Ovatko ne ajattelutavassa?

Väkivallan juuret

● ”Rikos on yksi seuraus rikollisen ajattelutavasta”, sanoi tri Stanton Samenow, kliininen psykologi ja neuvoja Alexandriasta Virginiasta, haastattelussa. Hän kuului ryhmään, joka 17 vuotta tutki rikollisten ajatusmaailmaa lukemattomien haastattelujen ja sen avulla, että paatuneita, usein väkivaltaisia, rikollisia yritettiin jälleen sopeuttaa yhteiskuntaan.

Miksi ympäristö ja kasvatus eivät mielestänne ole ratkaisevia?

Useimmat köyhät eivät ole rikollisia. Monet varakkaat ovat. Useimmat vähemmistöihin kuuluvat eivät ole rikollisia. Monet enemmistöihin kuuluvat ovat. Yli puolet rikollisista, joiden kanssa me olimme tekemisissä, oli lähtöisin vakaista kodeista. Yleensä heillä oli veljiä tai sisaria tai naapureita, jotka elivät samanlaisissa oloissa mutteivät olleet lähteneet rikollisille teille.

Tarkoitatteko, ettei ympäristön muuttaminen riitä?

Tarkoitan. Rikollisuus ei lopu, vaikka slummit raivattaisiin pois. Rikollisuus asustaa ihmisten mielessä, ei slummeissa. Ympäristön muuttaminen ei muuta sisäistä ihmistä. Raamattukin sanoo: ”Niinkuin hän mielessään laskee, niin hän menettelee.” (Sananlaskut 23:7) Rikollisten ajattelutavan täytyy muuttua.

Mitkä havaitsitte yleisemmiksi ajatteluvirheiksi?

Tietenkään rikollinen ei pitänyt niitä sellaisina. Kuitenkin me teoksessa The Criminal Personality luettelimme 52 väärää ajattelutapaa. Yleisimpiä olivat seuraavat: 1) Sellainen käsitys, että maailma on heidän ja että he voivat ottaa mitä tahansa he haluavat milloin tahansa he haluavat. 2) Kyky pelon häivyttämiseen. He ovat ylioptimistisia. Loukkaantumisen, kiinni joutumisen tai jopa kolkuttavan omantunnon pelko yksinkertaisesti häivytetään siksi hetkeksi. 3) Me-hengen puute. Jos baseball-joukkueessa pelaisi yhdeksän rikollista, kukin heistä pitäisi itseään kapteenina. 4) Heidän ajattelunsa hipoo äärimmäisyyksiä: he joko pitävät itseään maailman napoina tai täysinä nollina.

Miten te muutatte ajattelutapaa?

Yksilön täytyy haluta muuttua. Häntä koetetaan lähestyä hänen ollessaan allapäin. Kenties hänet on pantu lukkojen taakse tai hän on menettämäisillään perheensä. Sen sijaan että me tekisimme hänelle kysymyksiä hänen kasvatuksestaan ja saisimme hänet tuntemaan, että hän on olosuhteitten avuton uhri, me kerromme hänelle kunnioittavasti, miten mätää hänen elämänsä on. Me yritämme nostattaa hänen itseinhoaan.

Mitä myönteisiä ihanteita te opetatte?

Sitä, että hänen tulee täysin vastata omista edesottamuksistaan. Ei pidä syyttää toisia. Eräs rikollinen, joka oli edistynyt jonkin verran, sanoikin: ’Ajattelin aiemmin, että minusta ei olisi tullut rikollista, jos vanhempani olisivat antaneet minulle enemmän rakkautta; mutta nyt mietin, olivatko he sellaisia kuin olivat juuri siksi että minä olin sellainen kuin olin.’ ”En voi” korvattiin sanoilla ”Minun täytyy”. Me opetimme heidät tuntemaan empatiaa toisia kohtaan.

Mikä estää paluun rikollisille teille?

Me opetimme heitä kritisoimaan itseään – arvioimaan jatkuvasti, onko heidän ajattelunsa moraalisesti oikeaa. Tällainen jatkuva moraalinen inventointi on tärkein hillike.

Miten hyvin olette onnistuneet yrityksessänne?

Kehitettyämme ja hiottuamme ohjelmiamme työskentelemme läheisesti 30 kovapintaisen rikollisen kanssa vuosina 1970–1976. Näistä kolmetoista muuttui täysin, ja he ovat nykyään lainkuuliaisia kansalaisia.