Miten jotkin siemenistä on kylvetty
SAKSA oli miehittänyt suurimman osan Eurooppaa 1940-luvulla. Syntyi maanalaisia vastarintaliikkeitä. Liittoutuneet tukivat niitä Englannista käsin. Englannin ilmavoimat pudottivat kaikkialle Eurooppaan monilla kielillä painettuja kuvitettuja lentolehtisiä, joissa neuvottiin miten voidaan järjestää väijytyksiä, sabotoida rautateitä, ahdistella miehitysarmeijaa ja tappaa ilmiantajia. Maanalaisille ryhmille toimitettiin konetuliaseita, kranaatteja ja muovipommeja. Saksalaiset ovat saattaneet kutsua tällaisten ryhmien jäseniä terroristeiksi. Heidän maanmiehensä arvostivat ja kunnioittivat heitä. Heidän saavutuksiaan alettiin pitää lännessä sankaritekoina.
Jotkut ovat tällä tavalla lähimenneisyyttä selaamalla halunneet osoittaa, miten kapinallinen henki voi olla lähtöisin ihanteista ja vaikuttimista, joita siihen aikaan pidettiin ylevinä ja jaloina. Mutta terrorismin syöpä ei kunnioita uhrejaan. Se ahmii ne, jotka ovat ensinnä kannattaneet sitä. Länsi-Saksa, Ranska ja Italia ovat nykyään erinomaista kasvualustaa vasemmistolaisille, oikeistolaisille ja muita pyrkimyksiä ajaville terroristeille. Vapaustaistelijoitten sukupolvi on tuottanut jälkeläisiä, jotka ovat päättäneet väkivalloin kaataa juuri sen yhteiskuntajärjestyksen, joka karisti Hitlerin hallinnon niskoiltaan.
Vallankumous alkaa orastaa
Fidel Castro sytytti vallankumoushengen, joka levisi vasemmistolaispiireihin kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. 1960-luvun alussa kapinaliikkeet työnsivät nopeasti rönsyjään Brasiliaan, Guatemalaan, Peruun ja muihin maihin.
”Synnyin Argentiinassa, taistelin Kuubassa ja ryhdyin vallankumoukselliseksi Guatemalassa”, kirjoitti Ernesto ”Che” Guevara, Castron opetuslapsi. Tämä espanjalais-irlantilaista syntyperää ollut vallankumouksen vaeltava lähetti surmattiin lopulta vuonna 1967 Boliviassa. Hän hankki kaikkialla maailmassa eräänlaisen ”ritarin sädekehän” ”asetta kantavana yhteiskunnallisena uudistajana, joka taisteli saaden tukea ainoastaan sorretulta kansalta”.
Musta lääkäri Frantz Fanon toimi Algerian pääkaupungissa Alger’ssa Blida-sairaalan psykiatrian osaston esimiehenä, kun arabit aloittivat itsenäisyystaistelunsa ranskalaisia vastaan 1952. Fanon osaltaan kiteytti vasemmistolaisen älymystön ajatuksia kirjoituksiinsa kuten kirjaan nimeltä Sorron yöstä. Hän väitti, että siirtomaavallat olivat jo liian kauan riistäneet tavallista kansaa Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai missä tahansa muualla väestön pakkosiirtojen, verilöylyjen, pakkotyön ja orjuuden välityksellä. Oli koittamassa hirvittävä tilinteon hetki. Hän julisti väkivallan ’vapauttavan sorretut ihmiset ja antavan heille takaisin heidän itsekunnioituksensa’. Fanonin sanat tarjosivat tällaisen vakaumuksen omaavalle länsimaiselle älymystölle yhden ajatusmallin.
Samalla kun siirtomaiden itsenäisyystaistelut päättyivät monissa osissa maailmaa 1950- ja 1960-luvuilla, syntyi myös käsitys köyhien ja kurjien maitten muodostamasta ”kolmannesta maailmasta”. Se sai osakseen nuoren älymystön myötätunnon. Nuoret todistelivat, että vauraitten maitten pitäisi tehdä enemmän köyhien maitten auttamiseksi. Esimerkiksi Castrosta, ”Che” Guevarasta ja Fanonista tuli sankareita yliopistoissa. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa opiskelijat innostuivat tutkimaan kumouksellista kirjallisuutta.
Berliiniläissyntyinen Kalifornian yliopiston filosofian professori Herbert Marcuse oli yhdessä älymystön kanssa, jota oli Länsi-Berliinin yliopistossa, Trenton yliopistossa Pohjois-Italiassa ja muissa uuden ajattelun keskuksissa, kasvattanut tiettyä kumouksellista suuntausta. Se siirsi Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja muiden kolmannen maailman alueitten kapinallisuuden vauraisiin maihin. Niissä ’mukavaan kulutusmyönteisyyteen ja pröystäilevään vaurauteen’ tympääntyneet opiskelijat saivat nyt pontimen nousta kapinaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kaatamiseksi.
