Rotukysymys ravistelee ”raamattuvyöhykkeen” kirkkoja

VARHAIN 1800-luvulla Yhdysvaltain sekä pohjoisissa että eteläisissä valtioissa oli saman uskontokunnan kirkkoja. Neekeriorjuuttakin esiintyi maan molemmissa osissa. Neekeriorjuus ei kuitenkaan menestynyt pohjoisosissa, missä keskityttiin enemmän kauppaan, teollisuuteen ja länteen päin laajenemiseen. Mutta etelävaltioissa, missä talouselämä perustui puuvillan viljelyyn, orjuus tarjosi halpaa työvoimaa.

Kun nuo kaksi aluetta jakautuivat poliittisesti orjakysymyksen tähden, ne jakautuivat myös uskonnollisesti. Pohjoisvaltioiden kirkot tuomitsivat orjuuden ’epäpyhäksi’, kun taas etelävaltioiden kirkot sanoivat sitä ’pyhäksi’. Etelävaltioissa asuvat uskonnon harjoittajat etsivät tekstiyhteydestään irrallisia raamatunkohtia yrittäessään tukea neekerien pakko-orjuuden sopivaisuutta. Vuonna 1844 jakaantui pohjoisosien ja eteläosien metodistikirkko neekeriorjuuskysymyksen tähden; baptistit jakaantuivat vuotta myöhemmin. Sitten vuonna 1861, kun sisällissota puhkesi, presbyteeriläiset erosivat toisistaan pitkin poliittista Masonin-Dixonin linjaa (Marylandin ja Pennsylvanian osavaltioiden välistä rajaa).

Etelävaltioiden kirkot jopa sekaantuivat orjakauppaan, kuten E. M. Poteat j:r, Raleigh’ssa Pohjois-Carolinassa sijaitsevan Pullen Memorial -baptistikirkon pappi, osoittaa. Hän sanoo: ”Eivät ainoastaan kristityt miehet pitäneet orjia Jumalan kunniaksi, vaan kirkotkin edistivät usein taivasten Valtakuntaa vuokraamalla orjia, joista oli tullut Jumalan huoneen irtainta omaisuutta.”

Siten neekeriorjuus juurtui lujasti etelävaltioihin. Ei tule kuitenkaan unohtaa, että jos neekeriorjuus olisi kannattanut taloudellisesti pohjoisvaltioissa, joissa sitä oli aikaisemmin esiintynyt, kirkot olisivat epäilemättä tukeneet sitä siellä yhtä innokkaasti kuin ne tukivat sitä etelässä.

Rotuennakkoluulo sisällissodan jälkeen

Etelävaltioiden kukistuttua sisällissodan päättyessä vuonna 1865 niiden papit pitivät kuitenkin tiukasti kiinni omaleimaisesta uskonnostaan – ”raamattuvyöhykkeen” protestantismista. ”Ellemme voi saavuttaa poliittista itsenäisyyttämme, vakiinnuttakaamme ainakin henkinen riippumattomuutemme”, vaati eräs mississippiläinen metodistisaarnaaja etelävaltioiden liittoutuman hajottua. K. K. Baileyn julkaisussa Southern White Protestantism in the Twentieth Century (Etelän valkoinen protestantismi 20. vuosisadalla) sanotaan: ”Eteläosien johtomiehet olivat vakuuttuneita siitä, että etelävaltioiden valkoinen uskonto oli muodoltaan puhtaampaa kuin saman kirkkokunnan uskonto pohjoisvaltioissa.”

Orjat saatettiin vapauttaa laillisesti sisällissodan jälkeen, mutta neekerit jäivät yhteiskunnallisesti syrjittyyn asemaan. Etelävaltioiden äärimmäisyysmiehet pitivät voimassa valkoisten yliherruuden. Jopa metodisti- ja baptistisaarnaajia kuului pelättyyn Ku Klux Klaniin, joka ahdisteli vapautettuja neekereitä. Suurin osa etelävaltioiden mustasta väestöstä oli köyhyyden ja lukutaidottomuuden kahlehtimaa vuosikymmeniä vuonna 1863 annetun vapautusjulistuksen jälkeen.

