömästi Jehovalle rukouksessa kaikista huolenaiheistani ja peloistani. Rukoilin kyyneleet silmissä yötä päivää. Pian tunsin saavani lohdutusta. Filippiläiskirjeen 4:6, 7:n rauhoittavat sanat osoittautuivat minun tapauksessani tosiksi: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.”

Miten selviydyn halvaantuneena

Tilani huononi koko ajan. Tajusin, että minun piti mukautua nopeasti uuteen tilanteeseen. Koska en voinut enää harjoittaa puusepän ammattia, päätin etsiä helpompaa työtä, joka terveydentilani kannalta sopisi minulle paremmin ja jonka ansiosta voisin edelleen elättää perheeni. Aluksi myin jäätelöä pienestä vaunusta. Tätä jatkui kuutisen vuotta, kunnes sairauteni pakotti minut pyörätuoliin. Sitten siirryin tekemään kevyempiä töitä, joista kykenin suoriutumaan.

Vuoden 1990 jälkeen terveyteni on huonontunut niin paljon, etten ole voinut tehdä ansiotyötä lainkaan. Nykyään olen täysin riippuvainen toisista, sellaisissakin askareissa, jotka ovat terveelle pelkkää rutiinia. Tarvitsen toisten apua vuoteeseen menemisessä, peseytymisessä ja pukeutumisessa. Päästäkseni kristillisiin kokouksiin minut on työnnettävä pyörätuolissa autolle ja nostettava autoon. Valtakunnansalin luona minut on nostettava autosta pyörätuoliin ja työnnettävä saliin. Kokouksen aikana käytössäni on sähkölämmitin, joka pitää jalkani lämpiminä.

Halvauksesta huolimatta käyn kokouksissa melko säännöllisesti. Ymmärrän, että Jehova opettaa niissä meitä. Kun olen hengellisten veljieni ja sisarteni seurassa, tunnen todella olevani turvassa ja saan tukea ja rohkaisua (Heprealaisille 10:24, 25). Minua ovat auttaneet myös hengellisesti kypsien uskontoverien säännölliset vierailut. Minusta tuntuu samalta kuin Daavidista: ”Maljani on tulvillaan.” (Psalmit 23:5.)

Kaikkina näinä vuosina olen saanut suurenmoista apua rakkaalta vaimoltani. Myös lapseni ovat olleet minulle suureksi avuksi. He ovat jo pitkään auttaneet minua päivittäisissä asioissa. Se ei ole heille helppoa, ja vuosien mittaan minusta huolehtiminen tulee yhä vaikeammaksi. He ovat esimerkillisellä tavalla kehittäneet kärsivällisyyttä ja ilmaisseet uhrautuvuutta, ja rukoilen, että Jehova siunaa heitä edelleen.

Me voimme saada voimaa myös rukousten välityksellä. Tämäkin on suurenmoinen lahja Jehovalta. (Psalmit 65:2.) Jehova on vastannut sydämestä lähteviin rukouksiini ja antanut minulle voimaa pysyä uskossa kaikki nämä vuodet. Varsinkin kun olen alamaissa, rukoileminen helpottaa ja auttaa minua säilyttämään iloni. Säännöllinen Jehovalle puhuminen virkistää minua ja vahvistaa päätöstäni mennä eteenpäin. Olen täysin vakuuttunut siitä, että Jehova kuulee palvelijoittensa rukoukset ja antaa heille heidän tarvitsemansa mielenrauhan. (Psalmit 51:17; 1. Pietarin kirje 5:7.)

Eniten minua virkistää sen miettiminen, että Jumala parantaa lopulta kaikki ne, jotka saavat elää paratiisissa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen johtaman Valtakunnan alaisuudessa. Ajatellessani tuota ihastuttavaa toivoa olen useammin kuin kerran vuodattanut ilonkyyneleitä. (Psalmit 37:11, 29; Luukas 23:43; Ilmestys 21:3, 4.)