Vallankumous leviää
Christopher Dobsonin ja Ronald Paynen mukaan ”Länsi-Saksassa ensimmäiset kannattajat olivat etupäässä pappeja, lääkäreitä, professoreita ja lehtimiehiä”. Laajassa tutkimuksessaan The Terrorists nämä lehtimiehet seuraavat (Länsi-Saksassa tapahtuneen) kumouksellisen kehityksen jälkiä keski- ja yläluokkaa edustaneisiin miehiin ja naisiin. (Puolet poliisin vuonna 1979 etsintäkuuluttamista 28 vaarallisimmasta kaupunkisissistä oli naisia.)
Toisen maailmansodan jälkeen länsisaksalaisilla ei ollut rasituksenaan sotilasmenoja, joten heidän hyvinvointinsa kasvoi ripeästi suurimman osan muusta maailmasta kärsiessä puutetta. Jotkut nuoret idealistiset saksalaiset alkoivat protestoida tällaista hyvinvointia vastaan kovaäänisesti. Heidän kumouksellinen henkensä leimahti tuleen muissa maissa. Pariisissa ranskalaiset opiskelijat marssivat kantaen kommunismin punaisia lippuja ja anarkian mustia lippuja. Opiskelijat saivat joitakin uudistuksia läpi Ranskan ja Länsi-Saksan ”täpötäysissä ja luutuneissa yliopistoissa”. Mutta kun he pyysivät työläisiä marssimaan kaduille ja linnoittautumaan tehtaisiin, kapitalismin kaatamiseksi tarkoitettu suuri ristiretki raukesi.
Toiset palopesäkkeet kuitenkin antoivat kapinoinnille uutta vauhtia. Persian šaahi kävi vuonna 1967 Länsi-Saksassa. Järjestettiin vierailun vastaisia mielenosoituksia, ja eräs poliisi surmasi Benno Ohnesorgin, lempeäkäytöksisenä tunnetun hannoverilaisen opiskelijan. Vuonna 1970 opiskelijat protestoivat Kentin valtionyliopistossa Ohiossa Yhdysvaltain Kamputseaan tekemää hyökkäystä vastaan. Kansalliskaarti avasi tulen. Neljä opiskelijaa sai surmansa ja kymmenen haavoittui. Kaikkialla radikaalit opiskelijat näkivät valtiovallan väkivaltaisena sortajana.
Vanhoilliset tekivät vastaiskun, kun länsisaksalaiset radikaalit olivat sytyttäneet frankfurtilaisen tavaratalon tuleen – ”osoittaakseen hyvinvoiville porvareille, millaisia Vietnamin sodan kauhut todellisuudessa olivat”. Voidakseen puolustaa itseään radikaalit hankkivat aseita. Voidakseen maksaa aseensa he ryöstivät pankkeja. Pankkiryöstöistä he ajautuivat suoraa päätä suurempaan väkivallan käyttöön. Tällaisen kehityksen myötä nuoret opiskelijat hankkivat itselleen pelottavan nimen: terroristit.
Jotkut omaksuivat aivan uudenlaisen elämäntavan: kommuunityyppisen asumisen, kumppanien vaihdon, huumeitten käytön ja aistilliset nautinnot. Koko tässä sopassa oli vielä jonkinlaisena mausteena ylevien ihanteitten vaalimisen harha. Aisteja huumaavat kiihokkeet houkuttelivat jopa yläluokkaisia nuoria naisia terroristien riveihin. Mutta jännityksen ja palkkioitten houkutus vetivät puoleensa myös tavallisia rikollisia, joiden ihanteet eivät olleet raakalaisuutta kummempia.
Ovatko terroristit huonojen hallitusten peili?
Historioitsija Henry Steel Commager syytti Yhdysvalloissa 1970-luvulla syntyneestä ’väkivallan kriisistä’ hallituksen antamaa huonoa esimerkkiä. Hän sanoi Yhdysvaltojen pudottaneen Indokiinaan yhdeksän kertaa enemmän pommeja kuin oli pudotettu koko eteläisen Tyynenmeren alueelle toisessa maailmansodassa. ”Mitä mieltä on siinä, että presidentti ylipäällikön asemassaan valtuuttaa jatkamaan loputtomiin tällaista väkivaltaa ja että hän sen jälkeen presidentin asemassaan valittelee yliopistoalueella riehunutta väkivaltaa?” kysyi Commager.
