Kotihoitoako mielisairaille?

KYMMENEN vuotta he olivat olleet onnellisessa avioliitossa. Aviomies oli henkisesti kyvykäs ja toimelias kristillisessä palveluksessa. Mutta sitten hänelle alkoi tulla muistivirheitä, hänen ajatuksensa kaikkosivat hänen pitäessään raamatullista puhetta, eikä hän pystynyt työssään valitsemaan oikeita värejä maalatessaan autoja.

Vähitellen hän puhui yhä vähemmän, ja ennen pitkää hän sanoi vain: ”Ei! Ei! Ei!” jopa kahdeksan kertaa peräkkäin. Sitten hän vaikeni kokonaan. Mutta fyysisesti hän oli yliaktiivinen. Hän asteli edestakaisin lattialla aamusta iltaan, ja oli vaikeata saada hänet menemään vuoteeseen. Viiden vuoden kuluttua hän kuoli.

Erikoislääkäreihin otettiin yhä uudelleen yhteyttä noina vuosina, mutta he sanoivat, että mitään ei voitaisi tehdä hänen tilansa huononemisen estämiseksi. Eräs johtava newyorkilainen psykiatri, joka totesi hänen sairastavan ”rappeuttavaa, pahenevaa elimellistä sairautta”, päätti taudinmäärityksensä sanomalla potilaan vaimolle:

”Haluan sanoa Teille nyt, että Te olette harvinaisen hyvä ihminen. Uhraus, jonka teette pitäessänne huolta miehestänne, joka on täysin avuton, on epätavallista. Monet olisivat siirtäneet henkisesti edesvastuuttoman sukulaisensa jo kauan sitten laitokseen.”

Miksi tuon miehen vaimo päätti hoitaa häntä kotona? Miksi hän päätti olla luovuttamatta häntä laitokseen? Koska lääkärit olivat yhtä mieltä siitä, ettei mikään lääketieteen keino, ei edes laitoshoito, voinut parantaa miehen tilaa, niin olisiko vaimon pitänyt lähettää hänet mielisairaalaan? ”Se olisi samaa kuin heittäisi pois rakkaimpansa”, vaimo ilmaisi asian. ”Ihmisethän menevät naimisiin ollakseen uskollisia sekä myötä- että vastoinkäymisissä.” Hän osoitti jatkuvasti miestään kohtaan kiintymystä, sillä, kuten hän sanoi, ”hän on kuin vauva; vauvan kanssa ei voi olla älykkäässä ajatustenvaihdossa, mutta se voi tuntea rakkauden, ja niin voi minun Johninikin”.

Laitoshoito ei ole aina siunaus

Sanoiko tuo kokenut newyorkilainen psykiatri vaimolle, että tämä oli typerä pitäessään huolta täysin avuttomasta miehestään kotona? Ei, vaan sen sijaan hän kiitti tätä ”harvinaisen hyväksi ihmiseksi”. Lääkäri on saattanut ilmaista sellaisen näkemyksen siksi, että hän tiesi sellaisten mielisairaiden laitoshoidossa olevan usein paljon toivomisen varaa.

Tätä valotti koe, jossa kahdeksan sivistynyttä henkilöä tekeytyi mielisairaiksi. He pyysivät päästä yhteensä kahteentoista eri laitokseen, jotka sijaitsivat eri osissa Yhdysvaltoja. Mitä he havaitsivat? Yliopiston psykologi, joka järjesti kokeen ja oli itse yksi kokeeseen osallistuvista, kertoi, että heidän havaintonsa olivat ”murskaavia laitosjärjestelmälle”. Esimerkiksi neljää näistä valepotilaista (jotka pitivät päivittäisiä muistiinpanoja) laiminlyötiin ja kohdeltiin yliolkaisesti kolme neljäsosaa ajasta, kun he yrittivät puhua laitoksen lääkäreitten tai hoitajien kanssa.

Nämä kokeen suorittajat tulivat mm. sellaiseen johtopäätökseen, että ”sellaiseen sairaalaympäristöön lähetettyjen potilaitten kokemukset – vallan ja yksilöllisyyden riisto, eristäminen, nöyryytykset ja leimautuminen – näyttävät epäilemättä haittaavan hoitoa”, ts. ne tekevät potilaista pikemminkin sairaampia kuin auttavat heitä tulemaan paremmiksi. – Medical World News, 9.2.1973.

