Bušmannien kalliomaalausten arvoitus
Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta
TAIDEKOKOELMAAN tutustuminen on taiteen ystävälle yleensä mielenkiintoinen ja iloinen tilaisuus. Mutta suurissakin kaupungeissa taidekokoelmia on harvassa. Etelä-Afrikka voi kuitenkin kerskua kirjaimellisesti sadoilla vanhoilla taidekokoelmillaan. Ne ovat vallanneet lukemattomien taiteilijoiden, arkeologien ja matkailijoiden mielenkiinnon ja tuottaneet heille iloa.
Me puhumme bušmannien kalliomaalauksista. Katsellessaan lumoutuneina näiden ihmisten ja eläinten kuvien peittämää kalliopintaa vierailijat kysyvät itseltään: Kuluttiko taiteilija pelkästään aikaansa vai yrittikö hän välittää jotakin sanomaa? Ja miksi ja miten taiteilija piirsi melkein täydellisen delfiinin solisevan puron viereen satojen kilometrien päähän merestä?
Vastausten etsiminen
Etsiessään vastauksia tällaisiin kysymyksiin ja ”vaikuttimenaan näiden kuvien katoamisen väistämättömyys” arkeologien ja taiteilijoiden ryhmät, kuten Frobeniuksen saksalaisten taiteilijoiden retkikunta ja itävaltalainen Harald Pager, ovat työskennelleet aikaa vastaan jäljentääkseen ja tallentaakseen mahdollisimman monta piirrosta. Ranskalainen arkeologi Abbé Henri Breuil oli niiden maailmankuulujen tutkijoiden joukossa, jotka tutkittuaan erityisesti Espanjan ja Ranskan eurooppalaista alkukantaista taidetta käänsivät huomionsa afrikkalaisten bušmannitaiteilijoiden työhön. Tutkijat havaitsivat afrikkalaisen kentän olevan yhtä täynnä vastaamattomia kysymyksiä kuin mikä tahansa heidän aiemmin tutkimansa alue. Ratkaisujen löytäminen moniin ongelmiin osoittautui niin kiintoisaksi, että tutkijat eivät joissakin tapauksissa palanneet koskaan kotiin. Kallioiden arvoitusten tulkitsemisesta tuli heidän tärkein mielenkiinnon kohteensa ja elämäntyönsä.
Toisaalta vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on saanut monet nojatuoliarkeologit menemään lähimpään kirjastoon. Voimme nyt kerrata asiantuntijoiden teorioita ja havaintoja tarvitsematta kavuta vuorilla, ryömiä luolissa tai edetä vaivalloisesti pensaitten ja hiekan läpi etsiessämme vanhoja taideteoksia.
Ihmisen halu ilmaista itseään
Kalliotaidetta on kuvattu niin sanotun ”kivikauden” kansainväliseksi yhteiskieleksi – välikappaleeksi, jolla välitettiin ajatuksia, aatteita ja jopa uskonnollisia käsityksiä aikana, jolloin ei luultavasti ollut kirjoitettua tekstiä. Melkein joka maalla on omat arkeologiset paikkansa, jotka todistavat, että ihmisellä on ollut varhaisimmista ajoista asti luontainen halu ilmaista itseään taiteellisesti tai tallentaa jollakin tavalla elämäänsä ja päivittäisiä toimintojaan. Nämä muinaiset merkinnät vaihtelevat egyptiläisissä haudoissa esiintyvistä mutkikkaista piirtokirjoituksista eri puolilla Eurooppaa, Amerikkaa ja Afrikkaa olevissa luolissa tavattaviin alkeellisempiin kalliomaalauksiin.
Maailman suurin vanhojen kalliomaalausten keskittymä on Afrikassa Zambesi-joen eteläpuolella. Euroopan kalliotaide on kätkössä syvällä keinovaloa vaativissa luolissa, kun taas eteläisen Afrikan kalliomaalaukset ovat auringon paahtamissa luolissa ja melkein kaikenlaisilla kalliopinnoilla, joiden päällä on hiukankin suojaavia ulokkeita. Etelä-Afrikassa on yli 2000 tunnettua paikkaa sen lisäksi, mitä on Rhodesiassa, Botswanassa, Swazimaassa ja Lounais-Afrikassa. Ndedemarotkon alueella Etelä-Afrikan Lohikäärmevuorilla on kuusitoista paikkaa, joissa on yhteensä 3000 maalausta. On ilmeistä, että tämä rotkon kätkössä sijaitseva kalliosuoja oli melko pitkään bušmannien kotina. Se soi taiteilijoille runsaasti aikaa käyttää vapaasti lahjojaan sisäkoristelussa. Joidenkin seinämaalausten pinta-ala onkin hyvin suuri, ja niissä on paljon sekä eläin- että ihmishahmoja.
