Miten tähän on jouduttu?
SYNKÄT ennustukset, pelottavat varoitukset ja katkerat valitukset ihmisen ympäristön turmelemisesta eivät muuta tilannetta. Vain todellisen syyn tajuaminen ja sen korjaaminen tuo avun.
Miten ja milloin planeettamme muuttaminen kaatopaikaksi alkoi? Miksi sen on sallittu saavuttaa niin tuhoisat mitat?
Kahta tekijää pidetään yleensä perimmäisinä syinä: 1) nykyistä teknologiaa, suurteollisuuden ja nopean kuljetuksen luojaa, ja 2) väestöräjähdystä. Ne ovatkin ilmeisiä, näkyviä syitä. Mutta niiden takana on eräs vielä syvempi syy.
Katsokaamme, mitä on tapahtunut ja miten syvälle juurtunut tämä ongelma todella on.
Nykyisen teknologian synty
Useimmat tutkijat yhdistävät saastumisen lisääntymisen niin sanottuun teolliseen vallankumoukseen. Se alkoi yli kaksisataa vuotta sitten, 1700-luvun puolivälissä. Siihen mennessä neljä miestä jokaisesta viidestä oli ollut maanviljelijöitä. Maanviljelijäperheet kasvattivat itse ruokansa, kutoivat itse kankaansa ja usein valmistivat itse huonekalunsa samoin kuin monet työkalunsa. Kaupungit ja kylät olivat heidän kauppakeskuksiaan. Niissä eli käsityöläisiä, jotka työskentelivät kotonaan tai pienissä verstaissa takoen metalliesineitä, ehkä painaen kirjoja ja lehtiä, valmistaen koruja, hopeaesineitä ja parempilaatuista kangasta ja nahkaa ja parempia puuesineitä kuin mihin keskitason maanviljelijä luultavasti pystyi. Sellaisilla tuotteilla he saattoivat ostaa maanviljelijöiltä ruokatavaroita, tai kauppias saattoi ostaa heidän tuotteitaan ja myydä niitä ulkomaille ja saada vaihdossa ulkomaan tuotteita, joita pidettiin ylellisyystavaroina.
Nimenomaan kaksi tekijää muutti ihmisyhteiskunnan rakenteen monissa maissa: pääoma ja tieteelliset keksinnöt (teknologia). Mutta eräs kolmas voima kannusti näitä kahta tekijää yhtymään.
Kuten The World Book Encyclopedia (v:n 1970 painos, 10. osa, s. 185) sanoo: ”Se voima, mikä yhdisti tieteen ja rahan, oli luultavasti elämänmukavuuksien kasvava tavoittelu.” Aluksi se on voinut kohdistua verraten yksinkertaisiin tavaroihin miesten halutessa työkaluja, joita vastakeksityt koneet kykenivät tuottamaan, ja naisten toivoessa itselleen konekutoisia kankaita. Mutta tuotteiden virran kasvaessa niiden kysyntäkin kasvoi.
Koneet – kehruukoneet, kutomakoneet, höyrykoneet, masuunit, muuntajat ja valssit – olivat kalliita. Vain ne harvat, joilla oli pääomaa, kykenivät hankkimaan niitä. Sitten heidän oli perustettava tehtaita, rakennettava koneita varten suunniteltuja rakennuksia ja palkattava henkilöitä koulutettavaksi hoitamaan niitä. Sijoitukset olivat suuria, ja sijoittajat olivat tietenkin päättäneet saada niistä hyvän voiton. Kasvava teollisuus veti ihmisiä pois maatiloilta ja verstaissa ja kotona harjoitetuista käsityöläisammateista ja teki heistä tehdastyöläisiä. Tehtaat pyrkivät keskittymään kaupunkeihin, joissa polttoaine ja työvoima oli halpaa. Näin alkoivat ympäristön saastumisen peruspiirteet hahmottua.
Aikaa myöten syntyi nopeampia, monimutkaisempia, automaattisempia koneita, joiden rinnalla aikaisemmat vaikuttivat alkeellisilta. Mutta ne vaativat myös enemmän käyttövoimaa ja suurempia määriä polttoainetta. Yhä useampia tuotteita, jotka aikaisemmin oli valmistettu käsin, alettiin tehdä koneellisesti. Yksityisten käsityöläisten lukumäärä väheni jatkuvasti. Pienempien verstaitten ja teollisuuslaitosten täytyi pysytellä mukana teknologian marssissa tai joutua niiden kilpailijoiden jalkoihin, jotka olivat ottaneet käytäntöön nopeammat massatuotannon menetelmät.
Höyryveturin ja myöhemmin bensiiniä käyttävän polttomoottorin keksiminen kiihdytti teollisuuden kasvua. Kun kuljetukset tulivat nopeammiksi ja halvemmiksi, tehtaat saattoivat laajentaa markkinoitaan, lähettää tuotteitaan yhä kauemmaksi ja tuottaa raaka-aineita ja polttoaineita yhä etäisemmistä kohteista. Vähitellen syntyi suurteollisuuslaitoksia, jotka usein tukahduttivat pienyrittäjät tai sulauttivat ne itseensä.
