Afrikan bušmanni – elossa säilymisen mestari

Herätkää-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

”VIIMEINEN bušmanni”. Näin kirjoitettiin Star Today -lehdessä 26. lokakuuta 1983. Lehti jatkaa: ”Kerran miljoonat vuoristolaisbušmannit vaeltelivat Kapmaan, Natalin ja Transvaalin vuorilla.” Näytti siltä, että tästä kerran niin uljaasta rodusta oli jäljellä enää vain pikkuruinen Japie Mabinde -niminen vanha mies.

Tuhansia Japie Mabinden kanssa samaa rotua olevia ihmisiä asuu kuitenkin yhä läheisessä Kalaharin autiomaassa. On jännittävää tarkastella heidän tarinaansa elossa säilymisestä vastoinkäymisistä ja kansanmurhasta huolimatta.

Sota valkoisten ja mustien kanssa

Kun mustat afrikkalaiset heimot alkoivat tunkeutua eteläiseen Afrikkaan, ne huomasivat, että nämä alueet olivat jo asuttaneet bušmannit, epätavallisen lyhyet ihmiset, joiden keskimääräinen pituus on vain noin 1,5 metriä. Bušmannit eroavat mustista afrikkalaisista myös siinä, että heidän ihonsa on sävyltään kellertävä.

Mustat ja keltaiset heimot pystyivät jonkin aikaa asumaan rauhassa samalla maalla. Mustat heimot oppivat kunnioittamaan bušmanneja heidän maastoa ja sen eläimistöä koskevan tuntemuksensa takia. Jopa vanha sesothonkielinen sananlaskukin sanoi: ”Bušmanni on opettaja.” Rauhallista yhteiseloa ei kuitenkaan jatkunut kauan.

1600-luvulla valkoiset asuttajat tulivat ja ampuivat ja ajoivat pois villiriistaa – bušmannien arvokasta ruokaa. Bušmannit kostivat varastamalla karjaa. Seurauksena oli bušmannien ja valkoisten asuttajien välinen katkera sota, joka jatkui lähes 200 vuotta! Vuonna 1802 nälänhätä ajoi mustat heimot sotimaan keskenään. Pula maasta ja ruoasta johti väistämättömästi selkkauksiin bušmannien kanssa. Ajan mittaan nämä pienet metsästäjät löysivät itsensä Lohikäärmevuorilta ja Lesothon muilta vuorilta.

Sota sekä valkoisten että mustien vastustajien kanssa jatkui edelleen. Bušmannit puolustivat jäljelle jääneitä alueitaan epätoivoisin keinoin: murhin, varkauksin ja käyttäen vandalismia. Mutta aseet ja ylivoima kukistivat lopulta pienet metsästäjät, ja vuonna 1869 brittiläisten siirtomaavirkamiesten käskystä viimeinen järjestäytynyt vuoristolaisbušmannien joukko pyyhkäistiin pois. Vain muutamat eristäytyneet ryhmät säilyivät 1900-luvulle.

Ainoastaan harvat surivat tätä kansanmurhaa. Vuonna 1897 Kapkaupungin siirtomaahallituksen entinen edustaja George Theal sanoi: ”Jotkut saattavat sääliä tällaisia villi-ihmisiä, jotka on tuhottu heidän synnynnäisessä villeydessään, vaikkakaan ei ole paljoakaan syytä katua heidän hävittämistään. – – Maailman parhaaksi oli, että he tekivät tilaa korkea-arvoisemmalle rodulle.”a

Kalaharin bušmannit

Kaikki bušmannit eivät kuitenkaan kadonneet. Tuhansia säilyi elossa Kalaharin autiomaassa – laajalla kuivalla alueella, jota niin valkoiset kuin mustatkin paimentolaiset karttoivat. Se on pintavettä vailla olevaa maata. Vähäisten kesäsateitten tuoma kosteus kuivuu nopeasti ja niinpä maa on viljelylle ja karjanhoidolle kelpaamatonta. Silti bušmannit ovat kehittäneet nerokkaita selviytymiskeinoja. He ottavat esimerkiksi villimeloneja ja mukulajuuria ja hienontavat ne massaksi. Tästä massasta he pusertavat arvokasta, hitaasti valuvaa nestettä. He etsivät myös autiomaan hiekan alla piilossa olevaa vettä ja imevät sitä pitkien onttojen ruokojen avulla.