Hyljityillä neekereillä ei näin ollen ollut kylliksi koulutusta, jotta he olisivat voineet lukea Raamattua. Koska he eivät yleensä olleet tervetulleita valkoihoisten kirkkoihin, he alkoivat pitää omia jumalanpalveluksiaan, joissa aluksi lähinnä vain puhuttiin ja laulettiin. He sepittivät omat hengelliset laulunsa. Saarna, joka mahdollisesti pidettiin, sisälsi usein vain Raamatun jonkin kertomuksen, joka oli siirtynyt isältä pojalle ja jota oli runsaasti mukailtu.

Mutta vaikka valkoiset olisivatkin sallineet neekerien liittyä kirkkoihinsa, harvat olisivat olleet siihen halukkaita. Kirjan Deep South (Syvä etelä) tekijä huomauttaa: ”Koska kristillisyys, jonka personoitumia anglosaksiset baptistit ja metodistit olivat, oli ainoa heidän tuntemansa uskonto ja se liittyi niin erottamattomasti valkoiseen päällysmieheen ja vuokraisäntään, he pelkäsivät joutuvansa viettämään ikuisuuden paikassa, missä valkoisen rodun Jumala pakottaisi heidät jatkuvasti ottamaan vastaan samaa julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, jota he olivat aina kokeneet.”

Yhdysvaltain historia osoittaa, että neekerit ovat halunneet olla hyvin vähän tekemisissä valkoista rotua suosivan Jumalan kanssa. Useimmat ovat sen sijaan pitäneet enemmän omasta fundamentalistisen uskonnon lajistaan.

Nykyajan muutosten vaikutukset etelävaltioiden kirkkoihin

Sitten vuonna 1954 monimutkaisten tapahtumien sarja alkoi dramaattisesti muuttaa maan eteläosien oloja. Yhdysvaltain korkein oikeus lopetti koulujen rotuerottelun. Siitä pitäen neekerit ovat pitäneet ”raamattuvyöhykettä” kuohuksissa. Neekerien mieltä ja sisintä satoja vuosia orjuuttaneet muurit ovat sortumassa, ja esiin on tulemassa korkeakoulusivistyksen saanut neekerisukupolvi, joka puhuu kuuluvasti ja vaatii tasa-arvoisuutta valkoihoisten kanssa.

Vanhat uskonnolliset väitteet, joita valkoisen rodun ylemmyyttä kannattavat esittivät etelävaltioissa, ovat menettäneet otteensa liittovaltion lainsäädännön ja kansallisten protestiliikkeitten edessä. Monet ihmiset ovat hylänneet kirkot, jotka aikaisemmin kannattivat rotukiihkoisia näkemyksiä. Muutamien viime vuosien jyrkät muutokset eivät ole jättäneet etelävaltioiden neekerikirkkojakaan vahingoittumattomiksi.

Neekerien kirkoista on sen sijaan tullut protestien ja mielenosoitusten järjestelypaikkoja. Mustaihoiset saarnaajat, jotka taistelevat huomattavalla tavalla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, pyrkivät jopa poliittisiin virkoihin aina kaupunginvaltuustosta senaattiin asti.

Tasa-arvoisuutta vaatiessaan keskitason neekeristä on lisäksi tullut materialistisempi. U.S. News & World Report -lehti sanoo: ”Neekeripapit tuntevat uskonnollisen välinpitämättömyyden lisääntyvän niiden keskuudessa, joille neekerikirkko oli kerran elämän tuki ja turva.” (25.9.1972) Monet etelävaltioiden neekerit ovat tosin edelleen syvästi uskonnollisia ja kunnioittavat Raamattua. Mutta yhteiskunnallisessa ja uskonnollisessa kuvassa tapahtuneet äkilliset muutokset edistävät uuden mielialan kehittymistä. Eräs valkoihoinen huomauttikin, että nykyään etelävaltioiden neekeri ”tuntee hyvin vähän syyllisyyttä siitä, että hän ehkä päättäisi hylätä kirkon ja tulla agnostikoksi ja ateistiksi”.

Rotujen yhdentämispyrkimykset ja mustan vallan nousu ovat myötävaikuttaneet siihen, että ”valkoiset” ja ”mustat” fundamentalistiuskonnot ovat menettäneet vaikutusvaltaansa ”raamattuvyöhykkeellä”. Mutta mitkä muut tekijät ovat myös osaltaan iskeneet kiiloja etelävaltioiden tähän asti lujaan uskonnolliseen rintamaan?

[Kartta s. 5]

(Ks. painettu julkaisu)

RAAMATTUVYÖHYKE