Kun Australiassa paloi

Herätkää-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

SÄÄTIEDOTUKSEN mukaan lämpötila kohoaisi tuona päivänä 43 asteeseen. Tuulen nopeudeksi oli ennustettu 19 metriä sekunnissa. Ilman suhteellinen kosteus oli alle 10 prosenttia. Australia, joka jo muutenkin tiedetään maailman kuivimmaksi maanosaksi, kärsi vuosikausiin pahimmasta kuivuudesta. Nämä tekijät yhdessä loivat edellytykset sille, mitä useimmat australialaiset (ja vakuutusyhtiöt) pelkäsivät: edellytykset tuhoisille pensaspaloille, jotka ovat pahempia kuin pahimmatkaan kuviteltavissa olevat painajaiset!

Juuri näin tapahtui ”tuhkakeskiviikkona” 16. helmikuuta 1983, jolloin kahdesta Australian osavaltiosta, Etelä-Australiasta ja Victoriasta, paloi suuret alueet. Paloissa kuoli kaikkiaan 71 ihmistä, 36000 nautaa ja 320000 lammasta. Lisäksi tuhoutui yli 2000 kotia.

Suurimman osan tästä suuronnettomuudesta uskottiin saaneen alkunsa siten, että rutikuivan maan pinnalla ollutta ainetta oli syttynyt itsestään palamaan. Australian pensaspaloissa on jotain nimenomaan niille tyypillistä. Liekit ahmivat lähes yksinomaan eukalyptuksia, sillä ne ovat valtalajeina useimmissa Australian luonnontilaisissa pensastoissa ja metsissä. Koska eukalyptuspuu sisältää runsaasti samannimistä öljyä, se syttyy räjähdysmäisesti palamaan, ja tuulen lietsoessa liekkejä ne kieppuvat ja vyöryvät toistensa yli ja ahmivat innolla kaiken tielleen osuvan. Tämän palon etenemisvauhdiksi mitattiin noin 70 kilometriä tunnissa, ja se loikki kaikkien sen pysäyttämiseksi hakattujen palolinjojen yli. Eräs ihminen vertasi liekkien kohinaa ”20000:n hulluksi tulleen junan” jyrinään.

Pakokauhu levisi paloalueen tukkiessa maanteitä. Paksun kitkerän savun ja tuhkan sokaisemana monikaan ei saanut selville, missä päin tuli riehui, mihin suuntaan se eteni ja millä nopeudella. Sitten he yhtäkkiä jäivät sen alle. Puhelinlinjat kaatuivat tai sulivat. Usein ihmisten ainut tieto tulen liikkeistä oli se, minkä he kuulivat matka- tai autoradiostaan, ja sekin tieto tuli yleensä liian myöhään. Palonsammuttajien 13 helikopteria ja 13 lentokonetta eivät voineet lentää myrskyksi kiihtyneen tuulen takia. Ajovaloillakaan ei nähnyt mitään sakeassa savussa.

Tuulen uskottiin laantuvan keskiviikkoiltaan mennessä. Mutta se ei laantunutkaan vaan kääntyili puhaltaen nyt 25 metrin sekuntinopeudella ja yllätti monet, jotka luulivat olevansa turvassa. Monissa kaupungeissa kaikkia neuvottiin ajamaan paikallisille urheilukentille tai koulujen kentille, kastelemaan vaatteensa ja pysymään autoissaan. Siellä he sitten katselivat, miten koko heidän kaupunkinsa paloasemaa myöten paloi maan tasalle. Lämpösäteilyn voimakkuus sai jotkut pelkäämään, etteivät he selviäisi hengissä edes keskelle jalkapallokenttää pysäköidyissä autoissa.

Eräässä rannikon lomakaupungissa asukkaitten oli pakko juosta mereen ja hytistä siellä kaksi tuntia, ennen kuin he saattoivat turvallisesti nousta matalampaan veteen ja lopulta rannalle. Omenat paistuivat puissa tulen rynnätessä hedelmätarhojen läpi. Hengissä säilyneiltä lehmiltä kärventyivät utareet käyttökelvottomiksi. Palomiehet pysäyttivät polttavassa kuumuudessa autonsa, nousivat ulos ja kastelivat toisiaan paloletkuilla. Jotkut säilyivät hengissä autojensa ansiosta. Toiset palomiehet jäivät tulen piirittämiksi, ja he paloivat elävinä istualleen autoihinsa, kuten ne 12 palomiestä, jotka löytyivät myöhemmin kuorma-autoistaan ja niiden alta.

Paloalueella sijainneissa 17:ssä Jehovan todistajien seurakunnassa menetti vain yksi perhe ja eräs nainen kotinsa. Onneksi kukaan ei menettänyt henkeään. Viranomaisten ja heidän kristittyjen tovereittensa tarjoama apu johti siihen, että he saattoivat jo muutaman päivän kuluttua ilmoittaa: ”Jo riittää”, sillä niin runsaskätistä oli ollut se antelias apu, jota toiset antoivat palon uhreille.

Ihmiset reagoivat tietenkin eri tavoin nähdessään kaiken omaisuutensa häviävän hetkessä. Useimmat yleensä ensin turtuvat ja järkyttyvät, sitten he masentuvat, suuttuvat (varsinkin kun jotkut saivat tietää, että heidän alueensa metsäpalo oli sytytetty tahallaan), ja lopulta he haluavat rakentaa uuden kodin ja aloittaa kaiken uudelleen. Metsän uusiutumisen on kuitenkin arvioitu kestävän 30 vuotta.

Esitettiin myös arveluja siitä, oliko Jumalalla ollut osuutta tapahtuneeseen. Niin, oliko näissä pensaspaloissa todella ollut ”Jumalan sormi” mukana? ”Miksi oluttupa säästyi, kun kirkosta ja kaupasta ja eräästä toimistosta oli jäljellä vain lämpimät rauniot?” kysyi eräs kirjoittaja. Toiset ihmettelivät, miksi liekit saattoivat nielaista jonkin talon, kun naapuritalo ei edes kärventynyt. Kuitenkin ne, jotka tunsivat Jumalan sanaa, muistivat, että ”aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia”. – Saarnaaja 9:11, UM.

Onnettomuus on saanut ihmiset ajattelemaan vakavasti elämän ja aineellisen omaisuuden katoavaisuutta. Jotkut murehtivat suuresti menetyksiään – omaisuuttaan, jonka he olivat hankkineet kovalla työllä. Toiset olivat onnellisia siitä, että olivat säilyneet hengissä, ja he varustautuivat rakentamaan uutta kotia tuhkan päälle. Ne, jotka ovat panneet toivonsa Jumalan lupaukseen ikuisesta elämästä paratiisimaassa, ovat lujittuneet päätöksessään suorittaa Jumalalle edelleen ”pyhää palvelusta jumalanpelossa ja pelonomaisessa kunnioituksessa”. – Heprealaisille 12:28; Ilmestys 21:3, 4.