Jalkapallointoilu – kannattaako se?
Herätkää-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta
KELLO oli muutamaa minuuttia vaille kahdeksan sunnuntai-iltana 13. kesäkuuta vuonna 1982. Arviolta puolitoista miljardia ihmistä oli keskittänyt huomionsa kuningas Juan Carlosiin, joka oli pitämässä lyhyttä puhetta. Mistä hän puhui, kun hän oli kyennyt vangitsemaan näin monen ihmisen huomion? Puhuiko hän lähestyvästä maailman aseidenriisunnasta? Vai maailman talouskriisiin löytyneestä ratkaisusta? Ei, vaan jostain paljon lyhytikäisemmästä, sillä kolmannes maailman väestöstä seurasi vuoden 1982 jalkapalloilun Maailman cupin lopputurnauksen avajaisjuhlallisuuksia.
Vaikka lopputulos onkin miljoonien ihmisten tiedossa, on paikallaan tehdä muutamia kysymyksiä vuoden 1982 Maailman cupin kilpailuista. Esimerkiksi: Miten Maailman cup toimii? Edistääkö se jalkapalloilun tulevaisuutta opettamalla parempia ja kauniimpia pelitapoja? Juurruttaako se lapsiin ja nuoriin reilun pelin periaatteita? Vai onko sellainen liikaa vaadittu?
Viimekesäiset kilpailut alkoivat todellisuudessa jo kaksi vuotta aiemmin, jolloin 107 maan joukkueet kilpailivat maantieteellisesti ryhmitetyissä alkuerissä edusta päästä maailmanmestaruudesta pelaavien 24 maan joukkoon. Silloin kysymys kuului: mitkä 107:stä maasta kilpailisivat Espanjassa?
Kevääseen 1982 mennessä tähän tärkeään kysymykseen saatiin vastaus. Alkueristä olivat selviytyneet Algeria, Belgia, Brasilia, Chile, El Salvador, Englanti, Honduras, Irlanti, Italia, Itävalta, Jugoslavia, Kamerun, Kuwait, Länsi-Saksa, Neuvostoliitto, Peru, Puola, Ranska, Skotlanti, Tšekkoslovakia, Unkari ja Uusi-Seelanti. Argentiina ja Espanja oli kelpuutettu automaattisesti – Argentiina edellisen Maailman cupin voittajana ja Espanja isäntämaana.
Kaatuvatko goljatit?
Uudet säännöt nostivat lopputurnaukseen päässeitten maitten lukumäärän 16:sta 24:ään. Niinpä mukaan pääsi sellaisia maita, joita ei aiemmin lopputurnauksissa ollut juuri näkynyt, kuten Kuwait, Kamerun, Honduras, Algeria ja Uusi-Seelanti. Asiantuntijat arvioivat ne heti heiveröisiksi, sillä mitäpä ne mahtaisivat jalkapalloilun goljateille eli perinteisille jalkapallomaille. Osuivatko he oikeaan ennustuksissaan?
Ensimmäinen pelikierros aiheutti pian järkytyksiä. Avausottelu, jossa vastakkain olivat maailmanmestari Argentiina ja haastajana toiminut Belgia, tuotti yllätystuloksen Belgian voittaessa sen. Perättäiset yllätykset näyttivät sävyttävän koko lopputurnausta, sillä sellaisten huomattavien jalkapallomaitten kuin Länsi-Saksan, Espanjan, Tšekkoslovakian ja Perun joukkueet eivät kyenneet pitämään puoliaan heikompia vastustajia vastaan. Ennen Algeriaa vastaan käytyä ottelua Länsi-Saksan joukkueen johtajan kuultiin sanovan: ”Jollemme voita Algeriaa, lähden seuraavalla junalla kotiin.” Hänen lausuntonsa osoittautui huonosti harkituksi. Länsi-Saksa hävisi maalein 2–1! Kuitenkin Argentiinan tavoin Länsi-Saksa pääsi pistemääränsä turvin toiselle kierrokselle. Lienee tarpeetonta sanoa, että Länsi-Saksan joukkueen johtaja lykkäsi kotimaahansa paluutaan.
Joka tapauksessa toiselle pelikierrokselle oli selviytynyt 12 joukkuetta – 10 Euroopasta ja 2 Etelä-Amerikasta. Mitkä joukkueet olisivat vastakkain loppuottelussa? Monet toivoivat ja odottivat loppuottelijoiksi Etelä-Amerikan jättiläisiä Brasiliaa ja Argentiinaa. Kävikö niin?
Lisää yllätyksiä! Sekä Brasilia että Argentiina karsiutuivat. Välieriin selvinneet joukkueet olivat kaikki Euroopasta Ranskan pelatessa Länsi-Saksaa vastaan ja Italian Puolaa vastaan. Maalein 3–1 jatkoajalla häviöllä ollut Länsi-Saksa muutti tilanteen kovan painostuksen jälkeen tasapeliksi ja lopulta voitti rangaistuspotkuilla. Italia voitti Puolan 2–0. Se merkitsi sitä, että Maailman cupin loppuottelussa olisivat vastakkain Italia ja Länsi-Saksa. Vaikka loppuottelusta tulikin näin täysin eurooppalainen, monet eurooppalaisetkin olivat pahoillaan brasilialaisten karsiutumisesta, sillä nämä pelasivat kaunista jalkapalloa. Elämänilo näytti häipyneen heidän mukanaan näistä kilpailuista.
