”Englannin lähetys” – hukkaan mennyt tilaisuus
Herätkää-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta
KUN englantilaiset sanomalehdet uhraavat yli 1200 palstametriä tilaa tehdäkseen selkoa uskonnosta – mistä tahansa uskonnosta – sen täytyy olla aivan poikkeuksellista. Billy Grahamin ja Luis Palaun johtama ”Englannin lähetys” – ristiretki vuoden 1984 kuumana kesänä – todella täytti sanomalehtiotsikot. Lontoon kampanjan ohessa pidettiin kokouksia kuudessa merkittävässä kaupungissa ympäri maata kymmenien tuhansien ihmisten saamiseksi liikkeelle. Miksi tällaista ristiretkeä pidettiin tarpeellisena? Miten englantilaiset suhtautuivat amerikkalaistyyliseen evankeliointiin? Mitä ”Englannin lähetys” todellisuudessa sai aikaan?
Grahamin kutsumista Englantiin oli harkittu kymmenen vuoden ajan, mutta vielä vuonna 1980 huomattavat kirkonjohtajat vastustivat avoimesti hanketta. Epäilemättä he muistivat Billy Grahamin edellisen vuonna 1967 toteutetun suuren ristiretken, jonka jälkeen eräs tutkimus paljasti, että vain viisi prosenttia niistä, jotka julistivat julkisesti uskonsa ja alkoivat käydä kirkossa, kävivät siellä vielä vuotta myöhemmin.
Siitä huolimatta, koska Englanti oli eräänlaisessa hengellisessä lamakaudessa, muut kannattivat täysin suunnitelmaa. ”Englanti tarvitsee hengellistä uudistumista”, tähdensi metodistisen ”Englannin lähetys” -kampanjan puheenjohtaja lordi Tonypandy. Liverpoolin piispa David Sheppard huomautti: ”On paljon sellaisia ihmisiä, sekä kirkkojen jäseniä että kirkkojen läheisessä vaikutuspiirissä olevia – –, jotka tarvitsevat kehotusta astua esiin ja tulla Jeesuksen Kristuksen seuraajiksi.” Lähetyksessä ei siis olisi mitään menetettävääkään. Lopulta, kuten Times-lehti huomauttikin, ”Englannin lähetys” oli kuin ”juhlakulkue, johon useimmat kirkonmiehet halusivat mielellään liittyä.”
Mutta vielä silloinkaan, kun lähetys pääsi alkuun, eivät kaikki papit lakanneet arvostelemasta sitä. Sunday Telegraph kertoi, että Itä-Englannin metodistikirkon johtaja Richard Jones arvosteli Grahamia ja Palauta ankarasti sekä ”hienostumattoman opin” että sen ”karkean esitystavan” johdosta. Metodistijohtaja lordi Soper lisäsi: ”En pidä ollenkaan heidän toimintatavastaan enkä mainostamisesta.” Mistä vastustus johtui?
Tilaisuudet ja niissä esiintyneet
Uskonto on tavalliselle englantilaiselle hyvin henkilökohtainen asia. Siitä keskustellaan harvoin edes pienessä piirissä, saati sitten julkisesti. Sen vuoksi yleisen ristiretken järjestäminen uskonnon edistämiseksi sotii ihmisten yleistä sopivuustajua vastaan. Yleensä vapaamielinen Liverpool Daily Post huomautti: ”Lauantai-illan näytös – sillä sellainen se oli – oli ujostelematonta amerikkalaista evankeliointia, jota muualla pidetään selvänä viihteenä.”
