Minkä tien Kirkkojen Maailmanneuvosto valitsee?
”DEMOKRATIAN VASTAINEN!” ”Jatkuvaa mielipiteiden muokkausta, hyväksytyn puoluelinjan vastaisten mielipiteiden tietoista tukahduttamista.” Tämä ei suinkaan ole kuvaus jostain mielivaltaisesta hallituksesta vaan erään Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokouksessa puhuneen pappisedustajan lausunto. Hän on kuitenkin vakuuttunut myös siitä, että Kirkkojen Maailmanneuvosto on oikealla tiellä. Mikä tässä yleiskokouksessa synnytti niin ristiriitaisia käsityksiä? Mikä on oikea tie?
Kirkkojen Maailmanneuvoston kuudes yleiskokous pidettiin viime vuonna Vancouverissa Kanadassa, ja se kesti 18 päivää. Siihen osallistui tuhansien vieraitten lisäksi 838 edustajaa 253 kirkosta, ja he edustivat lukuisia, yli 90 maassa vaikuttavia uskontoja. He kokoontuivat pohtimaan teemaa ”Jeesus Kristus – maailman elämä”, ja etsimään ykseyteen johtavaa tietä.
Maailmanneuvoston tie kohti ekumeniaa alkoi ensimmäistä maailmansotaa seuranneina vuosina, jolloin muutamat uskonnolliset merkkihenkilöt kokoontuivat pohtimaan, mitä voitaisiin tehdä kristikunnan säröjen paikkaamiseksi. Ekumeniaa käsitellyt kokoussarja johti Kirkkojen Maailmanneuvoston perustamiseen Amsterdamissa vuonna 1948. Se on kirkkojen jäsenjärjestö eikä suinkaan mikään ylikirkko; se tarjoaa mahdollisuuden ykseyspyrkimyksiä edistävään mielipiteiden vaihtoon. Sen tunnus on vene, jonka mastona on risti, ja sen tunnussana oikoumene merkitsee ’asuttu maa’. Tästä kreikkalaisesta sanasta tulee käsite ”ekumeeninen”, joka erään sanakirjan mukaan merkitsee ’pyrkimystä maailmanlaajuiseen kristilliseen ykseyteen’.
Vaikka neuvoston jäseneksi voivat päästä kaikki kirkkokunnat, jotka uskovat kolminaisuusoppiin, kristikunnan suurin uskonnollinen ryhmä, nimittäin roomalaiskatolinen kirkko, ei ole liittynyt siihen. Viime aikoina se on kuitenkin lähettänyt tarkkailijoita neuvoston kokouksiin.
Alun perin suurin osa neuvoston jäsenistä oli länsimaiden kirkkoja. Mutta sosialististen ja kolmannen maailman maiden liittyminen järjestöön muutti vähitellen sen rakenteen. Nyt se ”tuntuu olevan Yhdistyneiden Kansakuntien kirkollinen vastine”, toteaa Time-lehti. Vuoteen 1968 mennessä neuvosto ei ollut edistynyt kovinkaan paljon tavoittelemansa ”näkyvän ykseyden” saavuttamisessa. Palvonta ja evankeliumin levittäminen olivat pulmallisia aiheita, jotka vain korostivat tuon ykseyden puutetta. Niinpä ensisijainen huomio kiinnitettiinkin yhteiskunnalliseen evankeliumiin. Se oli asia, joka taatusti saisi laajalti kannatusta: oikeudenmukaisuuden ja vapauden julistaminen sorretuille.
Lontoossa ilmestyvässä Daily Telegraph -lehdessä julkaistiin erikoisartikkeli, jonka otsikko kuului: ”Papit julistavat toisenlaista evankeliumia.” Kirjoituksessa sanottiin: ”Uskovaiset voisivat ajatella myös, etteivät jotkin kirkkojen toimet liity lainkaan varsinaiseen uskonnolliseen toimintaan, nimittäin evankeliumin levittämiseen. – – Huonomaineisin on Kirkkojen Maailmanneuvosto, joka on myöntänyt 47:lle ’vapautusliikkeelle’ lisäavustuksia 320000 punnan [2,5 miljoonan markan] arvosta.” Pelastusarmeija närkästyi tästä siinä määrin, että se vetäytyi neuvostosta ja on nyt ainoastaan sen ulkojäsen.