Siitä huolimatta jalkapalloinnostus kasvoi. Madridin Santiago Bernabéu -stadionille ahtautui yli 90000 seuraamaan loppuottelua. Voittaisiko Länsi-Saksa Maailman cupin kuten monet olivat odottaneet? Jälleen tapahtui yllätys: ”Italia murskasi Saksan mahtavan pelikoneen” oli otsikkona madridilaisessa ABC-päivälehdessä. ”Italia voitti nahistellen käydyn loppuottelun” kuului Guardian-lehden kommentti. Italia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa nykyaikaisen jalkapalloilun historiassa. Sille nämä maailmanmestaruuskilpailut olivat olleet voitto. Mutta kenties koko jalkapalloilu oli tahrinut pahasti kilpensä noissa maailmanmestaruuskilpailuissa. Miksi sanomme niin?
Onko pakko tapella ja huijata?
Guardian-lehden urheilukirjeenvaihtaja David Lacey kirjoitti, että vaikka Italia voittikin Länsi-Saksan 3-1, ”oli selvää, että jalkapalloilun hyvästä maineesta oli tullut merkityksetön kaikkinielevän voitonhalun rinnalla”. Sen jälkeen hän herätti kysymyksen: ”Oliko tosiaankin tarpeellista alistaa kaikki seuraamaan kuukaudeksi jalkapalloilua, joka oli usein keskinkertaista ja huipentui tappelujen sävyttämään loppuotteluun, mikä ei juurikaan vähentänyt pelin synkkiä tulevaisuudenodotteita katsojien suosimana urheilulajina?” Hän jatkoi: ”Kukaan ei enää jaksanut pitää lukua niistä taklatuista, jotka lojuivat kentällä kuin kuolemankielissä ja joiden heti sen jälkeen nähtiin ryntäävän pallon perään.” Tällaisella huijauksella halutaan pettää erotuomaria ja saada vastapuolelle kovempi rangaistus. Sellainen on eräänlaista teatteria ja tekopyhyyttä ja saattaa olla ”luontaista” ammattilaisurheilulle, mutta se ei ole moraalisesti hyväksyttävää eikä jaloa.
Miksi jopa tällaisen ammattilaislajin huipputasolla turvaudutaan helposti väkivaltaan ja huijaukseen? Nimenomaan siksi että se on hyväpalkkaista ammattilaisurheilua, jossa voittaminen merkitsee hyvin paljon. Tällaisen suuntauksen vaarat heijastuvat kauas pelikentän ulkopuolelle. Lapset ja nuoret matkivat mielellään ammattilaisia, ja näin väkivalta ja tekopyhyys pääsevät soluttautumaan koululaisurheiluun. Tämän tosiasian tunnusti tunnettu australialainen kriketinpelaaja Dennis Lillee, jolta kiellettiin maajoukkueessa pelaaminen määräajaksi hänen potkaistuaan Pakistanin joukkueen kapteenia. Myöhemmin hän pyysi välikohtausta anteeksi sanomalla, että se ”antoi lapsille huonon esimerkin, ja varsinkin siitä syystä olen hyvin pahoillani”. Kunpa useammat urheilijat tajuaisivat sen, miten heidän esimerkkinsä vaikuttaa lapsiin!
Epäilemättä ammattilaisurheilijat ja -urheilijattaret ponnistelevat kovasti päästäkseen huipputuloksiin omassa lajissaan. Pohjimmiltaan urheilun kuitenkin pitäisi olla rentouttavaa ajanvietettä. Se ei ole tärkeintä elämässä eikä ihmiskunnan tärkein tehtävä tai tarve. Siksi Raamattu sanookin hyvin sattuvasti: ”Minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta [kilpailua, UM] toista kohtaan. Sekin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.” (Saarnaaja 4:4, 5) Nykyinen väkivalta, huijaus ja myös katsojien mielipuolinen riehuminen ovat ”kateuden” eli ”kilpailun” ja kilpailuhengen hedelmiä.
On siksi sopivaa kysyä: Onko ammattilaisjalkapalloilulla nykyään mieltä ylentävä vaikutus? Lähentääkö se ihmisiä toisiinsa vai kasvattaako se helposti vanhaa kateutta ja kilpailuhenkeä? Edistääkö se kansojen välistä aitoa rauhaa?
Rauhaa ja ykseyttä edistävä voima?
Barcelonan Nou Camp -kentällä pidettyjen avajaisjuhlallisuuksien aikana koettiin hellyttävä hetki, kun eräs jalkapalloasuinen pikkupoika kantoi kentän keskipisteeseen pallon. Kaikkien katseen ollessa kiinnittyneenä häneen hän asetti pallon nurmikolle. Kaikkien hämmästykseksi pallo avautui ja sieltä lehahti lentoon kyyhkynen, rauhan symboli!
Tällainen idealismi mureni pian pelikentälle. Madridissa ilmestyvä Gaceta Ilustrada sanoikin eräästä ottelusta: ”Rajuinta oli Italian ja Argentiinan peliesitys. Ensimmäisellä puoliajalla oli 38 minuutin aikana tehty 38 virhettä. Yksi virhe minuutissa.” Jos harrastat urheilua, haluatko jäljitellä tällaista esimerkkiä? Nautitko katselijana tällaisista kielteisistä peliesityksistä?
Seuraavan Maailman cupin lopputurnaus on määrä pitää vuonna 1986. Kuukauden kestävän jalkapalloinnostuksen odotetaan silloinkin tuovan isäntämaalle paljon ilmaista mainosta sekä joillekuille taloudellista hyötyä. Mutta miten on itse jalkapalloilun laita? Minkä suunnan se valitsee? Tuleeko siitä jälleen siisti, rehti urheilulaji, josta yleisökin nauttii? Vai tulevatko yhä suuremmat stadionit olemaan yhä tyhjempiä? Tuleeko jalkapalloinnostus laantumaan vai voimistumaan? Sen aika näyttää.
[Kuva s. 19]
Pallon sisällä oli kyyhkynen. Toiko se rauhan?