Kun St. Helens . . . räjähti

Varhaisen aamun rauha rikkoutui Yhdysvaltain luoteisosassa sunnuntaina 18. toukokuuta 1980 väkivaltaisesti ja äkisti, kun räjähdys, joka oli 2500 kertaa voimakkaampi kuin Hiroshimaan pudotetun atomipommin räjähdys, kuului ja tuntui kaikkialla Washingtonin osavaltion lounaisosassa ja Oregonin osavaltion luoteisosassa. Noin 70 kilometriä Portlandin ja Vancouverin alueesta koilliseen sijaitseva St. Helens -vuori oli yhtäkkiä purkautunut

KAIKKI alkoi jo saman vuoden maaliskuussa, jolloin tiedemiehet alkoivat tarkkailla maanjäristyksiä St. Helens -vuorella ja sen juurella. Nuo järistykset olivat selvä merkki siitä, mitä oli tuleva 27. maaliskuuta ja jälleen toukokuussa. Ensimmäiset merkit tuliperäisestä toiminnasta havaittiin 27. maaliskuuta. Vuoresta purkautui vähän höyryä ja päivittäin tapahtui maanjäristyksiä.

St. Helens -vuori oli 2900 metriä korkea ja tarjosi majesteettisen näkymän niille, jotka pitävät lumipeitteisistä huipuista, vihreistä metsistä ja kauniista järvistä. Toukokuun 18. päivän räjähdyksen jälkeen kaikki tuo on poissa. Toukokuun 10. päivän tienoilla geologit havaitsivat, että vuoren pohjoissivulle oli muodostumassa pullistuma, joka kasvoi 1–2 metriä päivässä. Kahdeksan päivää myöhemmin vuori yllätti lähes jokaisen räjähdyksellä, joka tuntui yli 300 kilometrin päässä.

Tonneittain savua ja tuhkaa sinkoutui korkealle ilmaan ja laskeutui myöhemmin paikoitellen 10–15 senttimetrin paksuiseksi kerrokseksi. Siihen aikaan tuulet puhalsivat itään, ja tuhkaa satoi yli 500 kilometrin päässä. Hienoa tuhkaa kulkeutui koko mantereen poikki merelle asti.

Hengittäminen kävi erittäin vaikeaksi, ja terveydellinen vaara oli erikoisen suuri hengityselinvaivoista kärsiville. Eläimiä nähtiin makaamassa maassa keuhkot täynnä hienoa tuhkaa. Autoja pysähtyi tuhkan tukittua niiden ilmansuodattimet. Se ärsytti silmiä ja nenäonteloita ja teki yleensä elämän viheliäiseksi päiväkausiksi purkauksen jälkeen. Washingtonin osavaltion itäosassa kaupungit ottivat käyttöön lumenaurauskalustonsa katujen auki pitämiseksi. Talonomistajien oli pakko siivota jalkakäytäviä ja kattoja, jottei tuhkaa olisi kertynyt liian paksulti. Kaikki osavaltion itäosan viljelykset peittyivät tuhkaan.

Valtava tuho

St. Helens -vuoren purkaus peitti kaiken alleen yli 400 neliökilometrin laajuisella alueella. Lähellä vuorta hävitys oli uskomatonta. Räjähdys kaatoi 140 neliökilometriä metsää ja muuta kasvillisuutta. Voimakas kuumuus poltti täysin kaiken vihreän lehvästön, ja ilmasta käsin maasto näytti siltä kuin se olisi peitetty tulitikkumatolla. Läheinen Spiritjärvi, joka aiemmin säihkyi kuin jalokivi majesteettisessa vuoristossa, oli täynnä puunrunkoja ja mutaa. Vuorelta huuhtoutui tonneittain pirstaleita, jotka tukkivat vuoriston jokia, kuten esimerkiksi Toutle- ja Cowlitzjoen, jopa mahtavan Columbiajoen.

