Olin timanttivaras

VARKAITTEN on hyvin uhkarohkeata koettaa onneaan Hatton Gardenissa, Lontoon vilkkaassa timanttikeskuksessa. Korkealle kadun yläpuolelle on sijoitettu kameroita, joiden avulla poliisi voi pitää koko aluetta jatkuvasti silmällä. Siitä huolimatta toverini ja minä menimme sinne pistooleja ja ammoniakkisumuttimia piilotellen kesäkuussa vuonna 1973 juuri tässä tarkoituksessa. Hän oli pukeutunut liikemieheksi, ja minulla oli ylläni timantinhiojan oppipojan valkoinen takki.

Olimme suunnitelleet ryöstön hyvin huolellisesti ja kiinnittäneet oikeaan ajoitukseen ja nopeaan poistumiseen tarkkaa huomiota. Määräpäivänä me seurasimme uhriamme holveista, joista hän oli kerännyt timanttinsa. Hänellä oli kahdessa salkussa ainakin miljoonan punnan [8,5 miljoonan markan] arvosta timantteja. Iskimme hänet maahan, väänsimme salkut hänen käsistään ja kiiruhdimme odottavaan autoon. Kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa.

Vaihdoimme muutaman korttelin päässä autoa, ajoimme ulos Lontoosta ja piilotimme saaliimme, kunnes häly oli asettunut. Sen jälkeen me lensimme väärennettyjen passien turvin Espanjaan noin viikoksi. Palattuamme me noudimme timantit ja panimme ne tallelokeroon erään sellaisen tuttavan nimellä, jolla ei ollut rikosrekisteriä. Gangsteri, joka oli järjestänyt meille tämän ryöstön, sai kuitenkin tietää, että meidät oli nähty tämän miehen seurassa. Ilmeisesti hänen tarkoituksensa ei alun alkaenkaan ollut, että me saisimme pitää timantit. Uhkaukset saivat tallelokeron haltijan antamaan ne hänelle. Toverini ja minä emme sen koommin nähneet noita jalokiviä.

Timanttiryöstö oli huipentuma niille seitsemälle vuodelle, joiden aikana olin saanut kokemusta ja harjaannusta rikoksen poluilla. Olin vasta 16-vuotias, kun ensi kerran jouduin tekemisiin poliisin kanssa puukotettuani erästä miestä tappelun aikana. Koska olin ensikertalainen, tuomarit päästivät minut sakoilla ja antoivat vakavan varoituksen, mutta se ei tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sen jälkeen jouduin vähän väliä tekemisiin poliisin kanssa.

Puolitoista vuotta puukotuksen jälkeen olin mukana jengien välisessä tappelussa, jossa yksi mies sai surmansa. Meitä syytettiin murhasta, mutta juttu raukesi, kun tekoon syyllistä ei saatu selville. Minut passitettiin kuitenkin Borstalin nuorisovankilaan. Olin ennen timanttiryöstöä istunut kolme kertaa vankilassa ja saanut monta kertaa sakkoja tai ehdonalaisen tuomion. Se oli kaiken kaikkiaan peliä, jossa ammattirikollisten sanoja lainatakseni ”joskus voitetaan ja joskus hävitään”.

Kumman valitsisin: timantit vai ”helmet”?

Olin siis jälleen Englannissa, ja poliisi oli tietenkin hyvin kiinnostunut minun löytämisestäni. Sain asunnon hiljaiselta kadulta Lontoon laitamilta, kaukana kodistani ja entisistä oleskelupaikoistani. Myöhemmin minulle selvisi, että vuokraemäntäni tutki kerran viikossa Raamattua Jehovan todistajien kanssa, joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään. Hän kertoi minulle heistä, mutten välittänyt koko asiasta. Minulla oli yhä rikolliset ystäväni, olin mukana huumekaupassa, pelasin uhkapelejä ja juopottelin. Mutta tuskin oli sellaista päivää, ettei hän olisi kertonut jotakin Raamatusta.

Eräänä päivänä hän kutsui minut tutustumaan niihin kahteen todistajaan, jotka kävivät tutkimassa hänen kanssaan. Olin aluksi epäluuloinen heitä kohtaan ja olin suunnitellut pakoreittinikin kaiken varalta valmiiksi. Jos tulisi hätä, pakenisin ensin takapihan aidan yli ja edelleen ratakiskojen poikki. Myöhemmin istuin salaa oven ulkopuolelle kuuntelemaan, mitä sisäpuolella puhuttiin. Vähitellen kiinnostukseni heräsi ja suostuin siihen, että vuokraemäntäni alkaisi johtaa minulle samanlaista tutkistelua. Hänen Raamatun viisaudesta ammentamansa ”helmet” alkoivat vaikuttaa. Jumalaa ja hänen valtakuntaansa koskeva tiedonjanoni kasvoi nopeasti. Pian kanssani tutkittiin kolmesti päivässä.

