Omistaako työsi sinut?

”ME EMME todella elä. Me pelkästään olemme olemassa. Ainoa puolustuksemme olemassaolollemme on palvella työtämme”, Earl valitti katkerana.

Herra Kinley,a hänen esimiehensä ja lounaskumppaninsa, nyökkäsi. ”Me olemme orjia. Työmme omistaa meidät.”

”Katso myyntiennätystä, jonka sain viime vuonna. Ja paljonko arvostat sitä? Sinä vaadit minua saavuttamaan kymmenen prosenttia enemmän tänä vuonna.”

”Se”, muistutti Kinley, ”on sydämetön yhtiö, joka puhuu minun kauttani sinulle. Minun työni on kiskoa enemmän irti miehistä.”

Vanhempi mies mietti murheellisena, että suhteet eivät olleet niin persoonattomia, niin ihmisarvoa alentavia, ennen kuin yhtiö sulautui jättiläismäiseen ”kasvuyhtiöön”. Ennen sulautumista yhtiön pääjohtaja oli myös omistaja. Suhteet olivat enemmän henkilökohtaisella pohjalla. Oli sijaa ymmärrykselle ja toverihengelle. Mutta vähän oli jäljellä noista ajoista lukuun ottamatta horjuvia luottamuksellisia suhteita hänen ja muutamien harvojen Earlin kaltaisten välillä. Nuokin luottamukselliset suhteet olivat pinnallisia. Sisimmässään Kinley empi paljastaa todellisia vakaumuksiaan.

”Nyt olemme osa suuresta kasvuyhtiöstä”, sanoi Earl ääni täynnä ivaa. ”Meidän arvopaperimme ovat yleisillä markkinoilla. Kuka tahansa, jolla on rahaa, voi ostaa oikeuden meihin. He sijoittavat yhden dollarinsa. Kättään liikauttamatta he haluavat kaksi dollaria takaisin. Se merkitsee sitä, että meidän täytyy otsamme hiessä tuottaa enemmän voittoa. Välipä hällä miten, kunhan vain tuotamme voittoa. Ainoa tapa, jolla voimme pysyä pinnalla, on tehdä kehno tuote.”

Jättiläismäisyyden satimessa

Tämä todellinen lounaskeskustelu Earlin ja Kinleyn välillä on yleinen missä tahansa, kun miehet tuntevat olevansa ansassa nykyisessä liikemaailmassa, usein jättiläisyhtiöitten satimessa. Se on ansa, josta vain muutamat näyttävät kykenevän pääsemään irti. Kinley ajatteli, että he puivat kahta avutonta nyrkkiä kaupallisuuden kasvojen edessä. Noista kasvoista kuvastuu ahneus, joka on syövytetty teräkseen ja jonka on karkaissut henki, jonka erään jättiläismäisen amerikkalaisen teräsyhtiön toimitusjohtaja määritteli Fortune-lehden mukaan seuraavasti: ”Me emme ole mukana liike-elämässä tehdäksemme terästä, me emme ole liike-elämässä rakentaaksemme laivoja, me emme ole liike-elämässä pystyttääksemme rakennuksia. Me olemme mukana liike-elämässä ansaitaksemme rahaa.”

Kasvu, laajennuksen kautta, sulautumalla yhteen, millä keinolla tahansa, on pyhitetty valtatie voittoihin ja yhä suurempiin voittoihin.

Yhteiskunta, jossa keskeisenä suuntauksena on voiton saaminen kasvun kautta, synnyttää kilpailua liikeyritysten välille ja jouduttaa niitä tulemaan jättiläismäisiksi. Nyt on häviämässä se vaikutus, joka oli pienellä kauppiaalla, jonka kauppa oli hänen valtakuntansa, käsityöläisellä, jonka taito oli hänen rikkautensa, ja maanviljelijällä, joka omisti itse maapalansa ja oli suurelta osin omavarainen. ”Tämä on suurten miljardiyhtiöiden aikakausi”, kirjoittaa Fred J. Cook kirjassaan The Corrupted Land (Turmeltunut maa). ”Elämme lisääntyvässä määrin tietokoneen ja automaation aikaa. . . . Seurauksena ei ole ollut ainoastaan se, että yksilö on pakotettu yhtiöön, vaan että pieni yhtiö on pakotettu suurempaan. Tämä vääjäämätön paine kohti yhä kauhistuttavampien voimarakennelmien luomista on ollut tunnusomaista koko toisen maailmansodan jälkeiselle kaudelle.”