Columbiajoen alajuoksulla oli lopulta niin paljon pirstaleita, että joki oli 15 kilometrin osuudelta kulkukelvoton laivoille. Armeijan pioneerit alkoivat yhdessä Portlandin ja Vancouverin satamalaitosten kanssa raivata yötä päivää laivaväylää. Kymmenen valtavaa ruoppauskonetta rupesi avaamaan 10 metrin levyistä väylää. Noin 17 miljoonan jätekuutiometrin poistaminen oli alkanut, ja työn arvioitiin maksavan 44 miljoonaa dollaria.a

Vahinkojen suuruus

Kokonaisvahinkoja ei saatu heti selville, mutta viranomaisten mukaan ne nousevat miljardeihin dollareihin. Satomenetykset saattoivat olla miljoonia dollareita. Portlandin ja Vancouverin satamat menettivät satamatuloina lähes 5 miljoonaa dollaria päivässä niin kauan kuin Columbiajoki oli tukossa. Metsää lakoontui arviolta yhteensä 500 miljoonan dollarin arvosta, ja jotkut vertasivat sitä 200000 omakotitalon menetykseen. Maatalouden menetykset Washingtonin valtion itäosassa saattoivat olla noin 313 miljoonaa dollaria, mutta asiantuntijat sanovat, että tämä luku on kovin pieni ja sitä ehkä täytyy korjata ylöspäin. Valtion metsät kärsivät 134 miljoonan dollarin vahingot. Eivätkä tässä suinkaan ole kaikki vahingot.

Vahinkojen suuruutta ei ehkä koskaan tiedetä, mutta yksi asia on varma: ne ovat laajat ja niitä on vaikea kuvitella.

Mitä tapahtui ihmisille?

Murheellisinta tässä onnettomuudessa on se, että yli 20 ihmistä kuoli ja kymmeniä muita on kateissa. Monien kateissa olevien uskotaan yksinkertaisesti höyrystyneen ensimmäisen räjähdyksen valtavasta kuumuudesta. Kerrotaan, että eräs mies, joka oli noin 25 kilometrin päässä räjähdyksen keskustasta, sai kolmannen asteen palovammoja, ja eräs toinen mies kuoli kuumuuden vuoksi. Toisia kuoli heidän vedettyään henkeensä liikaa tuhkaa.

Muuan vanha Spirit Laken asukas ajatteli, että hän oli turvassa ja että kukkuloitten vankka metsä pysäyttäisi kaiken vuorelta hänen suuntaansa tulevan. Muutaman minuutin kuluttua räjähdyksestä kaikki tuolla alueella oli kuollutta.

Monet ottivat tarpeettomia riskejä menemällä vuorelle varoituksista huolimatta, ja toiset vaaransivat henkensä saadakseen taloudellista hyötyä hävityksen seurauksista. Esimerkiksi Toutle- ja Cowlitzjoessa oli tonneittain puunrunkoja ja jätteitä. Ihmisten nähtiin koettavan pienistä veneistä käsin ja jopa puunrunkojen päältä pelastaa niitä.

Tuhkasateen vuoksi St. Helens -vuoren itäpuolella asuvia kehotettiin käyttämään kaasunaamareita keuhkojensa suojaamiseksi. Jotkut kauppiaat myivät näitä ylettömin hinnoin, samalla kun toiset vaativat autojen ilmansuodattimista 30 dollaria tai enemmän.

Vaikka tällaisiakin ihmisiä oli, enemmistö oli hyvin yhteistoiminnallista ja innokasta auttamaan. Alueella sai ajaa vain 25 kilometrin tuntinopeudella. Useimmat mukautuivat ja olivat monin tavoin avuksi.

Entä tulevaisuus?

Mitä vuori tekee seuraavaksi? Tämä kysymys oli päällimmäisenä ihmisten mielessä tuolla alueella räjähdystä seuranneina viikkoina. Toukokuun lopulla geologit havaitsivat, että St. Helens -vuoren kraatteriin alkoi muodostua kupoli. He lensivät kraatterin yllä ja näkivät tämän kupolin muodostuvan ”kiehuvasta, hehkuvasta” sulasta kivestä. Kuitenkin myöhemmät purkaukset ovat räjäyttäneet tämän kupolin ilmaan ja kylväneet tuhkaa laajoille alueille.

Kun sulaa kiveä työntyy ylöspäin ja kasaantuu ylös, se jäähtyy yläosastaan, ja uutta ainetta työntyy ylös ja sivuille muodostaen kupolin. Tällaiset laavakupolit lisäävät usein vuoren korkeutta. Vuonna 1957 Itä-Siperiassa purkautui eräs vuori, minkä jälkeen sen huipulle syntyi laavakupoli, joka kohosi lähes 300 metriä yhdessä vuodessa.