Mental Hygiene -lehden vuoden 1969 tammikuun numerossa ilmestyneessä kirjoituksessa ”Miten tehdään kroonisia jakomielitautisia” kaksi psykologia todisti samaa. He osoittivat, mitä vahinkoa mielisairaille usein koituu siitä tavasta, jolla heitä kohdellaan laitoksessa. Henkilökunta ”nöyryyttää potilaita toistuvasti ja tähdentää sitä, miten vähän näitä arvostetaan”. Joidenkuiden sairaalan työntekijöiden asenne on, että potilaat ”ovat olennaisesti erilaisia, ja se, mikä on pahaa meille, ei välttämättä ole pahaa heille”. On murheellista, että, tapa, jolla henkilökuntaan kuuluvat kohtelivat potilaita, sai potilaat toimimaan juuri sillä tavalla, josta hoitohenkilökunta sanoi haluavansa tehdä lopun. Se sai potilaat aiheuttamaan itse itselleen ne eri rangaistukset, joita he pelkäsivät eniten.

Tunnetun yhdysvaltalaisen psykiatrin mukaan mielisairaaloissa käytetään aivan liikaa šähkösokkihoitoa ja lääkkeitä. Omassa yksityispraktiikassaan hän yrittää pitää vakavasti sairaat potilaat poissa sairaalasta, mikäli mahdollista. Miksi? Koska, kuten hän sanoi, ’sairaalat ovat paikkoja, joissa potilaat usein tulevat sairaammiksi’.

Miksi koti saattaa olla parempi paikka

Mielisairaaloissa on epäilemättä monia vilpittömiä ja työlleen antautuneita lääkäreitä ja hoitajia, joten missä on vika? Paljossa! Ensinnäkään laitokset eivät usein pysty kustantamaan kunnollista hoitoa tai ne eivät saa riittävästi työntekijöitä. Ja on yksinkertaisesti liikaa odottaa, että jokainen henkisesti sairas saa tarvitsemaansa myötätuntoista henkilökohtaista apua.

Vaikuttaa siltä, että monet sellaisissa laitoksissa työskentelevät ovat taipuvaisia unohtamaan sen seikan, että henkisesti häiriintynyt henkilö ei ole aina ja kaikissa suhteissa epänormaali. Hänen tautitilansa toisin sanoen vaihtelee. Joissakin suhteissa hän saattaa olla kaiken aikaa normaali ja toisissa suhteissa epänormaali vain osan aikaa. Hänellä on selkeitä hetkiä, jolloin hän pystyy kuuntelemaan järkevää puhetta ja kykenee vastaamaan ymmärtäväiseen hoitoon.

Kokemus on lisäksi osoittanut, että mielisairaat ovat yleensä herkempiä toisten käytökselle kuin he olisivat terveinä; tämä johtuu heidän avuttomuudestaan. Mielisairas potilas tarvitsee jonkun sellaisen huolenpitoa, jolla on vakaa käsi ja joka pysyy myötätuntoisena, ja sellaisen henkilön hän todennäköisemmin löytää kotoa kuin laitoksesta.

Maailman terveysjärjestö (WHO) kannattaa samaa näkemystä esittämässään raportissa, jossa sanotaan: ”Kun omaisille on annettu tietoa psykiatriasta, yhä useammat heistä ovat kehittäneet riittävästi ymmärtäväisyyttä voidakseen kärsiä potilasta kotipiirissä, mikäli heille annetaan (asiantuntija-)apua. . . . Ei ole aina viisasta lähettää potilasta sairaalaan, jos hänen perheensä on valmis pitämään hänet kodin läheisessä tunnepiirissä.”

Juuri tätä aihetta käsittelevässä kirjassaan Home Care for the Emotionally Ill (Kotihoitoa häiriintyneille) tri H. S. Schwartz korostaa sitä, että älykäs ja ihmisystävällinen perhe voi luoda mitä suotuisimman ilmapiirin mielisairaan toipumiselle. Mutta on toinenkin huomioon otettava tekijä. Mikä se on?

Raamattu osoittaa, että puolisoilla on velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Lisäksi vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan, ja he ovat sitä paitsi saattaneet välittää lapsilleen perinnöllisen vian, joka on aiheuttanut pulman. Toisaalta Raamattu asettaa aikuisille lapsille velvollisuuden huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Tähän velvollisuuteen saattaa hyvin sisältyä vanhemmista huolehtiminen, vaikka nämä eivät enää olekaan mieleltään täysin terveitä. – 1. Tim. 5:3–8.