Vaikka ystävällinen vuokraemäntäni ei vielä ollut kastettu Jehovan todistaja, hän kävi säännöllisesti paikallisessa valtakunnansalissa (Jehovan todistajien kokouspaikassa) pidetyissä kokouksissa. Hän pyysi minua usein tulemaan mukaan, ja lopulta suostuin lähtemään nähdäkseni millaista siellä olisi. Olin liioittelematta hyvin yllättynyt. Siellä ei ollut lainkaan ikävystyttävää, kuten olin odottanut. Siellä runsaana ilmenevä lämpö ja rakkaus oli selvästikin todellista ja aitoa. Kaikki he näyttivät arvostavan hyvin suuresti hengellisiä asioita. Niinpä aloin käydä näissä kokouksissa säännöllisesti. Olin nyt vakuuttunut siitä, että olin löytänyt totuuden. Halusin olla yksi näistä ihmisistä, jakaa heidän luottamuksensa, ilonsa ja toivonsa ja kehittää Jehovaan samanlaisen suhteen kuin heilläkin oli.

Pitäisikö minun ilmoittautua poliisille?

Minulle alkoi nyt valjeta, että minun pitäisi saattaa elämäni järjestykseen. Omatuntoni sanoi minulle, että minun pitäisi ilmoittautua poliisille ja kantaa seuraukset riippumatta niiden ankaruudesta. Ajatus tuntui pelottavalta, sillä tiesin voivani saada jopa 15 vuotta vankeutta. Kaiken kukkuraksi joutuisin kestämään pilkkaa niiden entisten ystävieni taholta, jotka jo olivat kärsimässä muista rikoksista saamiaan tuomioita. Mutta ei ollut muutakaan keinoa. Ensi askeleena irrottauduin huumekaupasta ja luovuin saamisistani, joita minulla olisi ollut aiemmista laittomasta puuhistani. Ne olivat minulle suuri uhraus.

Ennen kuin menisin poliisiasemalle minun teki kovasti mieli tavata äitiäni ja kertoa hänelle perin juurin ratkaisustani ja siihen vaikuttaneista syistä. Pidin hänestä kovasti. Hän oli nähnyt paljon vaivaa yrittäessään ohjata meitä lapsia pois rikollisilta teiltä, mutta yksikään meistä ei ollut piitannut hänen neuvoistaan, ja ollessamme vielä alle 20 vuoden ikäisiä me olimme jo kärsineet vankeustuomioita. Elämä oli hänelle varmasti yhtä murheen laaksoa siksi että aina joku meistä pojista oli vankilassa. Mutta hän ei kaikesta tästä huolimatta menettänyt toivoaan meidän suhteemme.

Veljeni ajoi minut kotiin tapaamaan häntä. Se oli uskaliasta, sillä poliisi piti kotiamme jatkuvasti silmällä siltä varalta, että kävisin siellä. Aikomuksena oli antautua poliisille pantuani ensin asiani kuntoon, mutta en halunnut heidän nappaavan minua sitä ennen. Minun oli siis oltava varovainen. Ahtauduin pienen henkilöauton jalkatilaan ja pääsin turvallisesti kotiin. Äitini oli iloinen siitä, että olin jättänyt rikoksen polut taakseni ja että olin löytänyt jotakin lujaa ja arvokasta, jonka varaan voisin rakentaa loppuelämäni. Olin silloin vasta 24-vuotias. Tein lyhyen vierailuni aikana voitavani kertoakseni hänelle Jumalan valtakunnasta enkä tiennyt silloin, että se olisi ainut tilaisuuteni. Äiti nimittäin kuoli vankilassa ollessani.

Yllätys poliiseille

Tammikuussa 1974 menin asianajajani ja veljeni saattamana poliisiasemalle. Kun ilmoitin päivystävälle konstaapelille olevani Alfred Scully, hän vain tuijotti minua uskomatta korviaan. Minua oli etsitty puoli vuotta!

Muutamana seuraavana päivänä minua kuulusteltiin tuntikausia, sillä timantteja ei ollut vielä saatu takaisin. Poliisit epäilivät kovasti antautumiseni vaikuttimia. Heidän epäilemättä pitkän kokemuksen koulima asenteensa on, että joka on kerran rikollinen, on aina rikollinen. Yrittäessäni kertoa heille uudesta elämänkatsomuksestani he vain nauroivat minulle. Minua pidettiin kuusi kuukautta tutkintovankeudessa Brixtonin vankilassa, aina oikeudenkäynnin alkamiseen asti.

Raamatun tuntemukseni rajoittui vielä aivan perusasioihin, sillä olin lukenut sitä vasta kaksi kuukautta. Koska minulla nyt oli runsaasti aikaa, ryhdyin kaivautumaan siihen syvemmälle käyttäen apuna kaikkea todistajien kirjallisuutta, jota saatoin saada. Ystäväni valtakunnansalilta pitivät kyllä huolen siitä, että minulla riitti lukemista, ja viikkojen kuluessa vahvistuin hengellisesti.