Purkautuuko St. Helens -vuori koskaan Havaijin tulivuorten tavoin, niin että laava valuisi sen rinteitä alas? Geologien mukaan se ei ole mahdollista. Kaskadivuorilla, joihin St. Helens -vuorikin kuuluu, tulivuorten sula kivi on paksumpaa eikä se voi valua tuolla tavalla. Aivan samoin kuin läikähtänyt pirtelö ei valu kuin vesi, samoin St. Helens -vuoren sula kivi ei valu rinteitä alas niin kuin Havaijin tulivuorten laava.

St. Helens -vuori voi purkautua ja syytää kiveä ja tuhkaa seuraavat 30 vuotta.

Tämä kaunis ja majesteettinen vuori, joka kerran kiehtoi matkailijoita, menetti varmasti paljon vetovoimastaan sen huipun räjähdettyä ilmaan. Aiemmin sen korkeus oli 2900 metriä, nyt noin 400 metriä vähemmän. Saako se tulevaisuudessa takaisin entisen komeutensa uuden laavakupolin myötä? Vain aika näyttää sen.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 15]

ELÄIMISTÖÄ KOHDANNUT TUHO

5250 HIRVEÄ

6000 MUSTAHÄNTÄPEURAA

200 MUSTAKARHUA

100 LUMIVUOHTA

15 PUUMAA

441000 LOHTA, KIRJOLOHTA JA RAUTUA

1,5 MILJOONAA LINTUA JA PIKKUNISÄKÄSTÄ

Luvut tuntuvat uskomattomilta, mutta eivät sitten enää, kun tajuamme räjähdyksen singonneen ilmaan neljä kuutiokilometriä maata St. Helens -vuoren huipusta. Viidentoista kilometrin päässä kraatterista räjähdys lennätti yhdeksäntonnista puskutraktoria 330 metriä ilmassa. Biologit ovat sanoneet tätä suurimmaksi villieläimiä kohdanneeksi luonnononnettomuudeksi Yhdysvaltain historiassa.

Monet eläimet kuolivat räjähdyksen tapahtuessa, mutta monet menetyksistä näkyvät vasta myöhemmin. Räjähdysvyöhykkeen reunalla olleet eläimet säilyivät ja siirtyivät viereisille vihreille alueille. Ne kuormittuvat liikaa ja eläimet nälkiintyvät.

500 kilometriä lohi- ja rautujokia ja 26 järveä vaurioitui pahoin. Lisäksi menetettiin 11 miljoonaa kuningaslohen ja erään toisen lohilajin poikasta, kun tuhkainen ja mutainen vesi sai Toutlejoen kalanhautomon tulvimaan.

Tutkittuaan elossa säilyneitä rautuja eräissä joissa riistanhoitoviraston biologit sanoivat: ”Näettekö nuo pykälät ja rosoiset reunat ja vaalean värin? Tuhka repii rikki niiden kidukset. Ne eivät jää eloon.”

Tuhkan sataminen 150 kilometrin päässä sijaitsevaan Columbian laaksoon aiheutti sen, että fasaanit hylkäsivät pesänsä jopa 90-prosenttisesti. Samalla alueella Mosesjärvellä 85–90 prosenttia vesilinnuista oli hylännyt pesänsä.

Rohkaisevaa on kuitenkin se, että peuroja on nähty syömässä räjähdysvyöhykkeellä uutta kasvillisuutta, joka kasvaa tuhkasta. Riistabiologi Rich Poelker löysi hyviä merkkejä rehukasvien paluusta, kun tuhkasta nousi uusia kasveja. Hän sanoi: ”Olen nähnyt paljon muurahaisia, mutta en muita hyönteisiä. Enkä ole nähnyt yhtään lintua enkä kuullut niiden laulua.” Hän sanoi lopuksi: ”Tästä voisi luullakseni sanoa yhteenvetona, että vaikka siihen kuluukin hyvin kauan, linnut tulevat laulamaan jälleen St. Helens -vuorella.”

[Kokosivun kuva s. 13]