Keitä olivat taiteilijat?
Vaikka taiteilijoiden tarkasta henkilöllisyydestä edelleen kiistellään, nämä taiteelliset aikaansaannokset tunnetaan yleensä bušmannien maalauksina. Alkuperäiset bušmannit olivat kerran ainoita Etelä-Afrikassa asuvia ihmisiä, ja he edelsivät negroidityyppejä, jotka muuttivat Etelä-Afrikkaan ilmeisesti satoja vuosia myöhemmin. Bušmannit olivat pienikokoisia ja kellertäväihoisia. Heidät on liitetty kallontyyppiensä samanlaisuuden perusteella Egyptistä Hyväntoivonniemelle asti löydettyihin pygmien pääkalloihin. Bušmannin huomattavin ruumiillinen tuntomerkki oli erittäin paksut pakarat, sekä miehillä että naisilla.
Noin vuodelta 1150 peräisin oleva varhainen arabialainen kertomus kuvailee näitä eteläisen Afrikan alkukantaisia asukkaita ja sanoo, että heidän ”puheensa muistuttaa viheltämistä”. Tämä on voinut viitata kielen maiskausäänteisiin, jotka monilla nykyajan mustilla heimoilla ovat perintönä varhaisten negroidimaahanmuuttajien ja pienten bušmannien sekoittumisesta.
Tällaisesta epätavallisesta puheesta huolimatta bušmannit ovat osoittaneet kalliomaalauksillaan, että heillä oli terävä havaintokyky ja huumorintaju ja että he viettivät kehittyneempää elämää kuin tutkijat olivat oivaltaneet. Näiden pienten ihmisten elämä oli joka tapauksessa yksinkertaista. Heidän ruokavalioonsa kuului nuolilla ja jousilla pyydetyn riistan lisäksi siemeniä, marjoja, juuria, hyönteisiä ja matelijoita. Koska he olivat paimentolaisia, he asuivat luolissa ja kallion ulkonemien tarjoamissa suojissa. Ja juuri näissä alkeellisissa kodeissaan he tallensivat elämäntapansa herkkiin maalauksiin. Varhainen englantilainen tutkija G. W. Stow tajusi ensimmäisenä, että nämä taideteokset olivat sarja Etelä-Afrikan historiakirjan sivuja.
Mitä kuvat kertovat?
Metsästyksen piirteisiin keskittyvästä eurooppalaisesta kalliotaiteesta poiketen afrikkalaisia taiteilijoita kiinnosti suuresti ihminen ja hänen päivittäisen elämänsä – joskus traagisten, joskus humorististen – toimien tallentaminen. Bušmannit metsästivät, kalastivat, tanssivat ja musisoivat yksinkertaisilla soittimilla. Heillä oli uskonnollisia juhlamenoja, ja joskus he myös juopuivat. Vaikka taiteilijoiden havainnot eläin- ja hyönteismaailmasta olivat huomattavia, he kunnostautuivat erityisesti ihmisen toimintojen kuvaamisessa. Metsästysaiheisia kuvia on paljon, sillä perheellisen miehen työpäivä kului enimmäkseen ravinnon etsimiseen. Naisten kuvataan tavallisesti kantavan kaivuukeppejä, joilla he etsivät ravintoa. Mutta silloin tällöin hekin yhtyivät tanssiin.
Ajoittain taiteilija käsitteli aihettaan jotensakin hilpeästi, ja eräässä sellaisessa kuvassa iloinen metsästäjä nostaa kätensä voiton merkiksi ja esittelee lihavalle vaimolleen työpäivänsä palkkaa – kolmea kuollutta vuohta. Yksi kuva esittää menestyksekästä metsästäjää, joka on leikkaamassa kuolleen hirviantiloopin vatsan pehmeää alaosaa. Metsästäjän varpaat ovat käpertyneet odotuksesta, ja suuret sylkipisarat tippuvat hänen nälkäisestä suustaan!