Toiset vastustivat persoonallisuuksien voimakasta korostamista. ”Grahamia mainostettiin vetonumerona kuin tähteä sen sijaan, että huomio olisi kiinnitetty sanomaan”, valitti Englannin kirkon (Church of England) pappi Jack Burgoyne, kun Graham oli aloittamassa Ipswichin kokoustaan. ”Hänen järjestönsä on tehnyt hänestä palvonnan kohteen.” Vierailevat puhujat ja gospellaulajat sekä kirkolliset arvohenkilöt olivat tervetulleita, sillä he vetivät tehokkaasti väkijoukkoja tilaisuuksiin. Mutta loppujen lopuksi huomion keskipisteenä olivat Palau ja Graham. Varovaisen arvostelunsa päätteeksi Church Times sanoi: ”Koko Grahamin ja Palaun kokousten tyyli on varsin arveluttava – musiikin käyttö, laumapsykologia ja henkilökohtainen kaunopuheisuus ihmisten saamiseksi jonakin iltana ’astumaan esiin’.” Oliko Church Timesin huoli aiheellinen?
Käännynnäiset
Kun ”Englannin lähetys” päättyi, laskettiin, että suunnilleen 100000 oli Grahamin ja Palaun kehotuksesta ’astunut esiin’ ’antaakseen itsensä Kristukselle’. Jonkinlainen yllätys oli kuitenkin se, että suurin osa heistä kuului jo johonkin kirkkoon. Erään arvion mukaan 15 prosenttia oli kirkkoihin kuulumattomia. ”Saarnasiko Graham itse asiassa jo kääntyneille?” kysyi Church Times. ”Täytyy sanoa, että uudet käännynnäiset – – olivat selvästi erottuvana vähemmistönä. Sen tähden se oli ennen kaikkea tilaisuus joukkojen rohkaisemiseen.” Miksi sellaista rohkaisua tarvittiin?
”Kirkon johtomiehet ovat vakavasti huolissaan”, koska kirkossakävijöiden kokonaismäärä ”laskee koko ajan huolestuttavasti”, sanoi Birminghamissa ilmestyvä Sunday Mercury. ”Englannin lähetyksen” Luoteis-Englannin alueen puheenjohtaja piispa Bill Flagg myönsi: ”Kirkot olivat melkein luopuneet evankelioinnista 1970-luvulla.” Niiden jäsenille Billy Grahamin kutsu oli: ”Sinä olet ehkä kastettu. Olet ehkä päässyt ripille ja saatat käydä kirkossa. Mutta syvällä sisimmässäsi tiedät, että suhteesi Jumalaan ei ole kohdallaan.”
Takaisin kirkkoon
”Jokainen käännynnäinen ohjataan takaisin kirkkoon”, selitti yksi Grahamin apulainen. ”Jos ratkaisun tehnyt ihminen ei ole ollut minkäänlaisen kirkon yhteydessä, me yritämme löytää hänelle sopivan kirkon.” Kirkon opetuksella ei ilmeisesti ole väliä. Catholic Herald huomauttikin: ”Katolilaisia opetettiin yhdessä helluntailaisten, baptistien, anglikaanien ja muiden kanssa” auttamaan ja opastamaan niitä, jotka tekevät ratkaisun. Se että roomalaiskatolilaiset otettiin mukaan, nostatti joidenkuiden kulmakarvoja ja herätti närkästystä Englannin protestanttisten kirkkojen neuvostossa. Heidän mielestään tällainen lähentyminen oli todellisuudessa kristillisten perusoppien vastaista.
Sekin kuinka todellisia ihmisten kääntymykset olivat, on edelleen avoin kysymys. Erään raportin mukaan 500 ’teki ratkaisun’ sen vuoksi, ettei ’vieraileva kuuluisuus pettyisi’. Mutta miten ratkaisun tehneistä sitten huolehdittiin? ”Kirkot eivät tehosta toimintaansa uusia uskovia silmällä pitäen – –. Jotkin kirkot ovat niin ikävystyttäviä, etten haluaisi käydä niissä”, tunnusti ”Englannin lähetyksen” lounaisalueen johtaja Anthony Bush Sunday Telegraph -lehden mukaan.
