Havaijin musikaalinen ”hyppivä kirppu”
Herätkää!-lehden Havaijin-kirjeenvaihtajalta
SEKÄ ihminen että eläin jotenkin halveksivat hyppivää kirppua. Mutta Havaijilla se saa eri merkityksen. Se on hyvin läheisessä yhteydessä havaijilaisten luonnolliseen musiikinharrastukseen. Kenties olet kuullut ukulelesta. Se on Havaijin musikaalinen ”hyppivä kirppu”!
Tässä pienessä nelikielisessä, otenauhoin varustetussa kitaran muotoisessa soittimessa on voimakas ja heleä ääni. Se ei ole kaunis vain soolosoittimena varsinkin havaijimusiikissa, vaan se sopii myös hyvin yhteen tavallisen kitaran kanssa.
Vaikka kaikenikäiset ja kaikilta elämänaloilta olevat havaijilaiset pitävätkin suuresti ukulelesta, sitä ei ole aina pidetty arvossa. Niin sanotut arvossa pidetyt ihmiset, jotka olivat tottuneet tavanomaisiin soittimiin, pilkkasivat sitä täällä ensin ”hirveäksi portugalilaiseksi soittimeksi”.
Mutta mistä johtuu outo nimi ukulele eli ”hyppivä kirppu”? Tämän nimen ymmärtämiseksi täytyy ensin tuntea sen alkuperä.
Portugalilaiset merimiehet ja kauppiaat toivat tämän pienoiskitaran ensimmäisinä Havaijille. Vaikka se oli nähty täällä aiemmin, niin todellisuudessa vasta vuonna 1879 portugalilainen maahanmuuttaja Joao Fernandes esitteli sen ja soitti sitä yleisesti. Ukulelea sanottiin silloin braginhoksi, koska ensimmäinen ukulele oli valmistettu Bragan provinssissa Portugalissa. Se tunnettiin myös nimellä cavaquinhos, joka merkitsee ”pientä puunkappaletta”.
Sen ainutlaatuisen nimen alkuperä
Fernandes oli todellinen taituri. Hän oli viihdyttänyt matkatovereitaan pitkällä merimatkalla Madeiralta Portugalista Havaijille erään toisen matkustajan braginholla, joka ei osannut soittaa sitä. Alun perin ajateltiin, että sitä voitaisiin soittaa vain toisen, suuremman viisikielisen soittimen kanssa, jos soiton haluttiin olevan harmonista.
On olemassa kaksi versiota siitä, miten tämä pienoiskitara sai eriskummallisen nimensä ”hyppivä kirppu”, ja toinen niistä keskittyy tämän miehen loistavan soittotaidon ympärille. Hän pystyi soittamaan minkä tahansa laulun heti kun hän oli kuullut sen, ja hänen vikkelät, lentävät sormensa näppäilivät melodian ja soinnut. Pian Havaijin kuninkaalliset, kuningas Kalakaua, kuningatar Emma ja tuleva kuningatar Liliuokalani määräsivät esityksiä, eikä aikaakaan, kun tämä tuontisoitin teki kaikkiin havaijilaisiin syvän vaikutuksen.
Eräs lähetyssaarnaajista polveutunut henkilö sanoi, että kun hän saapui Havaijille vuonna 1882, braginho oli juuri tulossa suosioon havaijilaisten keskuudessa. On mielenkiintoista, että hänkin kertoi taitavan englantilaisen muusikon Edward Purvisin auttaneen braginhon maineen leviämisessä. Hän tuli Havaijille samana vuonna kuin Joao Fernandes, ja oli vain ajan kysymys, kun Purvis oppi soittamaan pienoiskitaraa. Hän oli niin suosittu, että hänet nimitettiin pian apulaiskamariherraksi kuningas Kalakauan hoviin.