Kaikkea tätä kasvua tervehdittiin ”edistyksenä”. Sellaisesta edistyksestä oli kuitenkin maksettava varsin korkea hinta. Se vaikutti vakavasti ihmiselämän laatuun.
Vaikutus ihmisen ympäristöön
Nopeasti kasvavissa teollisuuskaupungeissa tehtaat sijoitettiin usein parhaille paikoille, joen varrelle tai ranta-alueelle. Niiden jätteet huuhdottiin jokiin tai kaadettiin lähistölle. (Yhden tehtaan tuottama jätemäärä voi vastata 100000 asukkaan tai suuremmankin kaupungin jätemäärää.) Tärkeitten kaivostuotteiden, malmin ja kivihiilen, saamiseksi tehtiin yhä syvempiä onkaloita maan sisään tai avolouhoksilla tasoitettiin kukkuloita ja kaivettiin maahan suuria kraattereita, mikä jätti jälkeensä monien neliökilometrien laajuisia hävitettyjä alueita. Öljylähteitten osuus saastumisilmiössä tuli myöhemmin olemaan vieläkin suurempi. Rautatiet halkoivat vaaranrinteitä ja veturit työntyivät aivan kaupunkien keskustaan ja toivat mukanaan savua, kirskuntaa ja melua. Kaikessa tässä ihmiset näkivät aluksi uutuudenviehätystä, ja sen mentyä ohi he olivat tottuneet, sopeutuneet siihen.
Fossiilisten polttoaineitten – kivihiilen ja myöhemmin kiviöljytuotteiden (bensiinin ja paloöljyn) – käytön lisääntyminen vaikutti suuresti teolliseen edistykseen. Noita fossiilisia polttoaineita oli helpompi kuljettaa ja niiden polttoarvo oli suurempi kuin aikaisempien polttoaineiden (puun ja kasvisöljyjen). Mutta koska ne eivät palaneet yhtä täydellisesti, niistä vapautui ilmaan suurempia määriä erilaisia kaasuja – hiilimonoksidia eli häkää, rikkioksideja, hiilivetyjä, typpioksideja – sekä jonkin verran kiinteitä hiukkasia. Niin kauan kuin niitä tuprusi muutamasta savupiipusta tai yksityistaloista, ne eivät aiheuttaneet mitään havaittavaa vahinkoa. Vasta kun niiden lukumäärä moninkertaistui, todellinen vaara kävi ilmeiseksi.
Niinpä sellaisissa paikoissa kuin Maasin laaksossa Belgiassa vuonna 1930, Donorassa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa vuonna 1948 ja Lontoossa vuonna 1952 aiheutti ajoittain seisova ilma tai sumu sen, että näiden kaasujen salakavalat myrkyt johtivat tuhoisiin seurauksiin. Kun Donora oli kamppaillut kolmatta päivää savusumussa, 5910 henkilöä – lähes puolet kaupungin asukasmäärästä – oli sairaana. Sillä viikolla, jolloin Lontoossa vallitsi sakea sumu, ja sitä seuraavalla viikolla, kuolevaisuus kohosi 4000 kuolemantapauksen johdosta. Maailman suurkaupungeissa kirvelee nykyään miljoonien ihmisten silmiä, heidän keuhkonsa ovat ärtyneitä ja keuhkoemfyseema-, keuhkoputkentulehdus- ja keuhkosyöpätapaukset ovat lisääntymässä. He eivät ehkä kuole äkkiä, mutta heidän elinikänsä lyhenee varmasti.
Tähän kaikkeen on lisättävä tieteellisen teknologian laajentuminen kahdelle muulle suunnalle: maanviljelyksen ja sodan alalle. Maatilat, joista työväki hupenee, on koneistettu, ja niillä käytetään kemiallisia lannoitteita ja tuholaismyrkkyjä. Tämän ansiosta viljasadot ovat paisuneet suuriksi, mutta myös saastuminen on kasvanut samassa määrin. Sotavarusteiden, nimenomaan ydinpommien, tieteellinen kehittyminen on tuonut mukanaan uuden vaaran: radioaktiiviset saasteet. Toisen maailmansodan päättymisestä vuoteen 1963 saakka suoritettiin yli 400 ydinräjäytystä. Vuoden 1963 koekieltosopimuksen jälkeen on suoritettu noin 300 maanalaista ydinräjäytystä. Kemikaalit, jotka saavat kasvit pudottamaan lehtensä, autioittavat nykyään laajoja metsiä Kaakkois-Aasiassa.
Väestönlisäys aiheuttaa saastumisen lisääntymistä
Kesti tuhansia vuosia, ennen kuin maapallon asukasluku saavutti yhden miljardin rajan vuonna 1850. Vuonna 1930 se nousi kahteen miljardiin. Nyt tuo luku on 3,6 miljardia, ja sen uskotaan kaksinkertaistuvan seuraavien 30 vuoden aikana. Pääosa tästä väestönkasvusta on tullut kaupunkien osaksi. Vuonna 1740 oli koko Englannissa vähän yli 6000000 asukasta. Nyt on pelkästään suur-Lontoon asukasluku suurempi.
