Isäni oli maalaislääkäri
”ISÄNI oli maalaislääkäri.” Nuo sanat kertovat paljon yhdestä 1900-luvun alun ammattimiesten ryhmästä. He olivat oma ihmislajinsa. Monet heistä olivat ammatilleen omistautuneita, väsymättömiä ja epätavallisen ystävällisiä potilailleen. Maalaislääkärit olivat oikea aarre yhdyskunnalle ja erityisesti köyhille ja sairaille, joita he hoitivat.
Heillä näytti olevan kuudes aisti heidän määrittäessään tauteja; ehkä se oli heidän laaja kokemuksensa niin monien sairauksien hoitamisessa. Tämän he tekivät ilman nykyaikaisen tekniikan apua. Ei niin että he olisivat olleet kouluttamaton ryhmä, vailla opetusta omalla alallaan. Isäni valmistui ensin opettajaksi, ja sitten hän meni Columbuksessa Ohiossa sijaitsevaan Starlingin lääketieteelliseen kouluun, josta tuli myöhemmin osa Ohion valtionyliopistoa.
Annahan kun kerron, millaista oli olla lääkäri tuohon aikaan – ilman antibiootteja ja ihmelääkkeitä. Itse asiassa he kantoivat useimmiten pillereitä ja lääkepulloja mukanaan pienessä mustassa laukussa, tai jos he olivat vastaanottohuoneessaan, he saattoivat antaa potilaalle vihreää vahvistavaa lääkettä, valkoista voidetta tai mustaa voidetta tapauksen mukaan. Lääkkeet isälle myi ”rohdoskauppias” poiketessaan usein isän vastaanottohuoneeseen. Maalaislääkäri oli siis saanut jonkin verran koulutusta farmasiassa, ja potilaan täytyi harvoin lähteä noutamaan reseptilääkkeitä usein varsin kaukana sijaitsevasta apteekista.
Aluksi isä kulki hevosella ja rattailla. Myöhemmin hän omisti T-mallisen Fordin, joka täytyi käynnistää kampea vääntämällä. Voin muistaa kylmät aamut ja kuinka hän veivasi Fordia, joka ei tuntunut haluavan käynnistyä! Yleensä isä oli lempeä mies, mutta tällainen ponnistelu saattoi tuoda ilmoille sanoja, joiden olisi pitänyt lämmittää moottoria riittävästi, niin että se olisi käynnistynyt heti!
Mutta aina kuitenkin vanha Ford käynnistyi, ja isä lähti sairaskäynneille. Puhelin saattoi soida jopa aamun pikkutunneilla, ja hän nousi lämpimästä vuoteestaan ja lähti yön selkään yrittämään auttaa sairasta. Tuohon aikaan lääkäri tuli potilaan luokse, vaikka tämä olisi ollut riittävän hyvässä kunnossa mennäkseen itse tapaamaan lääkäriä!
Ja heidän käytöksensä vuoteen ääressä! Kun maalaislääkäri astui potilaan huoneeseen, hänestä huokui luottamusta, hän oli lempeä ja todella kiinnostunut potilaasta. Hän saattoi lohduttaa nuorta naista, joka peloissaan ja tuskissaan synnytti ensimmäistä lastaan. Tai hän laski viileän kätensä potilaan otsalle, kun tämä kärsi korkeasta kuumeesta. Kun hän tuli tarjoamaan henkilökohtaista huolenpitoaan jonkun sairastaessa, se oli kuin palsamia kivuille. Sitten hän kumartui kohti pientä mustaa laukkuaan, käänteli käsissään sen sisältöä, löysi sieltä pillerin, kehotti potilasta ottamaan sen ja sanoi, että hän tulisi takaisin kun häntä tarvitaan.
Maalaislääkärin tieto oli hyvin monipuolista. Hän ei osannut vain lastoittaa murtunutta luuta tai auttaa äitejä saattamaan lapsensa maailmaan, vaan aika ajoin hänen täytyi myös taistella tarttuvia tauteja vastaan. Siinä pienessä kaupungissa, jossa asuimme Länsi-Virginiassa, oli kerran lavantautiepidemia, mikä ei ollut epätavallista noihin aikoihin. Isä hoiti melkoisen joukon jälleen terveeksi. Meille itse asiassa kerrottiin myöhemmin, että hänen nimensä oli merkitty kirjoihin, koska hän oli harvinainen siinä mielessä, ettei häneltä kuollut koskaan potilasta lavantautiin!
Hän osasi myös poistaa hampaita!
Sitä paitsi hän osasi myös poistaa hampaita, ja hän teki sen 50 sentin korvauksesta. Ehkä hänelle maksettiin liikaa, kun ottaa huomioon sen, miten paljon sen on täytynyt sattua verrattuna nykyaikaiseen hampaiden poistoon. Eräänä kylmänä talvi-iltana taloomme tuli mies, joka pyysi, että isä tulisi vetämään pois hänen isänsä särkevän hampaan. Tie hänen kotiinsa oli liian huono jopa hevoselle ja rattaille, joten isä ratsasti miehen kotiin, jonne oli matkaa kymmenen kilometriä peltotietä pitkin. Tämän hän teki 50 sentillä!