Ihmisten ohjaaminen takaisin kirkkoon on todellisuudessa samaa kuin lähettäisi nälkäisen ihmisen hakemaan ruokaa tyhjästä ruokakaapista. Ennen Merseysiden kampanjaa tehty galluptutkimus osoitti, että kaksi kolmasosaa haastatelluista halusi, että kirkko ei ainoastaan ”antaisi moraalista opastusta” vaan myös ”opettaisi Raamattua”. Samanlainen tutkimus Sunderlandin alueelta osoitti, että tärkeimmät asiat, joista ihmiset sanoivat tarvitsevansa tietoa olivat: maailmanrauha, jokapäiväisistä ongelmista selviytyminen, Jumala, Jeesus ja jälleen: Raamattu. Mitä Palau ja Graham tekivät tyydyttääkseen nämä tarpeet?
Hukkaan mennyt tilaisuus
”Haluan sinun sanovan itsellesi: ’Haluan olla varma siitä, että jos kuolisin tänä iltana, niin pääsisin taivaaseen.’ Tämä voi olla sinun viimeinen mahdollisuutesi; saatat olla lähempänä Jumalan valtakuntaa kuin koskaan tulet olemaan.” Näin Billy Graham vetosi kuulijoihinsa, jotta he tekisivät ratkaisun. Mutta tällainen kuolemaan suuntautunut ajattelu ei vastaa mihinkään kysymyksiin. ”Nuoret etsivät jotakin mihin uskoa”, julisti Graham. Mutta nuoret tarvitsevat toivoa ja syyn elää, varmuuden siitä, että elämällä on tarkoitus ja että Jumala antaa heille turvallisen tulevaisuuden.
Itse asiassa Jumalan valtakunta on se, mistä nuorten – ja heidän vanhempiensa – on kovin tarpeellista kuulla. Tämä Valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo. Se on todellinen hallitus, jonka avulla rauha sekä ikuinen elämä ennallistetaan ihmiskunnalle. (Jesaja 9:5, 6; Matteus 6:9, 10) Jeesus ennusti, että kristityt julistaisivat tänä aikana ahkerasti hyvää uutista Jumalan valtakunnasta kaikille kansoille. Juuri tässä työssä Jehovan todistajat ovat ahkeroineet nyt jo monia vuosikymmeniä. (Matteus 24:14) Vaikka Palaun ja Grahamin kampanja kokosi tuhansia ihmisiä, silti kumpikaan heistä ei selittänyt Jumalan valtakunnan todellista merkitystä kokoontuneille väkijoukoille. Millainen tilaisuus heillä menikään hukkaan!
Meidän ei totta puhuen pitäisi odottaakaan kovin hyviä tuloksia tällaisilta ristiretkiltä. Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät järjestäneet tällaisia kampanjoita eivätkä he myöskään yrittäneet vedota ihmisiin tunteellisella tavalla. Church Timesin pääkirjoitus selitti, että tällaisen ristiretken aikana ”on mahdotonta keskustella rauhallisesti ja henkilökohtaisesti monista kysymyksistä – –, joita varmasti on kuulijoiden mielessä, mikäli on kyse tavanomaisesta kuulijakunnasta”.
Viisas mies Salomo sanoi: ”Yksinkertainen uskoo joka sanan, mutta mielevä ottaa askeleistansa vaarin.” (Sananlaskut 14:15) Etsiessämme totuutta meidän täytyy olla tarkkanäköisiä. Ehdottomasti varminta on seurata niiden berealaisten varhaiskristittyjen esimerkkiä, joille Paavali saarnasi. Heitä kiitettiin ahkeruudestaan kun he ”tutkivat huolellisesti – – Raamatun kirjoituksia” ja pitivät niitä uskonsa perustana. (Apostolien teot 17:11) Jehovan todistajat ovat aina seuranneet tätä esimerkkiä. Ota heihin yhteyttä ”keskustellaksesi rauhallisesti ja henkilökohtaisesti” Raamattua koskevista kysymyksistäsi. Sinulla ei ole mitään menetettävää, mutta voit hyötyä paljon.
[Kuva s. 14, 15]
’Käännynnäiset ohjattiin takaisin kirkkoihinsa, joista he olivat lähteneet, koska he eivät olleet löytäneet toivoa’