Elämäkerta

Selviydyimme totalitaaristen hallitusten alaisuudessa Jehovan avulla

Kertonut Henryk Dornik

SYNNYIN vuonna 1926, ja vanhempani olivat hartaita katolilaisia. He asuivat Etelä-Puolassa Ruda Śląskan kaivoskaupungissa lähellä Katowicea. He opettivat lapsiaan – isoveljeäni Bernardia, kahta pikkusiskoani, Różaa ja Edytaa, sekä minua – rukoilemaan, käymään kirkon jumalanpalveluksissa ja noudattamaan parannuksen sakramenttia.

Raamatun totuus tavoittaa kotimme

Eräänä päivänä tammikuussa 1937, kun olin kymmenvuotias, isä tuli kotiin hyvin iloisena. Hänellä oli mukanaan suuri, paksu kirja, jonka hän oli hankkinut Jehovan todistajilta. Hän sanoi: ”Katsokaa, lapset, mitä minulla on: Pyhä Raamattu!” En ollut koskaan ennen nähnyt Raamattua.

Katolisella kirkolla oli pitkään ollut voimakas vaikutus ihmisiin Ruda Śląskassa ja sen ympäristössä. Papit olivat hyvin ystävällisiä kaivoksen omistajille ja vaativat kaivostyöläisiltä ja heidän perheiltään ehdotonta kuuliaisuutta. Jos kaivostyöläinen ei ollut messussa tai hän ei ripittäytynyt, häntä pidettiin pakanana, ja se tiesi irtisanomista kaivoksesta. Pian myös isää uhkasi irtisanominen, koska hän oli tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Kun eräs pappi kävi kotonamme, isä paljasti hänen uskonnollisen ulkokultaisuutensa kaikkien edessä. Nolostunut pappi ei halunnut lisää vaikeuksia, joten isälle ei annettu lopputiliä.

Tuon välikohtauksen näkeminen vahvisti päätöstäni hankkia tietoa Raamatusta. Opin vähitellen rakastamaan Jehovaa ja loin läheisen suhteen häneen. Joidenkin kuukausien kuluttua isän ja papin välisestä keskustelusta olimme läsnä Kristuksen kuoleman muistojuhlassa, jossa isä esiteltiin 30 hengen ryhmälle ”jonadabina”. Sain pian tietää, että ”jonadabeilla” tarkoitettiin kristittyjä, joilla on maallinen toivo, ja että heidän määränsä tulisi kasvamaan.a (2. Kuninkaiden kirja 10:15–17.)

”Nuori mies, tiedätkö mitä kaste merkitsee?”

Kun isä omaksui totuuden, hän lopetti juomisen ja hänestä tuli hyvä aviomies ja isä. Äidillä oli kuitenkin erilaiset uskonkäsitykset, ja hän tapasi sanoa, että hän toivoisi isän elävän niin kuin ennenkin ja pysyvän katolilaisena. Mutta kun toinen maailmansota syttyi, hän huomasi, että samat papit, jotka olivat rukoilleet Puolan voittoa maahan tunkeutuvista saksalaisista, kiittivät nyt rukouksissaan Hitlerin menestyksestä. Myöhemmin, vuonna 1941, äiti alkoi palvella meidän muiden kanssa Jehovaa.

Olin tätä ennen ilmaissut haluni mennä Jumalalle vihkiytymisen vertauskuvaksi vesikasteelle, mutta seurakunnan vanhimmat ajattelivat minun olevan liian nuori. He käskivät minun odottaa. Mutta lopulta 10. joulukuuta 1940 Konrad Grabowy (veli, joka kuoli myöhemmin uskollisena keskitysleirissä) haastatteli minua huomiota herättämättä eräässä pienessä asunnossa. Hän teki minulle viisi kysymystä, ja koska hän oli tyytyväinen vastauksiini, hän kastoi minut. Yksi hänen kysymyksistään kuului: ”Nuori mies, tiedätkö mitä kaste merkitsee?” Hän kysyi myös: ”Tiedätkö, että koska nyt on sota, sinun täytyy pian päättää, oletko uskollinen Hitlerille vai Jehovalle, ja päätöksesi saattaa maksaa sinulle henkesi?” Vastasin empimättä: ”Tiedän.”

Vaino alkaa

Miksi Konrad Grabowy esitti tällaisia tutkivia kysymyksiä? Saksan armeija oli tunkeutunut Puolaan vuonna 1939, ja sen jälkeen uskomme ja nuhteettomuutemme joutui ankaraan kokeeseen. Jännitys kasvoi päivä päivältä, kun kuulimme, että kristittyjä veljiä ja sisaria oli alettu pidättää, karkottaa ja lähettää vankiloihin ja keskitysleireille. Pian olisi meidän vuoromme kohdata samanlaisia koettelemuksia.