Maan anneista eläminen edellyttää bušmanneilta hyvää kasvien tuntemusta. Bušmannityttö kykenee vielä nykyäänkin tunnistamaan 75 erilaista kasvia ennen 8:aa ikävuottaan. Aikuisena hän tuntee perinpohjin noin 300 lajia. Eräs bušmanninainen hämmästytti taitavaa kasvitieteilijää, Brian Maguirea, pystyessään erottamaan toisistaan kaksi kasvia, joita tämä ”asiantuntija” piti samanlaisina. Saksalainen luonnontieteilijä tri H. J. Heinz selittää: ”Yleisesti puhuen nykyinen kasvitiede tunnistaa eri lajit olennaisesti vain ulkonäön perusteella – – [kun taas bušmannit] tekevät arvionsa hajun, kosketuksen, rakenteen, maun ja ulkonäön perusteella.”

Bušmanni on myös hämmästyttävä metsästäjä. Ensin hän jäljittää lauman ja valitsee sitten saaliinsa. Kyynärpäillään ja polvillaan hän ryömii mahdollisimman lähelle ja ampuu sitten myrkkynuolen. Lauma syöksyy heti pakoon, mutta bušmanni jäljittää herkeämättä saaliinsa. Oltuaan mukana useilla metsästysretkillä Alf Wannenburg kirjoitti: ”Kaikki huomataan, harkitaan ja selvitetään: millaisella kiemuralla tallattu ruohonkorsi on, mihin suuntaan pensaasta on katkaistu oksa, mikä on saaliin korkeus, koko, muoto ja millaiset jäljet se jättää sekä kaikki näkyvä tieto laumasta tai saaliista, mihin se on kulkemassa, millä nopeudella ja mihin se todennäköisesti liikkuu seuraavaksi.” Joskus kestää kauemminkin kuin päivän ennen kuin myrkky alkaa täysin vaikuttaa, mutta lopulta haavoittunut eläin jää jälkeen laumasta ja takaa-ajajien saaliiksi.

Luonnonsuojelija ja kemisti

Bušmannit tuntevat tervettä kunnioitusta maata kohtaan, koska heille se merkitsee elämää. Kerätessään ruokaa he pitävät siksi huolen siitä, että matkaa jatketaan ennen kuin maa on riistetty. He uskovat Luojan rankaisevan eläimen tarpeettomasta tappamisesta, eivätkä he siksi metsästä koskaan urheilun vuoksi. Eräs bušmanniryhmä huomasi kerran sattumalta strutsin pesän. Bušmannit pitävät niiden munia suuressa arvossa ja käyttävät niitä sekä ruokana että vesiastioina. He jättivät pesän kuitenkin rauhaan siihen asti kunnes olivat varmoja siitä, että kana oli lopettanut hautomisen. Sitten he tutkivat munat ja ravistivat kutakin varovasti jättäen pesään ne munat, joissa oli kehittyvä linnunpoikanen. Ei ihme, että jotkut kutsuvat bušmannia ”maailman suurimmaksi luonnonsuojelijaksi”.

Bušmannit ovat kehittäneet taitojaan myös ”kemiassa”. He ovat oppineet sekoittamaan laatuvärejä kuuluisia kalliomaalauksiaan varten, jotka ovat joidenkuiden mielestä ”maailman parhainta alkukantaista taidetta tarkkuuden ja havaintojen rehellisyyden vuoksi”. Nämä arvokkaat piirrokset ovat vuosisatojen ajan kestäneet säävaihtelut! Eräiden kovakuoriaislajien toukista he ovat kehittäneet tehokkaita myrkkyjä, joilla he käsittelevät nuolensa. Joutuessaan verenkiertoon nämä myrkyt aiheuttavat varman kuoleman ihmiselle sekä eläimelle, sillä vastamyrkkyä ei ole.

Etelä-Afrikan bušmannit ovat jopa oppineet ”rokottamaan” itsensä käärmeenpuremia vastaan. He pitelevät kuolleen käärmeen päätä takakenossa ja hankaavat käsivarttaan hellävaroen sen myrkkyhampaaseen. Näin myrkkyhampaasta pusertuu myrkkytippa, joka hankautuu käsivarren naarmuihin. Kemiallinen sekoitus, jota he käyttivät mustaharjaista kapleijonaa vastaan, oli yhtä nerokas. Valkoisten asuttajien oli lopulta pakko tuhota nämä valtavat leijonat. Mutta bušmannit onnistuivat elämään niiden kanssa vuosisatojen ajan. Mikä oli heidän onnistumisensa salaisuus? Aine, jota he polttivat leiritulissaan, karkotti leijonat!