Tietenkään jokaista häiriintynyttä ei voida hoitaa kotona. Mutta silloin kun on selvää, että potilas ei ole vaaraksi itselleen tai toisille, koti saattaa olla paras paikka hänestä huolehtimiseksi. Toipuminen saattaa kotona hyvinkin olla nopeinta ja helpointa.

Mitä se vaatii

Tunneperäisesti häiriintyneen tai sairaan hoitaminen kotona ei ole pieni tehtävä. Ihanteellista olisi se, että potilaalla on oma huoneensa ja että perhe saa koulutettua apua esimerkiksi osa- tai kokopäiväiseltä sairaanhoitajalta. Ihanneratkaisu olisi myös, että ymmärtävä ja myötätuntoinen lääkäri valvoisi potilasta ja lääkäriltä voitaisiin aika ajoin kysyä neuvoa. Monet ovat kuitenkin toipuneet ”hermoromahduksesta” tai vakavasta masennustilasta tai muunlaisesta mielen tai tunne-elämän sairaudesta kotonaan, vaikka olosuhteet eivät olekaan olleet niin ihanteelliset. Toisten perheenjäsenten täytyi kuitenkin pystyä ottamaan haaste vastaan.

Se perheenjäsen, jolle suurin taakka lankeaa, on tavallisesti vaimo tai äiti, kuten edellä kerrotussakin tapauksessa. Hänen tulisi olla kypsä – henkisesti, tunneperäisesti, hengellisesti ja ruumiillisesti. Hänen täytyy olla itsensä hillitsevä, hellä, mutta ei kuitenkaan liian tunteellinen; hänen täytyy olla tarvittaessa luja ja pystyä kestämään koetuksia. Tarvitaan todellisuudessa sitä, mitä Raamattu kutsuu ”Hengen hedelmäksi”, kuten rakkautta, iloa ja itsehillintää. Ennen kaikkea tarvitaan paljon rakkautta. – Gal. 5:22; 1. Kor. 13:4–8.

Rakkauden täytyy olla aitoa, ei ulkokultaista eikä pintapuolista. Potilaan hyvinvointia kohtaan täytyy tuntea aitoa kiinnostusta. Raamattu sanoo myös, että ”rakkaus peittää syntien paljouden”. Rakkaus toivoo, joten toivo parasta ja vetoa potilaan parhaimpiin puoliin. Osoita empatiaa. Kohtele potilasta niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit hänen asemassaan. – 1. Piet. 4:8; 1:22.

Ymmärtämys on myös tärkeätä. Eräs lääkäri sanoi siitä: ”Päämääränä . . . on ymmärtää potilasta. Kaiken, mitä hoitohenkilö sanoo ja tekee, tulee suuntautua siihen päämäärään.” Miten voit oppia ymmärtämään sellaista ihmistä? Rohkaisemalla häntä puhumaan.

Ymmärrä myös, että mielenhäiriöt ovat vain niiden heikkouksien äärimuotoja, joita meillä kaikilla on. Esimerkiksi me kaikki tunnemme toisinaan olevamme syyllisiä. Mutta mielisairas potilas saattaa olla niin syyllisyydentunteen valtaama, että hän on aivan toivoton.

Tee kaikkesi vahvistaaksesi potilaan itsekunnioitusta. Vältä tekemästä hänestä pilaa. Anna hänelle aina tilaisuus ”pelastaa kasvonsa”. Milloin se on mahdollista, selitä hänen erehdyksensä olemattomiksi. Älä kohtele häntä alempiarvoisena, vaan ikään kuin hän olisi normaali, jollainen hän saattaakin olla toisinaan. Yksi Yhdysvaltain johtavia psykiatreja, sanoi siitä: ”Heille voidaan antaa sitä, mitä heiltä puuttuu; heitä voidaan opettaa ja tämän uuden tiedon välityksellä auttaa haluamaan eri tavalla ja voimaan paremmin.” Vetoa siis hänen parhaimpiin puoliinsa. Ole huumorintajuinen ja yritä saada hänet nauramaan tekemällä itsestäsi pilan kohteen. Nauru lievittää jännitystä ja tekee siksi hyvää sekä mielelle että ruumiille.