Natsit halusivat tehdä nuoremmasta sukupolvesta, myös meistä neljästä lapsesta, kolmannen valtakunnan innokkaita puolustajia. Isältä ja äidiltä evättiin meidän lasten huoltajuus, koska he olivat toistamiseen kieltäytyneet allekirjoittamasta Volkslistia (luettelo ihmisistä, joilla oli Saksan kansalaisuus tai jotka halusivat saada sen). Isä lähetettiin Auschwitzin keskitysleiriin. Helmikuussa 1944 veljeni ja minut pantiin koulukotiin, joka sijaitsi Grodkówissa (Grottkau) lähellä Nysaa, ja sisaremme lähetettiin katoliseen luostarikouluun Czarnowąsyyn (Klosterbrück) lähelle Opolea. Tavoite oli saada meidät hylkäämään ”vanhempiemme petolliset näkemykset”, kuten viranomaiset sanoivat. Äiti joutui jäämään yksin kotiin.

Koulukodin pihalla vedettiin joka aamu salkoon hakaristilippu ja meitä käskettiin nostamaan oikea kätemme ja tervehtimään lippua sanomalla ”Heil Hitler”. Se oli kova uskonkoetus, mutta Bernard ja minä kieltäydyimme lujasti toimimasta vastoin vakaumustamme. Meitä hakattiin ankarasti ”epäkunnioittavan” käytöksen vuoksi. Myös muut yritykset murtaa uskomme epäonnistuivat, joten SS-vartijat esittivät lopulta meille uhkavaatimuksen: ”Joko allekirjoitatte vakuutuksen, jossa lupaatte olla uskollisia Saksan valtiolle, ja liitytte Wehrmachtiin [Saksan armeija] tai teidät lähetetään keskitysleiriin.”

Elokuussa 1944 viranomaiset suosittelivat virallisesti meidän lähettämistämme keskitysleiriin ja sanoivat: ”Heitä on mahdotonta taivutella tekemään mitään. Heidän marttyyriutensa tuottaa heille iloa. Heidän kapinallisuutensa on uhka koko koulukodille.” En tietenkään halunnut olla marttyyri, mutta kärsiminen rohkeasti ja arvokkaasti sen vuoksi, että voisin olla uskollinen Jehovalle, tuotti minulle iloa. (Apostolien teot 5:41.) En olisi mitenkään pystynyt omassa voimassani kestämään edessä olevia kärsimyksiä. Toisaalta hartaat rukoukseni lähensivät minua Jehovaan, ja hän osoittautui luotettavaksi Auttajaksi (Heprealaisille 13:6).

Keskitysleirissä

Pian minut vietiin Gross-Rosenin keskitysleiriin Sleesiaan. Sain vankinumeron sekä violetin kolmion, josta minut tunnistettaisiin Jehovan todistajaksi. SS-vartijat esittivät minulle tarjouksen. Pääsisin vapaaksi ja minusta voisi jopa tulla natsiarmeijan upseeri, mutta yhdellä ehdolla: ”Sinun täytyy hylätä raamatuntutkijoiden käsitykset, jotka ovat vastoin kolmannen valtakunnan ideologiaa.” Keillekään muille vangeille ei esitetty vastaavaa tarjousta. Vain Jehovan todistajille annettiin mahdollisuus päästä pois leireistä. Silti minä tuhansien muiden tavoin kieltäydyin jyrkästi tästä ”kunniasta”. Kuultuaan vastaukseni vartijat sanoivat minulle: ”Katso tarkkaan tuota krematorion savupiippua. Harkitse huolellisesti, mitä vastaat, tai muuten pääset täältä vapaaksi vain piipun kautta.” Kieltäydyin jälleen päättäväisesti, ja sillä hetkellä minut täytti ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen” (Filippiläisille 4:6, 7).

Rukoilin, että saisin yhteyden leirissä oleviin uskonveljiin, ja Jehova avasikin siihen mahdollisuuden. Heidän joukossaan oli uskollinen veli Gustaw Baumert, ja hän huolehti minusta rakkaudellisesti. Jehova osoittautui selvästikin ”hellän armon Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Korinttilaisille 1:3).