Kokoaikaisena sananpalvelijana

Vuoden 1991 paikkeilla erittelin tilannettani ja tajusin, että voin parhaiten välttää itsesääliin vajoamisen saarnaamalla ahkerasti arvokasta Valtakunnan hyvää uutista. Aloitin tuona vuonna kokoaikaisen sananpalveluksen.

Koska olen vammainen, todistan pääasiassa kirjeitse. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle hyvin työlästä. Lihasten surkastumisen vuoksi minun on vaikea pitää kynää kädessä. Peräänantamattomuuden ja rukoilemisen ansiosta olen silti todistanut kirjeitse nyt yli 15 vuoden ajan. Saarnaan ihmisille myös puhelimitse. Tartun jokaiseen tilaisuuteen puhua uutta maailmaa ja paratiisimaata koskevasta toivostani luonani käyville sukulaisille, ystäville ja naapureille.

Olen tämän vuoksi saanut monia rohkaisevia kokemuksia. Olin hyvin iloinen, kun yksi lapsenlapsistani, jonka kanssa tutkin Raamattua noin kaksitoista vuotta sitten, edistyi hengellisesti ja osoitti arvostavansa Raamatun totuutta. Hänen Raamatun avulla valmennettu omatuntonsa on saanut hänet pysymään uskollisena ja lujana kristillistä puolueettomuutta koskevassa kysymyksessä.

Erityisen iloinen olen silloin, kun joku, jolle olen kirjoittanut, ottaa minuun yhteyttä saadakseen lisää tietoa Raamatusta. Aika ajoin jotkut pyytävät lisää raamatullista kirjallisuutta. Esimerkiksi muuan nainen soitti minulle ja kiitti rohkaisevasta kirjeestä, jonka olin lähettänyt hänen miehelleen. Naisen mielestä kirjeessä esitetyt ajatukset olivat olleet hyvin kiinnostavia. Tämä johti moniin kodissani käytyihin raamatullisiin keskusteluihin hänen ja hänen miehensä kanssa.

Valoisa elämänasenne

Olen vuosien mittaan nähnyt Valtakunnan julistajien määrän lisääntyvän tässä osassa maailmaa. Veljeni Giórgosin talon vieressä olevaa pientä valtakunnansalia on laajennettu ja kunnostettu useaan otteeseen. Se on kaunis palvontapaikka, jota käyttää kaksi Jehovan todistajien seurakuntaa.

Isäni kuoli vuonna 1943, kun hän oli 52-vuotias. Mutta millaisen hengellisen perinnön hän jättikään! Kahdeksan hänen lapsistaan omaksui totuuden, ja he palvelevat edelleen Jehovaa. Ksilofágun kylässä, jossa isäni syntyi, ja sen lähistöllä olevissa kylissä on nykyään yhteensä kolme seurakuntaa, joissa on 230 Valtakunnan julistajaa.

Tällaiset myönteiset tulokset ovat tuottaneet minulle paljon iloa. Olen nyt 83-vuotias, ja luotan täysin psalmistan sanoihin: ”Harjakkaat nuoret leijonat ovat kärsineet puutetta ja olleet nälissään, mutta Jehovaa etsiviltä ei puutu mitään hyvää.” (Psalmit 34:10.) Odotan hartaasti aikaa, jolloin Jesajan 35:6:n ennustus toteutuu: ”Silloin rampa kiipeää kuin jalohirvi.” Ennen kuin tuo aika koittaa, olen päättänyt palvella Jehovaa iloiten heikosta terveydestäni huolimatta.

[Kartta s. 17]

(Ks. painettu julkaisu)

TURKKI

SYYRIA

LIBANON

KYPROS

Nikosia

Ksilofágu

Välimeri

[Kuva s. 17]

Ksilofágun ensimmäinen valtakunnansali, edelleen käytössä

[Kuvat s. 18]

Evterpían kanssa vuonna 1946 ja nykyään

[Kuva s. 20]

Puhelimitse ja kirjeitse todistaminen tuo minulle iloa