Pidä mielessäsi, että mielisairaitten yleinen perusominaisuus on kapinallisuus. He päättävät usein tehdä päinvastoin kuin heitä käsketään tai kielletään. He saattavat muistuttaa lapsia, joilla on pahan tuulen puuskia ja joilta puuttuu järkevyyttä ja itsehillintää. Koska he ovat taipuvaisia epäluuloisuuteen, heitä on ehkä lähestyttävä ”epäsuorasti”.

Esimerkiksi eräs kapinallinen potilas raivostui kerran ja alkoi heitellä kirjoja ympäriinsä ja uhkasi rikkoa ikkunat. Mitä oli tehtävissä? Jos häntä olisi käsketty lopettamaan, se olisi pannut hänet jatkamaan entistä päättäväisempänä. Niinpä tuon naisen psykiatri käytti epäsuoraa lähestymistapaa. Hän istuutui kirjahyllylle ja alkoi laskea ääneen, samalla kun nainen pudotti kirjan toisensa jälkeen lattialle. Sitten lääkäri otti yhden kirjan käteensä ja kysyi potilaalta, oliko tämä koskaan lukenut sitä. Lääkäri kertoi hänelle sen kiinnostavasta sisällöstä. Mikä oli seurauksena siitä, että hän harjoitti itsehillintää, oli myötätuntoisen huumorintajuinen ja suuntasi potilaan huomion toisaalle? Potilas auttoi häntä panemaan kirjat takaisin hyllyyn ja pyysi anteeksi, että oli heitellyt niitä ympäriinsä! Samalla menetelmällä psykiatri sai ikkunalaudalla seisovan potilaan luopumaan itsemurha-aikeistaan.

Ruumiilliset tekijät

Ruumiilliset tekijät ovat myös tärkeitä, sillä on syystä sanottu, että ”hyvä ruumiillinen huolenpito on tie mielenterveyteen”. Potilaan olo pitäisi tehdä niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Hänen ulkonäöstään huolehtiminen voi vaikuttaa häneen hyödyllisesti. Antamalla lujaa ja rakkaudellista apua voit aloittaa toimenpiteen, kuten peseytymisen, pukeutumisen tai ruokailun, ja houkutella hänet suorittamaan sen loppuun.

Jos potilas on taipuvainen istumaan nurkassa yksikseen kaiket päivät, rohkaise häntä lähtemään kävelyille. Myös hieronnasta voi olla apua, vaikka hieroja ei olisikaan saanut ammattikoulutusta. Pitkät lämpimät kylvyt voivat myös auttaa mieleltään häiriintynyttä potilasta. Oikea ruokavalio on tavattoman tärkeä. Erään huomattavan psykiatrin mukaan oikea ruokavalio voi olla avaintekijä mielen häiriötilojen hoidossa. Jalostamattomista ruoista saatavat vitamiinit ja kivennäisaineet ovat erityisen tärkeitä.

Raamatusta saatava apu

Oltaessa tekemisissä mielisairaan kanssa tulisi erityisesti soveltaa Raamatun periaatteita ja totuuksia. Raamattu osoittaa, että iloinen sydän on terveydeksi kuin lääke. (Sananl. 17:22) Se antaa myös esimerkin siitä, miten musiikki auttoi kuningasta, jolla oli tunne-elämän pulma. On potilaita, jotka eivät koskaan puhu mutta joiden tiedetään laulavan. – 1. Sam. 16:14–22.

On myös hyväksi rohkaista potilasta palauttamalla hänen mieleensä, kuinka Jumala on ilmaissut pitävänsä huolta maallisista lapsistaan. Esimerkiksi: ”Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:13, 14) Lisäksi: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” Tietenkin myös niiden, jotka huolehtivat mielisairaasta, tarvitsee vahvistaa itseään samanlaisilla raamatunkohdilla ja myös rukouksella. – Fil. 4:6, 7.

Mielisairaiden hoitaminen asettaa todellakin haasteen. Sairauteen liittyvien tosiasioitten tuntemuksen tulisi saada perhe punnitsemaan tilannetta huolellisesti, ennen kuin se lähettää mieleltään tai tunne-elämältään häiriintyneen perheenjäsenen mielisairaalaan, sen sijaan että hoitaisi häntä kotona.