Etelä-Afrikan reformoitu kirkko on jakautunut talo
Herätkää-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta
ERÄÄSSÄ jo ennestään jakautuneessa talossa lyötiin 25. elokuuta viime vuonna yksi kiila entistä syvemmälle. Tuona päivänä Reformoitujen kirkkojen maailmanliitto erotti Kanadan Ottawassa äänestyksen jälkeen Etelä-Afrikan kaksi voimakkainta afrikaansinkielistä kirkkoa yhteydestään väliaikaisesti. Syynä oli se, että nämä kirkot kelpuuttavat jäsenikseen vain valkoihoisia. Kuin suurena pisteenä päätetylle asialle maailmanliitto valitsi seuraavana päivänä uudeksi puheenjohtajakseen Allan Boesak -nimisen mustan eteläafrikkalaisen papin.
Lahkoille tyypilliset kiistat ovat niin tavallisia kristikunnassa, että suuri osa uutisvälineistä tuskin näki tätä tapausta ilmoittamisen arvoiseksi. Ehkä sinä siitä huolimatta kaipaat uskonnollista ykseyttä ja mietit, voiko sellainen toteutua. Etelä-Afrikan uskonnollisten olojen luulisi siksi kiinnostavan sinua.
Kukaan ei ymmärrä Etelä-Afrikan uskonnollista pirstoutumista, ellei hän ensin tutustu hieman maan historiaan. Hollantilaiset perustivat ensimmäisinä Etelä-Afrikkaan Kapin niemimaalle siirtokunnan vuonna 1652. Se oli alun perin tarkoitettu pelkästään pysähdyspaikaksi Hollannin Itä-Intiaan matkaaville laivoille, mutta myöhemmin sen kautta maahan tuli suuria määriä siirtolaisia Hollannista, Ranskasta, Saksasta ja Englannista. Mutta maa-alueet olivat jo asuttuja. Ei siksi kestänyt kauan kun alkuasukkaitten ja siirtolaisten välit muuttuivat vihamielisiksi.
Ensimmäiset riitasoinnut
Ensimmäiset valkoihoiset siirtolaiset kuuluivat Alankomaiden reformoituun kirkkoon. Niinpä tämä kirkko asettui lujasti Etelä-Afrikkaan ja omaksui myöhemmin itselleen nimen Nederduitse Gereformeerde Kerk ’Alankomaiden reformoitu kirkko’ (mutta me puhumme tästä kirkosta vastedes NG-kirkkona). Aluksi kirkko suhtautui suvaitsevaisesti mustiin ja ”värillisiin” (sekarotuisiin). ”Kääntyneille” mustille ja värillisille suotiin täydet kirkolliset edut. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt monia hollantilaisperäisiä siirtolaisia.
Aika kului, tultiin 1800-luvulle, ja Kapin niemimaalla olivat nyt herroina englantilaiset. Hollantilaisten suureksi harmiksi kirkosta tuli nyt työkalu valtion tarpeita varten: kuvernööri julistettiin kirkon pääksi, jokaisessa jumalanpalveluksessa oli rukoiltava Englannin kuningasperheen puolesta, seurakuntiin tuli englantia puhuvia pappeja, ja kirkonmenoja alettiin pitää englanniksi. Edelleen englantilaiset tekivät laista ”värisokean”: afrikkalaisille suotiin yhtäkkiä uusia oikeuksia ja etuja.
Mutta koska siirtolaisilla oli jo pitkään ollut rajuja yhteenottoja ja kiistoja alkuasukasväestön kanssa – ja kun he vielä halveksivat mustia – ei ole yllätys, että tällaiset muutokset sapettivat monia hollantilaisväestön keskuudessa. Niinpä nämä buurit kääntyivät kirkkonsa puoleen. Vuonna 1829 kirkon synodille eli korkeimmalle hallinnolliselle elimelle esitettiin pyyntö erillisten palvontapaikkojen saamisesta. Synodi tyrmäsi tällaisen pyynnön täysin. Ehtoollista annettaisiin ”kaikille jäsenille samanaikaisesti väriin tai syntyperään katsomatta”.
”Viljelemätöntä seutua raivannut buuri ei ollut enää tyytyväinen kirkkoon eikä valtioon”, kirjoittaa historioitsija C. F. J. Muller. Koska sota mahtavaa brittiläistä imperiumia vastaan oli täysin poissa laskuista, monet pakkasivat tavaransa härkävankkureihin ja lähtivät suurena joukkona englantilaisten hallintoa pakoon. Vuonna 1835 alkoi suuri vaellus (grote trek) noin 14000 hollantilaisen siirtolaisen suunnatessa pohjoiseen kohti sisämaata. Kirkko tuomitsi koko yrityksen eikä sallinut ”yhdenkään pappinsa lähteä vaeltajien matkaan”.