Vuosina 1950–1960 yli tuhat suurta amerikkalaista liikeyritystä sulautui yhteen. Vauhti kiihtyi 1960-luvulla. Runsaasti yli kaksi kolmasosaa Yhdysvaltain teollisuudesta (johon sisältyy liikenne, tehdastuotanto, vuorityö ja yleishyödylliset palvelukset) on nykyään vain muutaman sadan yhtiön valvonnassa. Pelkästään 316 tehdasyhtiötä antaa työtä 40 prosentille kaikista työtätekevistä amerikkalaisista. Sellaisessa maailmassa, Cook huomauttaa, yksilön tahto heikkenee ja hänen omatuntonsa surkastuu.

Kirjailija Erich Frommin mielestä se on pelottavaa järjestyksen kääntymistä päinvastaiseksi: ”Organisaatiot, koneet ovat elossa; . . . ihmisestä on tullut niiden orja sen sijaan, että hän olisi niiden isäntä.” Ihmisistä ei tule enempää kuin hyvin öljyttyjä rattaita koneissa: ”Öljyäminen suoritetaan korkeammilla palkoilla, lisäeduilla, hyvin ilmastoiduilla työsaleilla ja musiikilla, ja sen tekevät psykologit ja ihmissuhteitten asiantuntijat; . . . mitkään hänen tunteensa tai hänen ajatuksensa eivät ole peräisin hänestä itsestään; kukaan ei ole aito. Hänellä ei ole mitään vakaumuksia enempää politiikassa, uskonnossa kuin filosofiassakaan. . . . Hän samastaa itsensä jättiläisten kanssa ja palvoo niitä omien inhimillisten kykyjensä todellisina edustajina, kykyjen, jotka hän on riistänyt itseltään.”

Epäeettisiä tapoja

Eräs toinen syy, miksi monet liikemiehet tuntevat olevansa satimessa, on voimakas suuntaus kohti epäeettisiä tapoja. Itse asiassa historioitsija, joka kirjoitti vanhan ajan Karthagosta: ”Mitään, josta seuraa voittoa, ei katsota häpeälliseksi”, voisi antaa noiden sanojen edustaa nykyistä liikemaailmaa. Kun julkaisu Harvard Business Review haastatteli 1700 toimitusjohtajaa, niin se havaitsi, että neljä jokaisesta seitsemästä uskoi, että joka toinen toimitusjohtaja heidän yhtiössään rikkoisi etiikan lakia milloin tahansa hänestä tuntuisi, että hän selviytyisi siitä. Neljä viidestä myönsi, että heidän oma yhtiönsä oli epäeettinen, syyllinen esimerkiksi lahjontaan, prostituoitujen vuokraamiseen asiakkaille, hintakeinotteluun, vilpilliseen mainontaan, epärehelliset liiketavat tuomitsevien lakien rikkomiseen, tilikertomusten väärentämiseen lainojen tai luoton saamiseksi tai rahalahjojen antamiseen tai ottamiseen.

Lisäksi on kilpailu yhtiön virka-asemien tikapuilla kiipeämisessä. Erään öljy-yhtiön toimitusjohtaja myönsikin: ”Jotkut tässä yhtiössä tekevät mitä tahansa päästäkseen eteenpäin.” ’Minkä tahansa tekeminen päästäkseen eteenpäin’ johtaa moniin epäeettisiin tapoihin. Epäeettisyyttä on kuvailtu ”petkutukseksi, ilkeämieliseksi oveluudeksi ja täydelliseksi etiikan puuttumiseksi”. Kirja The Corrupted Land kertoo toimitusjohtajien juonittelevan toisen selän takana hänen päänsä menoksi sadoissa liikeyrityksissä ”järjestäytyneen rikollisuuden maailman ammattimaisuudella”.

”Onko miehen yleensä mahdollista yletä johtoportaissa pelkästään rehellisin, säädyllisin menetelmin?” kysyi aikakauslehti Modern Office Procedures lukijoiltaan, jotka ovat toimitusjohtajia. Melkein kaikki vastasivat kieltävästi.

Kaikki käytetyt häikäilemättömät menetelmät pyrkivät tarttumaan. Newyorkilainen yhtiökonsultantti Norman Jaspen varoittaa: ”Kun epärehellisyyttä on huipulla, niin se leviää alaspäin kuin tarttuva tauti.” Ne, jotka haluavat välttää sairaan moraalin tartuntaa, saattavat hyvinkin tuntea olevansa satimessa.