Muutaman kuukauden kuluttua Venäjän joukkojen lähestyminen pakotti natsit evakuoimaan leirin nopeasti. Kun valmistauduimme lähtöön, me veljet päätimme – henkemme uhalla – mennä naisten parakkiin ja tarkistaa, miten voivat hengelliset sisaremme, joita oli noin 20 ja joiden joukossa olivat muun muassa Elsa Abtb ja Gertrud Ott. Nähdessään meidät he juoksivat nopeasti luoksemme, ja kun olimme jutelleet hetken ja rohkaisseet toisiamme, he lauloivat yhdessä valtakunnanlaulun, jossa sanotaan: ”Uskollinen, myös tottelevainen, tunne ei pelkoa lain.”c Tuskin yksikään silmä pysyi kuivana.

Seuraavaan leiriin

Natsit ahtoivat meidät vangit tyhjiin hiilivaunuihin, 100–150 vankia kuhunkin. Meidät lähetettiin matkaan ilman ruokaa ja vettä, ja olimme pakkasen ja jäätävän sateen armoilla. Meitä piinasivat jano ja kuume. Vaunuihin tuli tilaa sitä mukaa kuin sairaat ja nääntyneet vangit kaatuivat lattialle ja kuolivat. Jalkani ja niveleni turposivat niin pahoin, etten kyennyt seisomaan. Kymmenpäiväisestä matkasta selvinnyt pieni joukko vankeja saapui Mittelbau-Doran rangaistusleiriin Nordhauseniin, joka sijaitsee Weimarin lähellä Thüringenissä. Ihme kyllä, kukaan veljistä ei kuollut tällä painajaismaisella matkalla.

Olin juuri alkanut toipua matkasta, kun leirissä puhkesi punatautiepidemia, ja jotkut veljet sairastuivat, minä muiden joukossa. Meitä neuvottiin välttämään leirillä tarjottavia keittoja ja syömään jonkin aikaa ainoastaan hiiltynyttä leipää. Noudatin neuvoa ja pian paranin. Kuulimme maaliskuussa 1945, että vuositeksti oli Matteuksen 28:19: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikista kansoista.” (American Standard Version.) Ilmeisesti leirien portit aukeaisivat pian ja hyvän uutisen saarnaaminen jatkuisi! Tämä ajatus täytti mielemme ilolla ja toivolla, sillä olimme luulleet, että toinen maailmansota huipentuisi Harmagedoniin. Jehova vahvisti meitä suurenmoisella tavalla läpi noiden vaikeiden aikojen.

Vapaaksi leireiltä

Huhtikuun 1. päivänä 1945 liittoutuneiden joukot pommittivat SS:n kasarmia ja sen lähellä sijaitsevaa leiriämme. Monia kuoli tai haavoittui. Seuraavana päivänä meitä pommitettiin kiivaasti, ja tuon hyökkäyksen aikana voimakas räjähdys lennätti minut ilmaan.

Apuun tuli eräs veli, Fritz Ulrich. Hän kaivoi rauniokasaa siinä toivossa, että olisin vielä elossa. Lopulta hän löysi minut ja veti minut esiin pirstaleiden alta. Kun tulin tajuihini, huomasin saaneeni vakavia vammoja kasvoihini ja muualle ruumiiseeni enkä kuullut mitään, sillä räjähdyksen ääni oli vahingoittanut tärykalvojani. Minulla oli monet vuodet pahoja ongelmia korvieni kanssa, ennen kuin ne lopulta paranivat.

Tuhansista vangeista vain harva selvisi pommituksesta hengissä. Jotkut veljistämme kuolivat, muun muassa rakastettu Gustaw Baumert. Saamani vammat aiheuttivat tulehduksen ja korkean kuumeen. Pian liittoutuneiden joukot kuitenkin löysivät ja vapauttivat meidät. Kuolleiden vankien mädäntyvät ruumiit – toiset olivat kuolleet itsestään, toiset oli murhattu – ehtivät sitä ennen aiheuttaa pilkkukuume-epidemian, ja myös minä sairastuin. Minut vietiin toisten potilaiden kanssa sairaalaan. Lääkäreiden ponnisteluista huolimatta vain kolme meistä selvisi hengissä. Miten kiitollinen olinkaan Jehovalle siitä, että hän vahvisti minua pysymään uskollisena noina vaikeina aikoina! Iloitsin myös siitä, että Jehova piti sopivana pelastaa minut kuoleman ”syvältä varjolta” (Psalmit 23:4).

Vihdoinkin kotona!

Kun saksalaiset olivat antautuneet, toivoin pääseväni kotiin mahdollisimman pian, mutta se osoittautui vaikeammaksi kuin olin odottanut. Jotkut entiset vangit, jotka olivat Katolisen aktion jäseniä, tunnistivat minut. He huusivat: ”Tappakaa hänet!” ja paiskasivat minut maahan ja polkivat minua jaloillaan. Paikalle ilmaantui mies, joka pelasti minut heidän käsistään, mutta toipuminen vei kauan, koska olin vammojeni ja pilkkukuumeen takia heikossa kunnossa. Lopulta pystyin kuitenkin menemään kotiin. Miten onnellinen olinkaan, kun sain olla jälleen perheeni parissa! He kaikki olivat haltioissaan nähdessään minut, sillä he olivat luulleet minun kuolleen.