Toinen versio ukulele-nimen alkuperästä kiertyy Purvisin ympärille. Hän oli pieni ja nopsa jaloistaan. Kookkaammat havaijilaiset nimittivät häntä hellästi ”ukuleleksi” tai ”pieneksi hyppijäksi”, jolla havaijilaiset tarkoittavat ”kirppua”. Pian hänen kantamansa pieni kitara tuli tunnetuksi ”ukulelena”.
”Hyppivän kirpun” kysyntä
Olisi vaikea osoittaa, kumpi tarinoista on lähinnä totuutta. On kuitenkin ironista, että vasta vuonna 1910 alkoi ilmaantua sellaisia, jotka väittivät keksineensä ukulelen, eli 31 vuotta sen jälkeen kun sitä oli ensi kerran soitettu saarilla. Eräs kirjailija onkin sanonut: ”Tällöin tämä vaatimaton pieni soitin oli saavuttanut sellaisen suosion ja kysynnän, että se kuvasti pikemminkin luottamusta sen keksijöihin kuin arvosteluun.”
Siihen aikaan ukulelen kysyntä kasvoi niin paljon, että jokainen, joka osasi valmistaa niitä, löysi vapaat markkinat. Havaijin ensimmäiset ukulelet teki eräs huonekalutehtailija, joka lopetti liikeyrityksensä valmistaakseen yksinomaan ukuleleja. Tuolloin ukulele maksoi noin 20 markkaa.
Kolme miestä saattoi vaatia oikeuksiaan ukulelen keksimisessä Havaijilla, koska he olivat kukin antaneet oman panoksensa siihen. Mutta kukaan heistä ei rikastunut ukuleleja valmistamalla. Vaikka ennen vuotta 1910 kukin heistä valmisti tätä soitinta, vain yksi väitti olevansa keksijä, ja tuona vuonna hän oli kolmesta ensimmäisestä ainoa, joka enää valmisti ukuleleja. Hänen poikansakin pystyivät jatkamaan samalla alalla. Siihen aikaan tämä pienoissoitin oli hyvin suosittu Havaijilla, ja matkailijat ostivat ”hyppivän kirpun” ja tilauksia tuli Yhdysvalloista. Näiden soittimien kauppa kukoisti, kun monet rupesivat ukulelenvalmistajiksi kasvavan kysynnän tyydyttämiseksi.
Kilpailu kasvoi sitä mukaa kuin ukulelevillitys tuli muotiin kaikkialla Manner-Yhdysvalloissa. Ja kuten oli odotettavissakin, mantereella aloitettiin niiden joukkotuotanto, ja Havaiji alkoi menettää rahaa. Mannermaan yhtiöt käyttivät hyväkseen havaijilaisten kauan käyttämiä mainoksia ja yhdistivät ukulelen havaijilaisiin juhliin, kuutamoöihin ja saarten romantiikkaan. Kun Havaijin myynninedistyskomitean puheenjohtaja kirjoitti vastalauseen eräälle San Franciscossa Kaliforniassa toimineelle musiikkiliikkeelle, se lähetti takaisin nenäkkään kirjeen, jonka mukaan ’Havaijin ei pitänyt valittaa, koska mannermaan yhtiöt tuottivat parempia ukuleleja’. Tällöin Honolulun mainosyhdistys patentoi ukulelen, niin että siitä tuli Havaijin ikioma.
Ensimmäisen maailmansodan aikana ukuleleja myytiin hyvin paljon, mutta 1920-luvulla ukulelevillitys laantui. Vähitellen havaijilaiset ukuleletehtailijat lopettivat, niin että heitä on nykyään enää muutama. Nämä ovat kuitenkin hyvin ylpeitä tuotteestaan, ja he käyttävät usein erittäin kaunissyisiä ja sellaisia puulajeja, jotka antavat pienelle soittimelle parhaan resonanssin ja soinnin. Erittäin arvokkaan Havaijilla kasvavan Acacia koa -puun käyttö on huomattavaa. On mielenkiintoista, että erään valmistajan palveluksessa on kuuro henkilö testaamassa kunkin soittimen resonanssivärähtelyjä.