”Suunniteltua vanhenemista”

Vielä yksi syy, miksi jotkut liikemiehet tuntevat olevansa satimessa työssään, on se, etteivät he voi valmistaa niin korkealaatuisia tuotteita kuin he haluaisivat. Suuntaus on kohti ”suunniteltua vanhenemista”. Tämä merkitsee, että tuottaja tekee tuotteensa jonkin verran kehnoksi tarkoitukseen, mutta ei niin että sen huomaisi. Siten tuote kuluu loppuun pikemmin ja asiakkaan on ostettava toinen. Tätä tapaa eräs taloustieteellisten artikkeleiden kirjoittaja kutsuu ”Amerikan talouden olennaiseksi piirteeksi”.

General Motors -yhtiö sai toiset yhtiöt vihreäksi kateudesta, kun se johti autoteollisuutta omaksumaan ”suunnitellun vanhenemisen” ohjelman muuttamalla autojen malleja joka vuosi. Eräs kriitikko kommentoi, että autonrakentajien uranuurtaja Henry Ford ajatuksineen useita vuosia kestävän auton rakentamisesta olisi ”suoranainen kansallinen vaara nykyään”.

Suurempi kuin kaiken ”vapaan yritteliäisyyden” rahallinen arvo yhteensä on summa, jonka hallitus kuluttaa aseiden valmistukseen, jota sanotaan ”ilahduttavaksi talouselämän kiihdyttäjäksi tuhlaavassa yhteiskunnassa, koska sota-aseet tulevat niin nopeasti vanhentuneiksi ja niitä täytyy alituisesti uudistaa”.

”Suunniteltu vanheneminen” johtaa noidankehään. Liikeyritykset suosivat velaksi ostamista, tekevät kuluttajan luoton saannin helpommaksi ja aloittavat loputtoman noidankehän, kuten Business Week -lehti esitti: ”Lainaa. Kuluta. Osta. Tuhlaa. Ole puutteessa.”

Ei hiljaisen pakopaikan asemia

Kinley oli vaikean henkilökohtaisen pulman edessä. Hän oli kyllästynyt ja väsynyt työhönsä. Ylin johto jätti täysin huomioon ottamatta hänen vetoomuksensa sitä vastaan, että markkinoille virtaa kehnoa tavaraa. Koska yhtiö sulautui yhtiöiden ryhmittymään, miehistä yritettiin kiskoa entistä enemmän irti tuotannon paisuttamiseksi. Useimmat miehet hänen ympärillään olivat mukautuvaista lajia ja he suhtautuivat yhtiön etiikkaan kuin ankat veteen ja halusivat kiihkeästi ylennystä. Miten yksi mies voi seistä musertavaa, armotonta, persoonatonta yhtiön voimaa vastaan, yhtiön, joka käyttää miehiä, kuluttaa heidät loppuun ja hylkää heidät?

Mitä vaihtoehtoja oli olemassa? Niin kauan kuin yhtiö oli ollut pieni ja riippumaton, oli mahdollista joissain tapauksissa, että miehen vanhetessa hän voi vetäytyä hiljaisen, pysyväisen aseman turvaan, kun nuoremmat miehet sitä tuskin havittelivat. Mutta pääjohtajan toimistossa riippui nyt yhtiön taulukko, joka oli pyramidin muotoinen. Jokainen asema oli lohko tuossa pyramidissa, ylennystä merkitsevä askelma, jolle nuoremmat, vahvemmat ja kykenevämmät miehet olivat aina innokkaita astumaan.

Stressisairaudet

Kinley tiesi sisimmässään, että varoitusmerkit hänen hermojärjestelmässään hälyttivät: ”kriisi”. Liikemiehillä, jotka komeilevat vatsahaavoillaan kuin kunniamerkeillä, on lievempi ilmaisu niille – sana ”stressi”.

Mitä apua hän voi saada yhtiön psykologilta? Kinley tiesi, mitä hän antaisi neuvoksi: ”Tukahduta epäröintisi ja pelaa liikepeliä sen omien sääntöjen mukaan.” Kirjassaan Business as a Game (Liike-elämä pelinä) Albert Z. Carr sanoo: ”Miehet, joiden rahankäyttöä koskevat ratkaisut ja toiminnat ovat henkilökohtaisten tunteiden ylikuormittamia, havaitsevat vaikeaksi kestää liike-elämän paineen.” Hän neuvoo liikemiehiä säästämään epäilynsä jokapäiväiseen elämään, koska ”liike-elämän taito on jyrkästi poikennut yksityiselämän ihanteista”. Andrew M. Hacker on samaa mieltä kirjoituksessa, jonka otsikkona oli ”[Yhtiön] pääjohtajaksi tuleminen”: ”Hänen yläpuolellaan olevat panevat merkille sen, miten hän suhtautuu tuohon haasteeseen [suvaita kehnoa tuotetta].” Miehestä, joka on liian arkatunteinen ”pelaamaan peliä”, tuskin tulee pääjohtajaa ja lisäksi, kuten Carr lisää: ”Hänellä on onnea, jos hän pysyy missään toimitusjohtajan virassa ja onnistuu välttämään stressisairauksia.”