Kirkkojen Maailmanneuvostossa on monia, jotka ajattelevat väkivallan olevan puolustettavissa silloin, kun vapautumista ei saavuteta neuvottelujen avulla. Reformoitujen kirkkojen maailmanliiton puheenjohtaja Allan Boesak esitti tämänsuuntaisia johtopäätöksiä neuvoston kokouksessa Vancouverissa. Hän sanoi: ”Kun sorretut ihmiset saatetaan sellaiseen tilanteeseen, ettei heidän väkivallaton taistelunsa ole vuosien kuluessa tuottanut mitään tuloksia, ja kun he sitten tarttuvat aseisiin, kirkon täytyy selvästi asettua sorrettujen puolelle.” Lähes koko 3000 hengen yleisö osoitti hänelle myrskyisästi suosiotaan seisaalleen nousten.
Kulkeeko neuvosto samaa tietä kuin Jeesus Kristus, jonka nimissä tuohon tilaisuuteen kokoonnuttiin? Jeesus oli varsin hyvin perillä siitä, että ihmisiä sorrettiin ja että heillä oli kurjat olot, mutta hän ei suinkaan käskenyt kuulijoitaan etsimään ensin tilapäistä poliittista ratkaisua vaan lopullista ratkaisua, jonka saa aikaan Jumalan valtakunta. Vuorisaarnassaan hän sanoi: ”Minä sanon teille: älkää tehkö vastarintaa sille joka tekee teille vääryyttä.” (Matteus 5:39, Uusi testamentti nykysuomeksi) Lisäksi hän neuvoi: ”Etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33) Jeesus ei yrittänyt uudistaa hallituksia. Hän opetti seuraajiaan odottamaan kärsivällisesti Jumalan valtakuntaa. Ainoastaan se voisi määräaikana puuttua asioihin voimakkaalla kädellä ja saada aikaan rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden ihmisperheessä. Hän ei koskaan kannattanut poliittista toimintaa. Hän ei tukenut milloinkaan juutalaisia vapautusliikkeitä, jotka tavoittelivat vapautumista Rooman vallasta, vaikka häntä pyydettiinkin tukemaan niitä. – Johannes 6:15.
Pitäisikö kristittyjen tehdä käännytystyötä?
Yksi Vancouverissa asetettu tulevaisuuden tavoite koski tarvetta edistää evankeliumin levittämistä. Joidenkin vuosien ajan yhteiskunnallisen evankeliumin tähdentäminen oli syrjäyttänyt perinteisen evankeliumin. Tarkoitus oli nyt elvyttää se uudelleen. Tämä herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Miten evankeliumia voidaan viedä niille ihmisperheen suurille ryhmille, jotka eivät pidä kokouksen teemaa, ”Jeesus Kristus – maailman elämä”, totuutena? Miten on esimerkiksi muslimien, hindujen ja buddhalaisten laita? Mitä Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsenkirkot aikovat tehdä Raamatun syvällisten ja ainutlaatuisten totuuksien saarnaamiseksi koko ihmiskunnalle?
Sanakirjan mukaan ”käännyttäminen” ei ole mikään halveksittava sana. Se merkitsee yksinkertaisesti ’(jonkun) kääntämistä jostakin uskonnosta toiseen’. Eikö Jeesus opettanutkin seuraajiaan tekemään juuri niin? ”Tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä”, hän käski. (Matteus 28:19) Jeesuksen läheinen toveri, apostoli Pietari, sanoi Mestaristaan painokkaasti ja yksiselitteisesti: ”Eikä ole pelastusta kenessäkään muussa, sillä taivaan alla ei ole toista ihmisten keskuudessa annettua nimeä, jonka välityksellä meidän täytyy pelastautua.” – Apostolien teot 4:12.