Ukuleleja valmistettaessa käytetään hyvin vähän koneita, ja jokaisen on tehnyt joku käsityöläinen. Vaikka tavallisessa ukulelessa on yleensä neljätoista otenauhaa, eräs valmistaja tekee myös kahdeksallatoista otenauhalla varustettua mallia eräälle tunnetulle soolotaiteilijalle. Tämä taituri voi esittää mitä tahansa hulamusiikista sinfoniaan – kaiken yksin. Ja on useita muita tällaisia lahjakkaita miehiä. Pieni ”hyppivä kirppu”, jota aluksi ei pidetty minkään arvoisena soolosoittimena, on siis hankkinut itselleen paikan musiikin maailmassa.
Helppo soittaa
Koska ukulelea on hyvin helppo soittaa, monet, joilla on musikaalisia taipumuksia, eivät voi pitää sormiaan irti ukulelesta. Usein näkee koulusta kotiin palaavan lapsen rämpyttävän ukulelea koulukirjat kainalossaan. Itse asiassa ukulelensoittoa opetetaan ilmaiseksi monissa Havaijin kouluissa. Pienoiskitara on suosittu matkamuisto, jonka tuhannet Havaijisaarille saapuvat matkailijat vievät joka vuosi kotiinsa.
Valaisemme sitä, miten helppoa on oppia joitakin perussointuja. Ensiksikin ukulelea pidetään oikean käden koukussa (ellet ole vasenkätinen), niin että vasen peukalosi on soittimen kaulan pyöreällä takapinnalla ja kämmenesi irti kaulasta. Huopanäppäintä voidaan käyttää, mutta useimmat havaijilaiset näppäilevät etusormellaan. Nuoteissa käytetään tavallisia kitarasointujen nimiä.
Tarkastelehan nyt kuvaamme. Pystysuorat viivat edustavat kieliä ja vaakasuorat viivat otenauhoja eli kielilaudan poikkikohoumia. Nuottiviivastolla ei käytetä sorminumeroita, vain nuotteja. Mutta tämän oppitunnin yksinkertaistamiseksi me käytämme numeroita. Soittakaamme jotakin C-duurissa. Tässä sävellajissa käytetään useimmiten C-, G7- ja F-sointuja. Nuoteilla ne näyttävät (ilman numeroita) seuraavanlaisilta:
Seuraavassa esimerkissä oletamme, että jokin soitin johtaa esittämällä tavalliset nuotit. Sinä säestät soittamalla nuottien yläpuolelle merkityt soinnut. Vinot viivat osoittavat, miten monta kertaa sinun pitää näppäillä tiettyä sointua. Kokeilepa nyt. (Katso alla olevaa laulua.)
Eihän se ollut liian vaikeaa, vai mitä? Kestäisi tietenkin jonkin aikaa, ennen kuin pystyisit soittamaan muita sävellajeja ja sointuja ja käyttämään ukulelea soolosoittimena.
Tästä pienestä entisajan ”hirveästä portugalilaisesta soittimesta” nautitaan nyt todella ympäri maailmaa, ja sitä pidetään havaijilaisena. Itse asiassa syntyperäiset havaijilaiset puhuvat siitä mitä suurimmalla hellyydellä ’ikiomanaan’. Mutta sinäkin voit saada iloa Havaijin musikaalisesta ”hyppivästä kirpusta”.
[Kaavio s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
C
3
G7
1
2
3
F
1
2
[Kaavio s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
On tuolla se vuori . . .
C F F F
/ / / / / / / / / / / /
On tuol–la se vuo – – – ri –––––––– ja
F C C C C
/ / / / / / / / / / / / / / /
siell’ a – suu hän, ––––––––––––––– ken jos–kus on
G7 G7 G7 G7 C C
/ / / / / / / / / / / / / / / / / /
ol – – – lut ––––––––– mun pien’ ys – tä – vän. –––––––––––––