Huolestuneet toimitusjohtajat ovat koko ajan 30-vuotiaasta 50-vuotiaaksi kilpailleet maailmassa, joka vaatii saavutuksia, mikäli he ovat pysyneet hengissä. Jatkuva ehdoton vauhti panee heidät etenemään nopeudella, joka lopulta voittaa heidän koko persoonallisuutensa. Kun he sitten tulevat yli 50-vuotiaiksi, he havaitsevat olevansa kykenemättömiä hiljentämään vauhtia, rentoutumaan, mukautumaan vanhenemiseen. Ne, jotka eivät voi kohdata todellisuutta, sanoo professori W. E. Henry Chicagon -yliopistosta, ”kirjaimellisesti kilpailevat itsensä kuolemaan”.

Nykyinen liike-elämä ajaa usein miehiä taukoamatta ja säälimättömästi siihen pisteeseen, että heidän sisässään kuohuu tuhoisia asenteita – pelko, viha, suuttumus, mustasukkaisuus, epäluulo, pettymys, kateus, syyllisyys, epävarmuus ja itsensä epäileminen.

Kinley ei havainnut itseään ainoastaan jännittyneeksi, hermostuneeksi ja äkkipikaiseksi vaan, mikä pahinta, täysin uupuneeksi. Se oli kuin pimeä, synkkä uupumus. Hän ei voinut sulkea ovea liikeharmeiltaan päivän päättyessä eikä poistaa niitä mielestään kotonaan. Uupumuksen vuori kasvoi maanantaista lähtien niin, että viikonlopun tullessa hän tarvitsi lauantain ja sunnuntain vain lepäämiseen ja toipumiseen.

Yhtiön puristuksesta irtautuminen

Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli 54-vuotiaana löytää työtä muualta? Mistä hän voisi löytää työpaikan, josta saisi yhtä paljon rahaa, mainetta ja etuja? Oli tosin olemassa kilpailijoita, jotka mielellään palkkaisivat miehen, jolla olisi hänen kypsyytensä ja pätevyytensä, jos hän auttaisi heitä pääsemään edelle hänen nykyisestä yhtiöstään, mutta se merkitsisi, että olisi kiivettävä yhtä ankarasti tai ankarammin sen yhtiön pyramidia.

Ensin hänen täytyy selvittää itselleen – ja saada perheensäkin ymmärtämään – että vapaus työn aiheuttamasta paineesta voisi olla hyödyke, jonka joku ostaa ja josta hän maksaa. Entä kustannukset? Mahdollisesti elintason aleneminen. Raha ei enää saa olla ainoa arvojen mitta.

Kinley tiesi, että on tärkeää saada järkevä näkemys rahasta. Raamattu oli esittänyt asian selvästi: ”Rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.” – 1. Tim. 6:10.

Kinley käsitti, että jos hän halusi elää kauemmin, hänen täytyi tehdä muutos. Jokin hänen omassa ruumiissaan ja mielessään sanoi hänelle samaa kuin Duke-yliopiston lääketieteellisen keskuksen 15-vuotinen tutkimus oli päätellyt: tyydytys työssä on yksi tärkeimmistä pitkäikäisyyteen vaikuttavista tekijöistä.

Viikko tuon Earlin kanssa vietetyn lounastunnin jälkeen Kinley hiljaisesti jätti eroanomuksensa.

Kahden kuukauden kuluttua hän työskenteli 3–4 päivää viikossa riippumattomana konsultanttina palvellen alansa pienempiä yhtiöitä. Hän ei ansainnut yhtä paljon rahaa kuin aikaisemmin. Hän oli menettänyt joitakin arvokkaita lisäetuja, kuten ryhmävakuutuksen. Se oli hinta, jonka hän maksoi työn paineesta saamastaan helpotuksesta. Oliko se sen arvoinen?

Oli ainakin hänen mielestään. ”Tunnen äärettömästi suurempaa sisäistä onnellisuutta. Pääsin irti yhtiön satimesta. Nyt minulla on aikaa harrastuksille, tutkimiselle ja mietiskelylle, aikaa harjaannuttaa omaa ajattelukykyäni. Nyt teen työtä elääkseni. Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse elää vain tehdäkseni työtä.”

Tämä todellinen kertomus amerikkalaisesta liikemiehestä herättää kysymyksen: omistaako sinun työsi sinut?

[Alaviitteet]