Matkalle lähteneet kuitenkin ymmärsivät pakonsa ”kansan syntymäksi, Jumalan ohjaamaksi lähdöksi Egyptin kaltaisesta sorron maasta”, kuten eräs historioitsija sanoo. ”Monet vaeltajat näkivät siinä Jooelin ennustuksen ja uskoivat, että heidän pakonsa oli välttämätön kyseisen raamatunkohdan täyttymiselle.” Koska kirkko ei palvelisi tätä suurta joukkoa, joka oli paennut kauas Transvaalina tunnetulle alueelle, se perusti itselleen oman kirkon. Tämä tapahtui vuonna 1853 Dirk van der Hoff -nimisen miehen saavuttua Hollannista. Kirkon nimeksi pantiin Nederduitsch Hervormde Kerk, ja hänestä tuli sen pappi. Vuonna 1858 tästä kirkosta tuli Transvaalin tasavallan valtionkirkko. Hajaannus vain paheni seuraavana vuonna, kun Dirk Postma, toinen Hollannista tullut pappi, perusti toisen kirkon, jonka nimeksi tuli Gereformeerde Kerk.
Nyt oli siis olemassa kolme reformoitua kirkkoa, joista jokainen saattoi valita mieleisensä. Muutosten tuulten riepottelemana NG-kirkko muutti suhtautumistaan pohjoiseen muuttaneisiin. Pappeja lähetettiin organisoimaan niitä, jotka halusivat pysyä alkuperäisessä NG-kirkossa.
Sitten NG-kirkko muutti asennettaan vielä dramaattisemmin. Ottaen ”joidenkuiden heikkouden” huomioon sen synodi päätti vuonna 1857 suvaita eri roduille erikseen järjestettäviä jumalanpalveluksia. Eräs kirjoittaja myöntää tämän olleen ”esimerkki siitä, miten teologian ja Raamatun asemesta yhteiskunnallinen paine ja pragmatismi, tavat ja kulttuuri vaikuttivat kirkon elämään ratkaisevasti”. Tästä päätöksestä oli koituva kauaskantoisia seuraamuksia. Kirkko oli tahtomattaan tarjonnut ”kansallispuolueen harjoittamalle” rotujen ”erottelupolitiikalle” eli apartheidille ”kirkko-opilliset piirustukset”.
Repeämä leviää entisestään
Vuonna 1865 Hervormde Kerkin johtajat ja eräs NG-kirkon pappi tutkivat kirkkojensa yhdistämismahdollisuuksia. Mutta kumpikaan kirkko ei ollut halukas perääntymään suhtautumisessaan ranskalaisen teologin Jean Calvinin kehittelemään ennaltamääräysoppiin. Vaikka NG-kirkko pitikin lujasti kiinni tästä teoriasta, Hervormde Kerkin vanhimmat ja diakonit eivät voineet uskoa siihen, että rakkauden Jumala olisi edeltäkäsin määrännyt jotkut ihmiset pelastukseen ja loput kadotukseen. Kokouksen päättyessä käsityskannat olivat yhä toivottoman kaukana toisistaan.
Rotuviha levitti repeämää entisestään vuonna 1881. NG-kirkko perusti Nederduitse Gereformeerde Sendingkerkin eli lähetyskirkon. Se oli täysin ei-valkoihoisille tarkoitettu kirkko. Sen jälkeen on perustettu muita ”tytärkirkkoja” mustia ja aasialaisia varten. Omituista kyllä ”äiti” eli NG-kirkko tukee ”tyttäriään” taloudellisesti. Mutta se ei silti salli niiden jäsenten päästä yksinomaan valkoihoisista koostuvan NG-kirkon jäseniksi. Joskus ei-valkoihoisia jopa käännytetään takaisin uskonnollisista tilaisuuksista, kuten hautajaisista.