Elossa säilymisen tulevaisuus

Kalaharissa ja sen ympäristössä asustaa nykyään noin 55000 bušmannia. Heidän metsästykseen ja keräilyyn keskittynyt elintapansa on kuitenkin uhattuna. Porausreiät ovat auttaneet saamaan vettä, jotta voidaan kasvattaa karjaa. Bušmannitkin ovat ottaneet nämä pysyvät vesilähteet tervetulleina vastaan, vaikka niistä on ollut haittaakin. ”Suurin osa nykyajan bušmanneista”, kirjoittaa Encyclopædia Britannica, ”on menettänyt asuinalueensa eurooppalaisille ja bantuheimoon kuuluville karjankasvattajille. Karjamiesten tunkeutuminen on vähentänyt riistaeläinten ja syötävien kasvien määrää.”

Kalaharista, joka pystyi kerran elättämään bušmannit, on nyt tulossa laaja autiomaa. ”Se ei ollut ennen autiomaa”, muistuttaa kuuluisa kirjailija ja tutkija sir Laurens van der Post. ”Me kutsuimme sitä autiomaaksi vain siksi, ettei siellä ollut pintavettä. Sillä on ainutlaatuinen eläin- ja kasvimaailma.” Van der Post pahoittelee sen tähden bušmannien tukalaa tilannetta, sillä ”he olivat rikkaita siinä, missä me olemme köyhiä. – – He kuuluivat luontoon. Luonto ei ollut heidän vihollisensa.” Vaikka bušmanneja pidettiinkin kerran villi-ihmisinä, nykyajan ihmisen on myönnettävä, että hänellä on paljon oppimista tältä pelottomalta elossa säilyjältä.

Bušmanneja uhkaa vielä yksi vaara: länsimaistuminen. Se, millä tavoin he pystyvät säilyttämään kansansa koskemattomuuden, jää nähtäväksi. Ehkä tästä tuleekin suurin haaste nykyiselle elossasäilymisen mestarille Afrikassa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 19]

Bušmannien alkuperä

Bušmannien kansanperinne kertoo ajasta, jolloin maa oli veden peitossa ja kuinka yksi ”varhaisen rodun” edustaja säilyi elossa. Tämä Mantis-niminen sankari yhdistetään sateenkaareen ja ensimmäisen bušmannin sanotaan polveutuneen hänestä. Tämä legenda muistuttaa huomattavasti Raamatun kertomusta Nooan vedenpaisumuksesta. – 1. Moos. 7:6, 7; 9:8–16.

[Tekstiruutu/Kuva s. 21]

”Niin sen tosiaan pitääkin olla”

Jehovan todistajat ovat pyrkineet jakamaan toivonsa Jumalan ohjauksessa olevasta uudesta järjestelmästä toisten Etelä-Afrikassa asuvien bušmannien kanssa. (Ilmestys 21:3, 4) Ainakin yksi, Johannes-niminen bušmanni, joka tosin kuoli myöhemmin tuberkuloosiin, osoitti vastakaikua heidän sanomaansa kohtaan. ”Viimeisellä vuoristobušmannilla”, Japie Mabindella, joka on kuvassa oikealla, on myös ollut mahdollisuus kuulla Raamatun sanomaa.

Varhain vuonna 1984 Jehovan todistajat puhuivat hänen kanssaan. Hänelle näytettiin Johanneksen 5:28, 29 zulunkielisestä Raamatusta ja hänelle kerrottiin, että hän voisi odottaa näkevänsä rotunsa kuolleet jäsenet uudelleen ylösnousemuksessa. ”Olen hyvin iloinen”, Mabinde sanoi, ”koska juuri Raamattu sanoo niin.” Hän oli erityisen ilahtunut, kun hänelle näytettiin taiteilijan kuvaama paratiisinäkymä, joka Raamatun ennustusten mukaan tulee yhtenä päivänä olemaan todellisuutta maan päällä. ”Niin sen tosiaan pitääkin olla”, hän sanoi.

[Kuva s. 20]

Bušmanniperhe istuu kotinsa leiritulen ympärillä Kalaharin autiomaassa

[Lähdemerkintä]

Africana Museum