Voivatko kirkot yhdistää maailman?

”ISÄ meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi”, hymisi väkijoukko. Jokainen koululainen pystyisi toistamaan nuo sanat, jotka on toistettu, lausuttu ja laulettu niin usein, että ne ovat painuneet lähtemättömästi miljoonien ihmisten mieleen. Tässä tilaisuudessa nuo sanat näyttivät kuitenkin vaikuttavan erityisen voimakkaasti.

Ensinnäkin nuo kirjavaan sirkustelttaan kokoontuneet 3500 palvojaa muodostivat moniin rotuihin ja kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten joukon. Kukin lausui nuo sanat omalla äidinkielellään, ja näin syntynyt kieltensekoitus sai erään palvojan kuiskaamaan: ”Me puhumme kielillä.” Kenties vielä huomattavampi seikka oli kuitenkin se, että nämä palvojat eivät kuuluneet samaan uskontoon. Anglikaanit, luterilaiset, metodistit ja jopa katolilaiset rukoilivat rinta rinnan.

Niin kutsuttu Liman liturgia, teologinen sovitteluratkaisu, johon oli päästy vain joitakin kuukausia aiemmin, loi perustan tälle ennen kuulumattomalle telttajumalanpalvelukselle.a Eri lahkoihin kuuluvat nimikristityt saattoivat nyt panna syrjään vuosisatoja vanhat erimielisyytensä ja nauttia yhdessä ’pyhää ehtoollista’. Ja vaikka roomalaiskatolilaiset ja ortodoksisten kirkkojen jäsenet kieltäytyivätkin osallistumasta varsinaiseen ehtoolliseen, niiden edustajat yhtyivät lauluun ja rukouksiin. Herran rukouksen monikielinen lausuminen oli sen vuoksi monien mielestä varsin vaikuttava tapahtuma. Palvojat itkivät, syleilivät ja suutelivat toisiaan. Lyhyeksi hetkeksi kaatuivat rodusta, ihonväristä, uskonnosta ja politiikasta johtuvat raja-aidat.

Monien mielestä tämä uskonnollinen toimitus oli tuon Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) 24.7. – 10.8.1983 Vancouverissa Kanadassa pidetyn 18-päiväisen yleiskokouksen kohokohta. Jotkut pitävät sitä toivon säteenä, enteenä ekumenian, kristittyjen ykseyteen pyrkivän liikkeen, lopullisesta voitosta. Jotkut jopa sanoivat tätä uskonnollista toimitusta ”uudeksi helluntaiksi”. ’Mutta voisiko sillä olla laajempaakin merkitystä?’ pohtivat toiset. Uskonnollahan on kaikesta huolimatta kautta vuosisatojen ollut voimakas jakava vaikutus. Jos kirkot nyt pystyvät joillakin keinoin parantamaan ne haavat, jotka ovat jakaneet niitä vuosisatojen ajan, niin eivätkö valtiotkin pystyisi tekemään samoin?

Vain harvat asioita pohtivat ihmiset kieltänevät sen, että sopusointuisen ihmisperheen aikaansaaminen on toivottavaa. Mutta mahdollisuudet ykseyden saavuttamiseen näyttävät varsin kaukaisilta, sillä ykseyteen tähtäävien ihmisten yritysten taustalla väijyvät aina ikivanhat vihamielisyydet, epäluulot ja epäilykset. Voisiko kuitenkin olla niin, että kirkot näyttävät tietä kohti maailmanlaajuista yhteistyötä? Entä voitaisiinko poliittiset hallitsijat saada yhdistyneen kirkon voimakkaan vaikutuksen turvin lopettamaan itsemurhaa enteilevä ydinaseiden kerääminen?

Miten lähellä sopimukseen pääsyä kirkot oikeastaan ovat? Tarkastelkaamme lähemmin äsken pidettyä Kirkkojen Maailmanneuvoston kokousta.

[Alaviitteet]