Sitten riehui espanjantauti vuosina 1918–1919. Isällä oli kiire kirjaimellisesti yötä päivää. Ihmiset tarvitsivat epätoivoisesti lääkärinapua. Kun hän joskus kävi jonkin kujan päässä sijaitsevassa talossa, niin tuon käynnin jälkeen hänet saatettiin paluumatkalla pysäyttää miltei joka talossa ennen kuin hän ehti päätielle. Neljä perheemme jäsentä sairasti tuon taudin, ja viimein isä uupui niin tyystin, että hänkin sai sen. Mutta hänen ansiostaan me kaikki selvisimme.
Maalaislääkäri sai palkkansa
Entä palkka tästä kaikesta? Eräässä mielessä isä oli hyväpalkkainen. Hän sai suurta tyydytystä toisten auttamisesta. Hänestä pidettiin kovasti, ja moni pienokainen sai nimen hänen mukaansa. Itse asiassa jotkut antoivat vauvoilleen nimen hänen pikkutyttöjensä mukaan, jotka hän joskus otti kanssaan potilaskäynneille.
Rahasta puheen ollen isä tuli toimeen sillä, mikä näyttäisi nykyään pieneltä palkalta. Useimmilla maalaislääkäreillä oli jotenkin niin paljon energiaa, että he jaksoivat huolehtia suuresta puutarhasta ja pitää lehmän ja kanoja, mikä auttoi selviytymään. Elonkorjuuaikaan potilaat maksoivat heille usein omenoilla, perunoilla, makkaroilla, kinkuilla ja millä tahansa muulla, mitä maanviljelijät tuottivat. Jos potilaalla oli epäonnea, jos esimerkiksi sato epäonnistui, niin isä saattoi odottaa ja odotti rahojaan. Ja joskus hän antoi potilaalle rahaa auttaakseen häntä eteenpäin sairauden aikana, kun tämä ei voinut tehdä työtä.
Eräänä päivänä isä palasi kotikäynniltä ja pyysi meitä lapsia tulemaan ulos rattaiden luokse katsomaan jotakin. Hän avasi laatikon, ja sieltä tulla tupsahti koiranpentu – hänen kotikäynnistä saamansa maksu. Mikään koira ei olisi voinut olla rakastetumpi kuin Bruno, josta tuli osa perhettä.
Elm Grovessa Länsi-Virginiassa sijaitsevaan kotiimme kuului osana isäni vastaanottohuone lääkevarastoineen. Riippumatta siitä keitä vastaanottohuoneeseen tuli ruoka-aikaan, heidät kutsuttiin pöytään syömään kanssamme. Isä oli hyvin vieraanvarainen, eikä kukaan koskaan lähtenyt kodistamme nälkäisenä. Jos joskus satoi lunta ja he asuivat kaukana, he saattoivat jopa yöpyä luonamme.
Suuri parantuminen
Oli talvi-ilta vuonna 1929. Isä oli palaamassa kotikäynniltä, kun linja-auto törmäsi hänen autoonsa. Oltuaan kaksi viikkoa sairaalassa hän kuoli 57-vuotiaana. Monet vierailivat tuona aikana hänen luonaan kunnioituksesta tätä maalaislääkäriä kohtaan, jolle he olivat yhä velkaa hänen käynneistään. Mitäpä siitä, sillä me emme milloinkaan kärsineet isän toisille osoittaman ystävällisyyden vuoksi. Kun minulle osoitetaan ystävällisyyttä, tunnen itse asiassa sen olevan palkkio siitä, että minulla oli isänä maalaislääkäri.
Kaiken tämän tarkoituksena ei toki ole vähätellä nykyajan lääkäriä ja kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän osaa tehdä. Aivan hiljattain pienelle ystävälleni, joka oli vain kymmenvuotias, tehtiin aivoleikkaus. Leikkaus kesti kuusi ja puoli tuntia – ilman verensiirtoa. Isäni ei olisi voinut villeimmissä unelmissaankaan auttaa tätä poikaa sillä tiedolla ja kokemuksella, joka hänellä oli.
Mutta nykyaikaisellakin lääkärillä on rajoituksensa. Hänkin näkee kärsimystä ja kuolemaa. Maalaislääkäri samoin kuin nykypäivän ammatinharjoittajakin kuuluvat kumpikin omaan aikakauteensa. On kuitenkin tuleva siunattu aika, jolloin Suuri Lääkäri saa aikaan pysyvän parannuksen, ”eikä yksikään asukas sano: ’Minä olen vaivanalainen.’” (Jesaja 33:24) Minulla on kaikki syyt uskoa, että isäni, maalaislääkäri, tulee elämään silloin ja saamaan tilaisuuden iloita koko ihmissuvun ikuisesta terveydestä. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 22]
Tuohon aikaan lääkäri tuli potilaan luokse, vaikka tämä olisi ollut riittävän hyvässä kunnossa mennäkseen itse tapaamaan lääkäriä!
[Huomioteksti s. 23]
Isä avasi laatikon, ja sieltä tulla tupsahti koiranpentu – hänen kotikäynnistä saamansa maksu