3. kesäkuuta 1974 alkoi juttuni oikeuskäsittely. Yksi valtakunnansalin vanhimmista puhui puolestani, ja samoin teki vuokraemäntäni isä, joka on erityisesti entisistä rikollisista kiinnostunut vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä. Tuomari otti huomioon heidän suosituksensa, sen että olin itse antautunut poliisille ja sen miksi olin tehnyt niin. Hän kohteli minua hyvin lempeästi. Sain pitkän tuomion asemesta viisi vuotta vankeutta. Olin hyvin helpottunut. Hyvä käytökseni ja mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vapauteen voisivat lyhentää tuomioni kolmen vuoden pituiseksi. Käyttäisin tämän ajan tutkiakseni edelleen Raamattua ja levittääkseni hyvää uutista kaikille jotka suinkin kuuntelisivat ja jotka voisin tavoittaa vankilassa.

”Helmien” jakaminen vankilassa

Ensimmäinen vankilani oli Wormwood Scrubs Lontoon länsiosassa. Se oli täpötäysi ja epämukava, mutta epämiellyttävyyttä lievitti jossain määrin se, että koska olin Lontoossa, todistajaystävieni oli helppo käydä tapaamassa minua. Ja kyllä he kävivätkin, minkä voin nyt kiitollisena todeta. Scrubsissa olimme 23 tuntia vuorokaudesta selleihin suljettuina. Siellä minulle selvisi, miten paljon äänetön rukous voi antaa voimaa.

Meillä oli joka päivä tunti jaloitteluaikaa, jolloin koetin jakaa raamatullisia ”helmiäni” toisille vangeille ja etsiä sellaisia, jotka haluaisivat tietää enemmän. Tämän huomatessaan entiset rikolliset ystäväni ivasivat minua. Noin puolen vuoden kuluttua minut siirrettiin Lontoon kaakkoispuolella sijaitsevaan hyvin vartioituun Maidstonen vankilaan, ja lopulta minusta tehtiin kirjastonhoitaja. Se oli miellyttävää työtä ja sen avulla pääsin myös kosketuksiin useimpien vankien kanssa, mikä soi minulle tilaisuuksia puhua heille vakaumuksestani. Eikä se ollut aivan hyödytöntä, sillä vangeista ainakin kaksi lopulta kastettiin heidän vapauduttuaan.

Kaita tiekö helppo?

Läpi koko vankeusaikani todistajat kävivät tapaamassa minua säännöllisesti, ja he auttoivat minua senkin jälkeen kun olin vapautunut. Kolmen kuukauden kuluttua minut kastettiin Lontoossa pidetyssä konventissa sen Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi, joka oli tapahtunut jo kauan sitä ennen vankilassa. Olen nyt, kuusi vuotta myöhemmin, onnellinen perheenisä, jolla on kaksi lasta ja hyvä työpaikka.

Minun ei ole ollut helppoa muuttaa elämänkatsomustani. Tappeluja lukuun ottamatta autoni peseminen oli ollut minulle siihen asti raskainta ruumiillista työtä. Nyt minun oli toden teolla ryhdyttävä tekemään työtä kahdeksan tuntia päivässä ja auttamaan monissa kotiaskareissa. En ollut aiemmin vaivannut päätäni säännöllisellä aikataululla. Nyt oli tärkeää viettää säännöllistä elämää. Olin aina ylenkatsonut kuria sen laadusta riippumatta. Nyt minun oli pakko hyväksyä se tosiasia, etten voisi aina olla oikeassa. Minulla oli aina ollut paljon rahaa, mutta nyt minun oli oltava säästäväinen, jotta palkkani riittäisi perheen ylläpitoon.

En halua teeskennellen väittää muuttumiseni olleen helppoa. Mutta vaivannäkö ei ole ollut turhaa. Vaimoni rakkaus, vastuu lapsistani, työnantajani huomaavaisuus ja kristittyjen veljieni tuki ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet siihen, että muuttuminen on ollut mahdollista. Ja ennen kaikkea Jehova on auttanut minua Sanansa Raamatun välityksellä ja vastaamalla rukouksiini.

Olen kaiken tämän johdosta hyvin kiitollinen. Olen päässyt irti rikollisuuden ja väkivallan leimaamasta mielettömästä elämästä ja oppinut olemaan tyytyväinen. Menneisyyteni tuntuu nyt hyvin tyhjänpäiväiseltä ja hedelmättömältä. Miten todet ovat Raamatun sanat: ”Viisaus ja tieto ovat rikkauksia, jotka pelastavat, ja Jahven pelko on hänen aarteensa”! Todellakin, aarre, viisauden helmiä, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin kaikki varastetut timantit! (Jesaja 33:6, Jerusalem Bible.) – Kertonut Alfred Scully.

[Kuva s. 16]

Alfred Scullyn vankilavalokuva vuodelta 1975

[Kuva s. 18]

Alfred Scully vaimonsa ja lastensa kanssa nykyään