Yleensä maailmassa kuitenkin katsotaan karsaasti käännytystyötä tekeviä uskontokuntia. Lisäksi Kirkkojen Maailmanneuvosto on määritellyt käännytystyön omalla tavallaan sanoen, että se on ”arvotonta todistustyötä”. Kosketuksistaan ei-kristillisiin uskontoihin neuvosto käyttää mieluummin sanaa ”dialogi” eli vuoropuhelu, jonka se määrittelee olevan ”tilaisuus, jossa perimmäisistä totuuksista eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat tavata tarkastellakseen käsityksiään keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä”.
Siihen ei sisälly mitään evankelioimishenkeä eikä lähetysintoa. Opetuslasten tekeminen ei liity siihen millään tavoin. Jos Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsenkirkot aikovat levittää evankeliumiaan tällä tavoin, niin miten ihmisistä voi koskaan tulla ”Jeesuksen Kristuksen – maailman elämän” opetuslapsia ja miten he voivat löytää pelastuksen tien?
John Whale kirjoitti lontoolaisessa Sunday Times -lehdessä: ”Yhä useammat kristityt länsimaissa pitävät sanan julistamista kiusallisena, koska se voi vihjata siihen, että kristillisyys on oikea uskonto ja kaikki muut uskonnot ovat vääriä, kenties suorastaan tuomittavan vääriä. Mutta sitä ei haluta sanoa.”
Onko Kirkkojen Maailmanneuvoston tarkoitus johdattaa ”asuttu maa” eli sen määritelmän mukainen oikoumene ekumeeniselle ykseyden tielle riippumatta siitä, mitä ihmiset uskovat? Onko tämä arka yritys lähtöisin palavasta evankelioimishalusta vai onko se oire vakaumuksen puutteesta? Roomalaiskatolinen pappi Tissa Balasuriya kirjoitti Kirkkojen Maailmanneuvoston virallisessa One World -lehdessä: ”Kristittyjen Jumala ei ole pikkutarkka jumaluus, eikä kristittyjen ja heidän kirkkojensa yksinoikeus. Jos Kristus vapautettaisiin kristittyjen vankeudesta, hänet voitaisiin nähdä Jumalana, jonka kaikki teistit [persoonalliseen jumaluuteen uskovat] voisivat hyväksyä.”
Apostoli Paavali ajatteli kuitenkin toisin, sillä hän kirjoitti: ”Tämän pahan maailman jumala on sokaissut heidät, niin että he eivät näe millainen valo loistaa meidän sanomastamme, joka kertoo Kristuksen kirkkaudesta.” Ja myöhemmin hän jatkoi samassa kirjeessä: ”Älkää ruvetko yhteistyöhön pakanain kanssa. Miten oikeus ja vääryys voisivat sopia yhteen? Mitä tekemistä valolla voisi olla pimeyden kanssa? Voisivatko Kristus ja perkele päästä yhteisymmärrykseen?” – 2. Korinttolaisille 4:4; 6:14, 15, Uusi testamentti nykysuomeksi.
Mihin tie johtaa?
Kaikista kiistoista huolimatta Kirkkojen Maailmanneuvosto luottaa siihen, että se voi saavuttaa melkoista menestystä kulkiessaan ekumenian tietä. Mutta kysymys on siitä, onko se oikea tie kristityille? Onko se kapea, elämään johtava tie? Vai onko se leveä tie, jolle mahtuvat melkein kaikki ja jota Jeesus kehotti kuulijoitaan karttamaan? – Matteus 7:13.
Jeesus sanoi seuraajistaan: ”Maailma on vihannut heitä, koska he eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” Ja Pilatukselle hän kertoi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” (Johannes 17:14; 18:36) Kirkkojen Maailmanneuvosto pitää kristillisenä velvollisuutenaan vaikuttaa maailman asioihin niin suuresti kuin se pystyy. Sillä tavoin se tekee itsestään osan maailmasta ja osoittaa piittaamattomuutta Raamatun totuutta ja Jeesuksen ohjeita kohtaan.