Etelä-Afrikan uskonnollinen ongelma

Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

ETELÄ-AFRIKKA on hyvin uskonnollinen maa. Kirkossakävijöitten määrä on suuri. Raamattu on saatavana kaikilla Etelä-Afrikan tärkeimmillä kielillä, ja sitä luetaan monissa kodeissa. Silti maasta on tullut roturistiriitojen ja rotuväkivallan näyttämö. Lukija voi ihmetellä, miksi kirkkokunnat eivät ole kyenneet kasvattamaan kristillistä rakkautta ja ykseyttä.

Lähihistoriaa tarkasteltaessa asiaintila näyttää vain entistä synkemmältä. Tällöin nimittäin käy masentavan selväksi, että uskonto on suuressa määrin syypää tämän maan ristiriitoihin. Jotta voisimme ymmärtää, mistä se oikein johtuu, tarkastelkaamme sitä, miten Etelä-Afrikan uskonnolliset olot ovat kehittyneet nykyiselleen.

Vuonna 1652 perustivat hollantilaiset protestantit ensimmäisinä pysyvän siirtokunnan Afrikan eteläkärkeen. Heidän jälkeläisensä puhuvat nykyään afrikaansia, hollannista kehittynyttä kieltä. Ajan myötä hollantilaiset kirkot jakautuivat useiksi reformoiduiksi kirkkokunniksi, joista suurin on Nederduitse Gereformeerde Kerk ’Alankomaiden reformoitu kirkko’ (NG-kirkko). Maan valkoisesta väestöstä kuuluu reilu kolmannes tähän kirkkoon.

Etelä-Afrikkaan virtasi myös englantilaisia uudisasukkaita. Monet heistä olivat anglikaaneja, jotka myöhemmin jakautuivat niin sanottuihin ”korkeakirkollisiin” ja ”matalakirkollisiin”. Englantilaisten joukossa oli myös metodisteja, presbyteereja ja kongregationalisteja. Samoin toivat saksalaiset siirtolaiset mukanaan luterilaisen kirkon. Näin Etelä-Afrikasta tuli protestanttisuuden linnake, joka teki miljoonista mustista itselleen käännynnäisiä. Nykyään 77 prosenttia eteläafrikkalaisista tunnustautuu kristityiksi, ja näistä vajaat 10 prosenttia on katolilaisia.

Silti protestanttisuus pirstoutuu Etelä-Afrikassa koko ajan lisää. Monet valkoiset ovat lähteneet suurista kirkkokunnista ja liittyneet ”uudestisyntymistä” tärkeänä pitäviin liikkeisiin. Vastaavasti ovat monet mustat luoneet omaa, afrikkalaisvaikutteista nimikristillisyyttään. ”Yksin Etelä-Afrikassa saattaa olla jopa 4000 tällaista itsenäistä kirkkokuntaa”, tietää aikakauslehti Leadership kertoa.

Perinteisillä protestanttisilla kirkoilla on edessään toinenkin vaikea ongelma. Laumojen pieneneminen nimittäin tietää myös niiltä saadun taloudellisen tuen pienenemistä. Tilannetta mutkistaa vielä se, että jäljelle jääneet ovat keskenään hyvin erimielisiä siitä, pitäisikö heidän kirkkonsa syventyä rotukysymyksiin vai ei. Samalla kun jotkut kirkonjäsenet vaativat kirkkoaan antamaan tukensa apartheidin lopettamiseen tähtääville radikaaleille toimenpiteille, toiset patistelevat kirkkoaan hyväksymään apartheidin. Näiden äärimmäisyyksien väliin jäävät kirkonjäsenet taas ovat erimielisiä siitä, missä määrin heidän kirkkonsa pitäisi edelleen ajaa rotuerottelun lakkauttamista ja rotujen tasa-arvoa.

”Minua suututtaa sellainen, että minun täytyy mennä pitämään tuntemattomia ihmisiä kädestä ja teeskennellä tuntevani veljellistä rakkautta niitä kohtaan, jotka eivät ole minunlaisiani”, sanoi muuan anglikaani järjestelyistä, jotka oli tehty erästä erirotuisten yhteisjumalanpalvelusta varten. Monet valkoiset anglikaanit eivät myöskään pidä mustan arkkipiispansa Desmond Tutun sekaantumisesta politiikkaan.

Eräässä eteläafrikkalaisessa raportissa (jonka on tehnyt sikäläinen Human Sciences Research Council) varoitetaankin, että uskonto ”näyttelee usein jakavaa ja tuhoisaa roolia” ja sillä on ”epämieluisana odotteena se, että saman uskonnollisen perinteen seuraajat tulevat katselemaan toisiaan vastakkaisista leireistä”. Kuten tulemme näkemään, Etelä-Afrikan protestanttisuudella on tosiaan ollut voimakas vaikutus rotuvihan sytyttäjänä.