Murhenäytelmä antoi toisinaan aiheen ”kallio-otsikoihin”. Kuva Matoposissa Rhodesiassa kertoo onnettomasti päättyneestä leijonanmetsästyksestä voitetun metsästäjän käsivarren lojuessa pelottavan näköisen naarasleijonan edessä. Yksi piirros kuvaa murhaamista. Hyökkääjä lyö kivellä uhrin päätä tohjoksi, samalla kun toinen vihollinen ampuu häneen nuolia. Haluaisimme tietää, oliko taiteilija toinen hyökkääjistä vai oliko hän pelkästään sen päivän tapahtumia muistiin merkitsevä ”kallioreportteri”. Lisäksi seuraava kysymys pulpahtaa aina esille: kuinka monta vuotta on kulunut näiden kuvien maalaamisesta?
Varma ajoitus vaikeaa
Eräs luotettavan ajoittamisen estävä ongelma on se, että mitkään ajoituskelpoiset kerrostumat eivät peitä seinämaalauksia. Sen lisäksi joidenkin kuvien päälle on maalattu uusia kuvia, ja jos joistakin voidaan tunnistaa alkeellisia työkaluja, niitä on käytetty tuhansia vuosia. Vanhin Ndedemassa oleva kuva, jonka tri E. Denninger varmuudella ajoitti, on peräisin ajalta 950–1350, eli se valmistui noin 350 vuotta ennen kuin portugalilainen merenkulkija Vasco da Gama kiersi Hyväntoivonniemen. Myöhemmät maalaukset, joissa esiintyy laivoja, hevosia ja vaunuja, voidaan ajoittaa valkoisten uudisasukkaiden saapumiseen 1600- ja 1700-luvuilla.
Mutta joidenkuiden mielestä tyylit ja menetelmät olivat taantuneet tuohon aikaan mennessä. Kirjassaan The Artists of the Rocks (Kallioiden taiteilijat) eteläafrikkalainen taidemaalari Walter Battiss sanoo perspektiivimenetelmistä: ”Renessanssiajan italialainen Uccello ainoastaan löysi ja keksi uudelleen sen, minkä he [bušmannit] olivat pitkään hallinneet.” Battiss arvelee varhaisimpien bušmannitaiteilijoiden teknisen kehityksen olleen monta vuotta egyptiläisten hallitsijasukujen jäykkien tyylien edellä. Hän sanoo: ”Kallion kaivertajia ja taidemaalareita työskenteli Afrikassa ennen kuin pyramidit rakennettiin.”
Entä yhteydet muuhun maailmaan?
Se oliko Egyptin alkukantaisella taiteella, Euroopan kalliotaiteella ja eteläisen Afrikan kalliomaalauksilla muinoin yhteyttä toisiinsa, on edelleen arvoitus. Mutta jotkin bušmannien maalaukset näyttävät todistavan yhteyksistä Pohjois-Afrikkaan tai Keski-itään.
Transvaalin luoteisosan Makgaberg-vuoristosta löydetty kuva herättää pulmia sekä ajan että paikan suhteen. Se näyttäisi esittävän kohtausta hovista viisine eurooppalaistyyppisine pitkiin valkeisiin viittoihin pukeutuneine tiaara- ja turbaanipäisine hahmoineen. He tarjoavat lahjoja kunnianosoituksena henkilölle, jonka hahmo on epäselvä, ja ovat kumartuneina kunnioittavaan asentoon. Arvohenkilöt vaikuttavat joka suhteessa persialaisilta, ja koska islamin usko kieltää kuvien tekemisen ihmisestä, kuvan kohtaus on ilmeisesti esi-islamilaiselta ajalta. Koska lyhin matka tästä paikasta Intian valtamereen on 480 kilometriä, herää kysymys: milloin bušmannialkuasukkaat näkivät kaukaisen maan toisenlaisen kulttuurin omaavia ihmisiä kehittyneessä hoviympäristössä?
Käsitellessään Harald Pagerin kirjan Ndedema esipuheessa samanlaista lähistöllä sijaitsevaa maalausta professori Raymond Dart näkee yhden tiaarapäisen hahmon muistuttavan Zeusta, tarunomaista ukkosenjumalaa. Tarun mukaan valkoisen härän muotoinen Zeus pyysi Europe-neitoa ratsastamaan selässään ja vei hänet sen jälkeen Kreetan saarelle. On hämmästyttävää, että eräs afrikkalainen tarina kertoo nuoresta naisesta, joka kiipesi sateen härän selkään ja jonka härkä vei pois.