Robert F. Kennedyn murhan jälkeen väkivaltaa tutkiva Yhdysvaltain kansallinen komissio julkisti tutkimuksen, joka kertoi valtioitten sisäisestä poliittisesta kuohunnasta kautta maailman. Sen mukaan 11 jokaisesta tuhannesta amerikkalaisesta oli ottanut vuosina 1963–1968 osaa erityyppisiin poliittisiin mielenilmauksiin. Amerikkalaiset olivat ensimmäisellä tilalla 17 länsimaisen demokratian joukossa ja 24. tilalla maailman 114 suurimman maan ja siirtokunnan joukossa. Amerikkalaiset ovat kyllä järjestäneet hallituksenvastaisia mielenosoituksia ja riehuneet rotumellakoissa, mutta he eivät ole vielä järjestäytyneet harjoittamaan väkivaltaa sillä tavalla kuin Länsi-Euroopassa toimivat kovapintaiset terroristiryhmät ovat harjoittaneet sitä. Siihen voidaan vielä joutua, sillä ”amerikkalaiset ovat aina olleet väkivaltaista kansaa”, todettiin tutkimuksessa lopuksi.
Mitä he sanovat puolustuksekseen?
On olemassa sekä maan alla että julkisesti toimivia liikkeitä, joista kukin on omaa asiaansa ajaakseen järjestäytynyt käymään sissisotaa kaikin mahdollisin tavoin. Palestiinalaisia patistaa liikkeelle kansallismielisyys: he haluavat saada oman kotimaan. Baskien ETA-järjestö pyrkii yhdistämään neljä pääasiassa baskien asuttamaa provinssia Espanjan puolelta ja kolme vastaavanlaista provinssia Ranskan puolelta itsenäiseksi valtioksi. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA taistelee Englannin hallinnosta vapautumiseksi, ja se pyrkii Irlannin yhdistymiseen itsenäisenä valtiona.
Italian vasemmistolaisterroristeille ei riitä kommunistien tarjoama ”pehmeä” malli, vaan he haluavat järjestää Italian yhteiskunnan uudelleen jyrkempien suuntaviivojen mukaan. Oikeistolaisryhmät haluavat palauttaa Italiaan fasismin.
Länsisaksalaiset ja japanilaiset terroristit ajavat maailmanvallankumousta, joka toisi kaikkialle täysin uudenlaisen järjestyksen. Toiset terroristit, kuten muslimikapinalliset Filippiineillä ja ”Kristus-kuninkaan soturit” Espanjassa, taistelevat uskonnollisen vapautumisen puolesta. Edelleen toisten terroristien tavoitteissa näyttää yhdistyvän politiikka ja uskonto. Sotilaat, jotka ampuessaan presidentti Anwar Sadatin Kairossa huusivat: ”Kunnia Egyptille, iskekää!”, teloitettiin erääseen kiihkouskovaisten muodostamaan terroristisoluun kuuluvina. Heitä syytettiin siitä, että he olivat halunneet perustaa Egyptiin Iranin mallin mukaisen islamilaisen tasavallan. Sitten on vielä sellaisia terroristeiksi kutsuttuja, joiden vaikuttimet eivät näytä nousevan rikoksista koituvaa aineellista hyötyä korkeammalle.
Kuitenkin useimmat niistä, joita toiset pitävät ja pelkäävät terroristeina, pitävät itseään idealisteina, maailmanparantajina ja vallankumouksellisina. ”Yksi asia on varma. Me viemme vallankumouksemme kaikkialle, jokaiseen meitä vastustavaan maahan.” Näin julistaa Libyan hallitsija Muammar Khaddafi. Lännen silmissä hän on kiihkomuslimi, joka vaatii ”pyhään sotaan” ryhtymistä sionismia vastaan ja uneksii maailman 160 miljoonan arabin yhdistymisestä alaisuuteensa. Koska eversti Khaddafilla on käytettävissään miljardeissa pyörivät öljytulot, Yhdysvaltain poliittiset johtajat suhtautuvat häneen vakavasti. He uskovat hänen pystyvän soluttamaan vieraisiin maihin koulutettuja vallankumouksellisia. Khaddafi ei kuitenkaan pidä itseään terroristina. Hänen mielestään terroristit ovat muualla. ”Israel terrorisoi arabeja ydinohjelmallaan. Länsisaksalaiset elävät terrorin alaisina, koska Yhdysvallat sijoittaa sinne ohjuksiaan. Me libyalaiset elämme terrorin alaisina, koska Yhdysvalloilla on laivastoa Välimerellä. Tämä on todellista terrorismia.”
[Huomioteksti s. 6]
’Mitä mieltä on siinä, että presidentti jatkaa loputtomiin Indokiinassa harjoitettavaa väkivaltaa ja valittelee yliopistoalueella riehunutta väkivaltaa?’
[Kuva s. 5]
’Joka on yhden mielestä terroristi, on toisen mielestä vapaustaistelija’
[Kuva s. 7]
Naisia on yhä enemmän mukana
[Kuva s. 8]
Jotkut väittävät toisen maailmansodan kylväneen nykyisen terrorismin siemenet