Tämä ”väestöräjähdys” on auttanut teollista vallankumousta sen pyrkimyksessä suurempaan tuotantoon, jättiläismäisempiin työsuorituksiin. Väkiluvun lisääntyessä on energian tarve – teollisuudessa, kodeissa ja kulkuvälineissä – lisääntynyt. Laajeneviin kaupunkeihin on liitetty jatkuvasti yhä enemmän ympäröivää maaseutualuetta. Ja uusilla rajoilla oleva maa kärsii usein joko saasteesta tai ryöstöviljelyksestä, kunnes se menettää hedelmällisyytensä. Elintarvikkeet on siis tuotava kaupunkeihin yhä kauempaa ja kauempaa.
Ihmisten koettaessa päästä eroon turmeltuneista kaupungeista kehittyi esikaupunkeja. Tämä kuitenkin lopulta edisti saastumista, koska yksityisautojen käyttö lisääntyi. Rakennettiin valtavia tieverkostoja, joiden mukana ennen vihreälle maaseutualueelle levittäytyi enemmän ja laajempia betoni- ja asfalttikaistaleita. Time-lehti kirjoittaa: ”Joka vuosi päällystetään yksistään Yhdysvalloissa yli 400000 hehtaaria aluetta, joka ennen kasvoi happeatuottavia puita.” São Paulossa Brasiliassa on vajaat puoli neliömetriä viheraluetta henkeä kohti. Lentomatkustuksen lisääntyessä lentokentät peittivät alleen laajoja maa-alueita sen lisäksi, että ne muutenkin lisäsivät ilman saastumista.
On totta, että teollisuuskaupunkien elinolojen parantamisessa on ajoittain eräiltä kohdin onnistuttu. Harvat kaupungit ovat nykyään sellaisia kuin Manchester Englannissa vuosina 1843–1844, jolloin siellä oli eräillä alueilla vain yksi käymälä jokaista 212 asukasta kohti! Siitä huolimatta me näemme nykyään tilanteen, jossa koko maapallo – maa, vesi ja ilma – on likaantumassa, eivätkä vain jotkut kaupunkien slummeina tunnetut osat.
”Kuluttajayhteiskunnan” kehittyminen
Massatuotantoa harjoittava teollisuus vaatii jatkuvia kauppamarkkinoita tuotteilleen. Teollisen vallankumouksen alkuaikoina lamakaudet olivat yleisiä, sillä uudet joukkotuotantokoneet johtivat usein siihen, että tarjonta oli kysyntää suurempi. Suuret tehtaat eivät olleet joustavia eivätkä kyenneet mukautumaan kysynnän vaihteluihin samalla tavalla kuin aikaisemmin yksityiset käsityöläiset, jotka usein hallitsivat kaksi tai kolmekin ammattia ja harjoittivat silloin tällöin myös maanviljelystä.
”Väestöräjähdys” on tasapainottanut vain osaksi tämän ongelman. Se ei ole riittänyt tyydyttämään teollisuuden kunnianhimoa: jatkuvaa ”kasvua”. Siksi tehtailijat ovat koettaneet kiihottaa ja ruokkia kysyntää. Mainonta ja kausiluontoinen uusien mallien tuottaminen sekä vähäiset parannukset, joiden valossa vanhemmat mallit näyttävät vähemmän haluttavilta, ovat lisänneet myyntiä. Päämääränä ei ole ollut niinkään varata ihmisille sitä, mitä he tarvitsivat, vaan sitä, mitä heidät voitiin saada haluamaan. Tuotteet suunniteltiin usein siten, että niiden kestoaika oli lyhyt, jotta niiden kysyntä olisi jatkunut tasaisempana vuodesta vuoteen. Tämän ”suunnitellun vanhenemisen” takia halpuutta pidettiin usein tärkeämpänä kuin laatua ja kestävyyttä.
Kaikki tämä on tuottanut niin sanoaksemme ”tuhlaaja”-yhteiskunnan, joka käyttää tuotteita jonkin aikaa ja sitten hylkää ne. Tämän tuhlauksen lopettaminen vaikuttaisi suuresti monien kansojen talouteen.
Kuten havaitset, tästä ongelmasta on tullut äärimmäisen monimutkainen ja syvälle juurtunut. Se on muodostunut vähitellen ja on vaikuttanut monien sukupolvien elämään. Kuitenkin sillä on vain yksi perussyy. Mikä se on?
[Taulukko s. 14]
(Ks. painettu julkaisu)
3000000000
2000000000
1000000000
Maapallon väestö lisääntyy nyt miljardilla 15 vuodessa. Ensimmäisen miljardin saavuttaminen kesti yli 5800 vuotta!
1971 maailman väkiluku yli 3650000000
Vedenpaisumus
4026 eaa. 3000 2000 1000 ya. 1000 1971
(Väkiluvut varhaisemmilta ajoilta arvioita.)
[Kuva s. 13]
Teollinen vallankumous veti miljoonia ihmisiä pois maatiloilla työskentelemään tehtaissa