Hämmentävää on myös bušmannien yhteys lohikäärmeisiin ja sateenjumaliin, ja on olemassa samankaltaisuutta varhaisimman babylonilaisen Tiamat-lohikäärmejumalatarkäsityksen kanssa. Kiinassa tavataan samanlainen käsite. Se muistuttaa huomattavasti afrikkalaisten taiteilijoiden kuvaamaa sarvekasta, savua syöksevää, lentävää lohikäärmettä, jonka he yhdistivät ukkoseen.
Käytetyt menetelmät ja materiaalit
Kattakootpa maalaukset minkä pituisen ajan tahansa, niiden säilyminen panee myös ajattelemaan. Taiteilijat eivät nähneet erityisemmin vaivaa maalaustensa sijoittamiseksi pois tovereittensa ja luonnonvoimien ulottuvilta. Kuitenkin värit ovat säilyneet useimmiten raikkaina ja ääriviivat selvästi erottuvina.
Värit saatiin maan väriaineista, (poltetusta luusta saadusta) hiilestä, rautaoksidista, kalkista ja liidusta sekä punaisesta ja keltaisesta okrasta. Nämä sekoitettiin rasvaan, eläimen vereen tai linnun muniin ja myös kumimaitoa tai pihkaa erittäviin kasveihin. Maalarit valmistivat siveltimet höyhenistä, luista, tikuista tai hiuksista. Maalit säilytettiin ontoissa luissa tai pienissä sarvissa, ja joistakin arkeologisista paikoista on löytynyt liuskekivisiä paletteja.
Viimeiset bušmannitaidemaalarit
Englantilainen tutkija G. W. Stow mainitsi 1800-luvun jälkipuoliskolla kaksi bušmannitaiteilijaa, joiden vöissä riippui pieniä sarvesta tehtyjä maalipurkkeja. Eräs hyvin iäkäs zulu muisti bušmannien eläneen vuorten luolissa hänen lapsuudessaan noin vuonna 1888 ja heidän yhä maalanneen kuviaan siihen aikaan.
Mutta pienet buśmannit, jotka olivat viettäneet satoja vuosia kiertolaiselämää Afrikassa yhtä vapaina kuin kuvaamansa linnut, eivät selviytyneet Afrikan muuttuvalla näyttämöllä yhtä menestyksellisesti kuin heidän kuvansa. Viime vuosisatoina mustat rodut, kuten zulut, sekä hollantilaiset siirtolaiset ja englantilaiset uudisraivaajat asuttivat yhä enemmän eteläistä Afrikkaa, ja bušmannit työnnettiin kauemmaksi kukkuloille. He ottivat onnettomuudekseen maahanmuuttajien karjaa ja lampaita mukaansa. Mutta se päättyi huonosti, sillä heidän ajaessaan karjaa vuoriston turvapaikkoihin sekä mustat että valkoiset ottivat heitä kiinni ja surmasivat heitä. Nykyään muutama tuhat bušmannia viettää edelleen yksinkertaista paimentolaiselämäänsä Lounais-Afrikan ja Botswanan autiomaissa; mutta heidän taiteellinen kautensa on ohi.
Kallioiden katoava aikakirja
Rapauttava sade ja tuuli, karjapaimenten ja leiriläisten tulien savut ja suoranainen vandalismi vähentävät nopeasti maalausten lukumäärää. Joidenkuiden varhaisten uudisasukkaiden kerrotaan käyttäneen maalattuja eläimiä kivääri- ja revolveriharjoitusten maaleina. Viime vuosisadalla hakattiin irti satoja kuvia, jotka lähetettiin Euroopan museoihin. Hyvää tarkoittavat ihailijat ovat toisinaan liidunneet kuvia, vahvistaneet kynällä ääriviivoja tai pesseet maalauksia saadakseen ”parempia” valokuvia.
Kaikki tämä on saanut taiteen ystävät ja arkeologit liikkeelle, ja parlamentin päätösten ja hallituksen tiedonantojen tuella he ovat ryhtyneet suojelemaan viimeisiä bušmannien maalauksia. Joka tapauksessa nämä entisajan primitiivisten mutta lahjakkaitten taiteilijoiden mestariteokset ovat Afrikan historian kiehtova ja arvokas tallenne. Ne tarjoavat myös haasteen kaikille, jotka pyrkivät ratkaisemaan Afrikan kallioiden jännittävän arvoituksen.