Viimeaikaiset yritykset ykseyden saavuttamiseksi
Eteläafrikkalaiset kirkonjohtajat ja teologit ovat pitäneet viime aikoina kokouksia. Vaikka jotkut olivat toivoneet, että nämä kokoukset olisivat suuri askel eteenpäin, kirkot olivat niiden päätyttyä entistä kärjekkäämmin toisiaan vastaan. Se johtuu Christian Science Monitor -lehden mukaan esimerkiksi siitä, että ”monet buurit [hollantilaisten jälkeläiset] pitävät itseään Israelin lasten kaltaisena ’valittuna kansana’”. Ongelma on kuitenkin siinä, että myös jotkut mustat kirkonjäsenet pitävät itseään ”valittuna kansana”, joka taistelee vapauden puolesta. Niinpä kun NG-kirkon johtajan Pierre Rossouwin kerrottiin väittäneen eräässä tällaisessa kokouksessa, että ”Jumala hyväksyy nykyisen Etelä-Afrikan valkoisen vähemmistön hallinnon ja poliittisen ja kirkollisen apartheidin”, kokoussalissa syntyi ”meteli”. Christian Century -lehti kirjoitti 26. toukokuuta 1982: ”Eräät mustat kokousvaltuutetut buuasivat Rossouwin puheelle; hänen oman kirkkonsa vapaamieliset jäsenet kuvasivat hänen käsityksiään ’epäteologisiksi’ ja sellaisiksi, jotka ’perustuvat ideologiaan’ eivätkä Raamattuun.”
NG-kirkon virallinen äänitorvi Die Kerkbode julkaisi viime vuoden kesäkuussa 123:n tuon kirkon valkoihoisen papin yhteisesti allekirjoittaman kirjeen, jossa sanottiin: ”Me haluamme myös tunnustaa syvän syyllisyytemme Jumalan edessä, koska me emme itse toteuta riittävästi käytännössä kirkon ykseyttä Kristuksessa.” Mutta vain vähän sen jälkeen afrikaansinkielisessä Rapport-nimisessä sanomalehdessä julkaistusta tutkimuksesta ilmeni, että vain 16 prosenttia kirkon jäsenistä kannattaa jäsenyyden suomista ei-valkoihoisille.
Alussa mainitun Reformoitujen kirkkojen maailmanliiton tekemä yllätyspäätös ilmeisesti sai kirkon arvioimaan uudelleen apartheidpolitiikalle antamaansa tukea. Die Kerkbode väitti 1. syyskuuta 1982, että kirkko ”tarkastelisi koko tilannetta uudelleen Raamatun valossa”. Joka tapauksessa Cape Times kertoi 25. lokakuuta 1982 NG-kirkon synodin tuloksista näin: ”Voimakas ja vaikutusvaltainen Ned Geref Kerk (NG-kirkko) on järkähtämättä – – kirkollisen ja poliittisen apartheidin kannalla.”
Se, valitseeko voimakas NG-kirkko Raamatun vai tarkoituksenmukaisuuden viitoittaman menettelytavan, jää nähtäväksi. Sillä välin Etelä-Afrikan reformoitujen kirkkojen pirstoutuminen jatkuu. Nyt valkoihoisten kirkkoja on kaikkiaan neljä: neljäs on Afrikaanse Reformatoriese Kerk. Mustia jäseniä ei suvaita; ei edes ”tytärkirkkoja”.
Onko uskonnollinen ykseys mahdollista?
Valitettavasti ykseys näyttää olevan Etelä-Afrikan reformoitujen kirkkojen tavoittamattomissa. Silti niiden tarina on kaikkea muuta kuin ainutlaatuinen. Pikemminkin se on tyypillistä kristikunnan uskontoja vitsaavalle jakautuneisuudelle. Vilpittömät totuuden ystävät huomaavat, että heidän on vaikeaa ellei mahdotonta sovittaa tällaista surkeaa asiaintilaa yhteen niiden tosi kristityille osoitettujen Raamatun sanojen kanssa, jotka löytyvät 1. Korinttolaiskirjeen 1:10:stä: ”Minä kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kautta, että puhuisitte kaikki yhtäpitävästi ja ettei keskuudessanne olisi jakaumia.”
Joka tapauksessa Jeesuksen tosi seuraajat nauttivat ykseydestä jo nyt. Koska kristillisen rakkauden side yhdistää heitä, he voittavat poliittiset, rodulliset ja opilliset eroavuudet. Jeesus sanoikin, että voisit tunnistaa hänen seuraajansa ”heidän hedelmistään” eli teoistaan. (Matteus 7:16) Tämän lehden julkaisijat pyytävät sinua tutkimaan Jehovan todistajien ”hedelmiä”, sillä he nauttivat ykseydestä – jopa jakautuneessa Etelä-Afrikassa.
[Huomioteksti s. 17]
Kirkko oli tahtomattaan tarjonnut ”kansallispuolueen harjoittamalle” rotujen ”erottelupolitiikalle” eli apartheidille ”kirkko-opilliset piirustukset”
[Huomioteksti s. 19]
Vain 16 prosenttia kirkon jäsenistä kannattaa jäsenyyden suomista ei-valkoihoisille
[Kuva s. 17]
Vuonna 1835 hollantilaiset vaelsivat sisämaahan ja perustivat itselleen oman, rotuerottelua kannattavan kirkon