Miten erilaisuus ravistelee maailmaa

”MAA, jolla seisomme, vapisee. Tutut maamerkit ovat poissa”, valitti Saksan liittotasavallan hallitusvirkailija Walter Scheel YK:n erikoisistunnossa. Aikaisemmin yksityiset kansat näyttivät kykenevän selviämään omista pulmistaan. ”Mutta niin ei enää ole asian laita”, sanoi Yhdysvaltojen ulkoministeri Kissinger YK:n yleiskokouksessa jonkin aikaa sitten pitämässään puheessa.

Maailmassa, joka nykyään toimii mahdollisuuksiensa äärirajoilla, kansojen välinen tasapaino on tullut uudella tavalla horjuvaksi. Taloudelliset ja poliittiset iskut, jotka ennen vaikuttivat maailmaan yhtä vähän kuin kärpänen elefanttiin, näyttävät nyt tuntuvan yhtä voimakkailta kuin leijonan isku tuntuu hiirestä.

Kissinger varoittaa: ”Jos me emme tunnusta keskinäistä riippuvaisuuttamme, länsimainen sivistys sellaisena kuin me sen tunnemme hajoaa melko varmasti olemattomiin” itsekkään kansallismielisen kilpailun vaikutuksesta. ”Me häilymme yhteisen edistyksen ja yhteisen tuhon” välillä, hän varoittaa.

Miksi? Muutamat piirteet valaisevat, miten peruseroavuudet tavassa, jolla maailmamme nykyään toimii, osaltaan pahentavat pulmia ratkaisemattomilta vaikuttaviksi kriiseiksi.

Luonnonvarat

Öljyn hintojen äkillinen nelinkertaistuminen enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma järkytti maailman havaitsemaan uuden uhanalaisen tilansa. Lontoossa sijaitseva kansainvälinen strategiantutkimuksen instituutti ilmoitti hinnankorotusten olevan ”suurin järkytys, voimakkain enne uudesta aikakaudesta, minkä mikään viime vuosien tapahtuma on aiheuttanut”. Ketjureaktio, joka tästä toimenpiteestä koitui teollistuneen maailman taloudelliselle rakenteelle, voi yksistään musertaa sen, kuten maailman johtajat ovat selvästi sanoneet.

Öljy on kuitenkin vain yksi piirre, joka osoittaa luonnonvarojen maailmankaupassa syntyneen pohjimmaisen eron. Käännekohtaa edeltäneistä ”ostajan markkinoista” on äkisti tullut ”myyjän markkinat”, missä raaka-aineitten myyjät voivat vaatia melkein millaista hintaa tahansa.

Koska suuri osa teollisuusmaiden vauraudesta perustuu siihen, että ne ovat saaneet runsaasti halpoja raaka-aineita eräistä kehitysmaista, yksistään tämä muutos uhkaa niiden koko elämäntapaa. ”Eurooppa, jota meidän nyt täytyy rakentaa, on rutiköyhä Eurooppa”, valittaa Ranskan presidentti Giscard d’Estaing.

Talouselämä

Luonnonvarojen kriisiin liittyy läheisesti taloudellinen kriisi. Historian pahin maailmanlaajuinen inflaatio vaikuttaa äkisti meihin kaikkiin. Tunnet vaikutukset aina kun menet ostoksille. Teollisuusmaissa inflaatio nopeutui äskettäin keskimäärin nelinkertaiseksi 1960-luvun tasosta! Samanaikaisesti nuo kansat ovat ”kokeneet kaikkien aikojen poikkeuksellisimman [taloudellisen] kasvun hidastumisen”, mainitsee kansainvälinen Taloudellinen yhteistyö- ja kehittämisjärjestö (OECD) äskeisessä raportissaan.

Kamppaillessaan nopeasti kohoavien hintojen ja lisääntyvän kysynnän tasalla pysymiseksi monet maat ovat joutuneet velkaantumaan suuresti. ”Me pankit olemme rasittuneet äärimmilleen yrittäessämme rahoittaa Italiaa, Ranskaa, Isoa-Britanniaa ja muita maita”, varoittaa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) entinen toimitusjohtaja Pierre-Paul Schweitzer.

Yhdysvaltain talous ei ole välttynyt vaikutuksilta. Yhdysvaltain julkinen ja yksityinen kokonaisvelka on nyt yli kuusi kertaa niin suuri kuin se oli toisen maailmansodan lopussa, ”ja suurin lisäys on tapahtunut vuoden 1960 jälkeen”, toteaa Business Week -lehti.

Maailman talous toimii nyt niin eri lailla, että useimmat taloustieteilijät myöntävät auliisti, että kaavat, joilla he kerskuivat ”säätelevänsä” kansantaloutta, ovat äkisti tulleet vanhanaikaisiksi. Niinpä Business Week -lehti ennustaa, että vaikka maailma voisikin välttää taloudellisen ”tuhon, . . . ei löydy mitään tapaa, jolla se voisi välttää muutoksen”. Millaisen ”muutoksen”?

Ensimmäisen kerran monet kunnioitetut ja arvovaltaiset henkilöt ennustavat, että ”vapaan maailman” talouselämän luhistuminen tuo mukanaan diktatorisia tai kommunistisia ratkaisuja ja henkilökohtaisen vapauden rajoittamisia.

Ravinto

Luonnonvarojen ja talouselämän räjähtäviin ongelmiin liittyy myös ravintokriisi. YK:n maailman elintarvikekokoukselle valmistetussa eräässä raportissa sanotaan: ”Historiassa kerrotaan ankarammasta [ravinnon] puutteesta yksittäisissä maissa, mutta on epävarmaa, onko sellainen ravintokriisi koskaan ollut näin maailmanlaajuinen.” Yhdysvaltain maatalousministeriön (USDA) taloustieteilijä Don Paarlberg vakuuttaa, että ”on ilmeistä, että olemme jonkinlaisessa [maatalouden] käännekohdassa”. Miksi näin on käynyt nyt?