Käynnistimme tuota pikaa saarnaamistyön, ja monet vilpittömät totuuden etsijät ottivat sanoman vastaan. Minun tehtäväkseni uskottiin raamatullisen kirjallisuuden toimittaminen seurakuntiin. Tapasimme toisten veljien kanssa Saksan haaratoimiston edustajia Weimarissa ja toimme sieltä Puolaan ensimmäiset sodan jälkeiset Vartiotornit. Aineisto käännettiin heti, minkä jälkeen valmistettiin vahakset, ja niiden avulla teksti monistettiin. Kun Łódźissa sijaitseva toimistomme otti Puolan työn kokonaan valvontaansa, raamatullista kirjallisuutta alettiin saada seurakuntiin säännöllisesti. Aloin palvella erikoistienraivaajana eli kokoaikaisena evankelistana ja työskentelin Sleesian laajalla alueella, josta suuri osa kuului tuolloin Puolaan.

Pian Jehovan todistajia alettiin kuitenkin jälleen vainota vasta valtaan nousseen Puolan kommunistihallituksen toimesta. Minut tuomittiin vuonna 1948 kristillisen puolueettomuuteni vuoksi kahdeksi vuodeksi vankilaan. Siellä ollessani pystyin auttamaan monia muita vankeja luomaan läheisen suhteen Jumalaan. Yksi heistä asennoitui totuuden puolelle, vihkiytyi myöhemmin Jehovalle ja meni kasteelle.

Vuonna 1952 minut passitettiin taas vankilaan: tällä kertaa minun väitettiin vakoilevan Yhdysvaltojen hyväksi. Kun odotin oikeudenkäyntiä, minua pidettiin eristyssellissä ja kuulusteltiin yötä päivää. Jälleen Jehova vapautti minut vainoojien käsistä, enkä seuraavina vuosina enää joutunut kokemaan tällaista kohtelua.

Mikä auttoi minua kestämään?

Kun muistelen kaikkia noita koettelemusten ja vaikeuksien vuosia, voin nähdä joitakin tärkeitä kannustuksen lähteitä. Ennen kaikkea voima kestää tuli Jehovalta ja hänen Sanastaan, Raamatusta. Jatkuvat palavat rukoukset ”kaiken lohdutuksen Jumalalle” ja hänen Sanansa päivittäinen tutkiminen auttoivat minua ja muita pysymään hengellisesti elossa. Lisäksi saimme kipeästi tarvitsemaamme hengellistä ravintoa käsin kirjoitetuista Vartiotornin jäljennöksistä. Keskitysleireillä minua vahvistivat huolehtivaiset uskontoverit, jotka olivat valmiita ja halukkaita auttamaan.

Yksi Jehovan siunauksista oli vaimoni Maria. Avioiduimme lokakuussa 1950, ja meille syntyi myöhemmin tytär, Halina, joka oppi rakastamaan Jehovaa ja alkoi palvella häntä. 35 avioliittovuoden jälkeen Maria kuoli pitkällisen sairauden murtamana. Hänen kuolemansa tuotti minulle syvää surua ja tuskaa. Vaikka jonkin aikaa tunsin olevani ”maahan syösty”, en ollut ”tuhottu” (2. Korinttilaisille 4:9). Noina vaikeina aikoina minua tukivat rakas tyttäreni, hänen miehensä ja heidän lapsensa eli lapsenlapseni, jotka kaikki palvelevat uskollisesti Jehovaa.

Vuodesta 1990 lähtien olen palvellut Puolan haaratoimistossa. Päivittäinen kanssakäyminen hienon Betel-perheen kanssa on suuri siunaus. Heikkenevä terveyteni saa minut joskus tuntemaan itseni voimattomaksi kotkaksi, joka pystyy vain liitelemään. Katson silti tulevaisuuteen luottavaisin mielin ja ”laulan Jehovalle, sillä hän on kohdellut minua palkitsevasti” aina tähän päivään saakka (Psalmit 13:6). Odotan aikaa, jolloin Jehova, Auttajani, poistaa kaiken sen vahingon, jonka Saatanan sortava hallinto on aiheuttanut.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 10]

Sain keskitysleirissä tämän numeron ja violetin kolmion.

[Kuva s. 12]

Vaimoni Marian kanssa vuonna 1980.