Erilaiset maanviljelysmenetelmät. Nykyaikainen maanviljelys on riippuvainen energiasta, jota tarvitaan lannoitteita, traktoreita, vesipumppuja, hyönteismyrkkyjä, kuljetusta ym. varten. Monilla seuduilla tarvitaan yksi lannoitetonni kymmenen viljatonnin tuottamiseksi. Äkillinen energiapula ja pilviä hipovat hinnat ovat iskeneet ankarimmin sinne, missä näitä apukeinoja tarvitaan eniten ja missä viljelijöillä on niihin vähiten varaa. Esimerkiksi Pohjois-Intiassa äskettäin koettu kato olisi ehkä ollut vähäisempi, jos kastelulaitteet olisivat saaneet jatkuvasti käyttöenergiaa.

Erilainen viljavarastojen määrä. Entisten valtavien ravintovarastojen äkillinen katoaminen on jo nostanut maataloustuotteitten hinnat moninkertaisiksi. Nyt USDA ennustaa maailman viljantuotannon vähentyvän siinä määrin, että ”todennäköinen tulos on maailman vehnävaraston pienentyminen edelleen” vuonna 1975. Monet asiantuntijat uskovat, että erehdyksen mahdollisuutta ei ole. ”Ensimmäisen kerran 50 vuoteen maailmassa ei ole yhtään maata, jolla olisi riittävästi ruokaa nälkää näkevien joukkojen pelastamiseksi”, jos kuivuus iskisi, murehtii eräs Yhdysvaltain hallituksen virkailija. Lisäksi maailmassa on nykyään ainakin kaksi miljardia suuta enemmän ruokittavana, kaksi kertaa niin paljon kuin niitä oli 50 vuotta sitten!

Erilaiset säänäkymät. Sääolojen muuttuminen on ollut ruokavarojen äskeisen hupenemisen pääsyitä. Mitä toivoa on siitä, että maanviljelykselle suotuisampi sää palaa? ”On pidettävä mielessä, että sääolot vuotta 1972 edeltäneinä noin 15 vuotena olivat maanviljelyksen kannalta parhaat viimeisten puolentoista vuosisadan aikana”, muistuttaa sääasiantuntija Reid A. Bryson. ”Mahdollisuus, että se toistuisi, on noin yksi 10000:sta.”

Harkittuamme edellä esitettyä herää kysymys: miten maailma, jolla on ollut tuhansia vuosia aikaa ravita väestöään ja huolehtia siitä ja joka on siinä epäonnistunut – paitsi muutamien etuoikeutettujen kohdalla – voi koskaan toivoa onnistuvansa siinä, kun sillä oman arvionsa mukaan on vain 35 vuotta aikaa hankkiakseen elannon nykyiseen väestöönsä verrattuna kaksinkertaiselle väestölle?

Jo nyt vallanpitäjät harkitsevat ensimmäisen kerran puistattavaa ratkaisua: kansakuntien valikointia, avun antamista ensin niille kansoille, joilla on parhaat mahdollisuudet säilyä elossa. Niinpä jos maailmanlaajuinen nälänhätä puhkeaisi, ravinnontuottajat jättäisivät kokonaiset kansakunnat ’tuuliajolle’ niiden hyväksi, jotka näyttävät kykenevämmiltä selviämään. Monet asiantuntijat varoittavat, että ravintoa tuottavien kansojen on ehkä kohdattava tämä vaikea moraalinen ratkaisu vuoden kuluessa.

Vaikutus maailman johtajiin

Nämä kriisit samoin kuin ennen näkemätön köyhyys, saastuminen ja muut vaikeudet saavat useimmat maailman johtajat tunnustamaan sen tosiasian, että he ovat jonkin sellaisen edessä, mikä on erilaista kuin tilanne vain muutama lyhyt vuosi sitten. Heidän reaktionsa itsessään on hätkähdyttävin todiste muutoksesta. Ensimmäisen kerran kansojen päämiehet tekevät vertaansa vailla olevia siirtoja kohti kansainvälistä yhteistyötä yrittäessään epätoivoisesti pelastaa kansansa.

Yhdysvaltain presidentti Ford korosti tätä seikkaa sanoessaan äskettäin YK:n yleiskokoukselle, että ”kansojen on pakko valita selkkauksen ja yhteistoiminnan välillä” ja että nyt ”enemmän kuin minään muuna ihmisen historian aikana kansojen . . . täytyy ryhtyä kansainväliseen yhteistoimintaan” luonnonvaroistaan huolehtimiseksi.

Mutta onko näiden toimenpiteitten vaikuttimena uusi rakkaus, jota kansat tuntevat toisiaan kohtaan? Ei. YK:n pääsihteeri Waldheim vastaa, että ainoastaan ”tilanteen äärimmäinen vakavuus voi saada aikaan ne kansainvälisten suhteitten kehitysvaiheet, joita kaikki järkeen ja hyvään tahtoon vetoaminen ei tähän mennessä ole kyennyt toteuttamaan”.

Näin siis myönnetään, että kansojen mahdollinen yhtynyt toiminta rakentuu itsekkyyden ja itsesäilytyksen epävarmalle perustalle, ei aidolle kiinnostukselle lähimmäistä ja vanhurskaita periaatteita kohtaan. Voivatko sellaiselle perustalle pohjautuvat ponnistelut menestyä?