Konekaappaajien armoilla

VIIME marraskuun 23. päivänä saavuin noin kello 20 Ateenan kansainväliselle lentokentälle työtoverini George Vendourisin kanssa. Olimme matkalla Arabiemiirikuntien pääkaupunkiin Dubaihin tarkastamaan erästä työnantajani laivaa. Olen toiminut joitakin vuosia yhtiömme pääinsinöörinä, ja Georgen oli määrä auttaa minua tällä työkomennuksellani.

Olimme aikoneet lentää Dubaihin Kairon kautta EgyptAir-yhtiön lennolla numero 648. Läpäistyämme eri tarkastuspisteet tulimme koneeseen, joka oli Boeing 737. Koska meillä oli vain käsimatkatavaroita, pääsimme koneeseen melko pian. Jos muistan oikein, istuimme seitsemännellä rivillä paikoilla A ja B.

Kun kaikki olivat paikoillaan, lähtö tapahtui lopulta aikataulun mukaisesti pian kello 21:n jälkeen. Kone ei ollut aivan täysi, matkustajia oli vajaat sata. Pian nousun jälkeen miehistö alkoi tarjoilla virvoitusjuomia. Olimme lentäneet jo varmaankin 25 minuuttia, kun ohjaamon oven eteen ilmestyi mies. Hänellä oli toisessa kädessään ase ja toisessa vihreä käsikranaatti. Hän alkoi kuuluttaa jotakin arabiaksi. Olen kreikkalainen, enkä ymmärrä arabiaa, mutta tajusin, että oli kysymys kaappauksesta.

Niinpä seurasimme egyptiläisten matkustajien esimerkkiä ja nostimme kätemme pään päälle. Antaessaan komentoja kaappaaja yritti samalla vetää hampaillaan jotakin ulos kranaatista. Hän ei kuitenkaan onnistunut, ja niin hän työnsi kranaatin takaisin liivintaskuun.

Samalla selvisi, ettei kaappaaja ollut yksin. Hän komensi eturiveillä istuvat siirtymään taaksepäin ja istumaan minne pystyivät. Sitten hän vaati meitä luovuttamaan solmiomme. Seuraavaksi kaappaajat kutsuivat henkilön kerrallaan eteen, ottivat hänen passinsa, tarkastivat hänet ja käskivät hänet istumaan johonkin eturivien tyhjistä paikoista.

Kun etuosassa istuneet siirtyivät taaksepäin, viereeni tuli eräs egyptiläinen mies. Sain myöhemmin kuulla, että hän oli lentokoneen turvamiesten päällikkö. Kun hänet kutsuttiin eteen, kaappaaja otti hänen passinsa, pakotti hänet makuulleen ja sitoi hänet solmioilla. Jo tätä ennen oli päälentoemäntä sidottu.

Kun tuli minun vuoroni egyptiläisen turvamiehen jälkeen, kaappaaja tyytyi vain ottamaan passini tarkastamatta minua ja käski minun istua. Hän osoitti paikkaa oikealla puolella kolmannen rivin tienoilla.

Tulitaistelu lennon aikana

Muutamaa minuuttia myöhemmin takaani kajahti laukauksia. Painuimme kaikki heti matalaksi. Ilmeisesti luodinreiät aiheuttivat paineen putoamisen matkustamossa, koskapa happinaamarit putosivat automaattisesti katosta. Monet matkustajista pukivat ne päälleen, mutta en itse tuntenut tarvitsevani happea. Luulen, että lentokapteeni oli pudottanut nopeasti korkeutta.

Ammuskelun päätyttyä katsoin taakseni ja näin miehen, ilmeisesti kaappaajien johtajan, makaavan lattialla. Hän näytti kuolleelta. Lattialla makasi toinenkin mies. Lisäksi oli kaksi lentoemäntää sekä yksi matkustaja haavoittunut.

Vaikutti siltä, että kaappaaja oli pyytänyt passia eräältä mieheltä. Tämä osoittautui turvamieheksi, ja hän olikin passinsa asemesta vetänyt esiin aseensa ja ampunut kaappaajaa. Vartijaa itseään ampui kuitenkin toinen kaappaaja koneen takaosasta.

Ammutun turvamiehen ase putosi jalkoihini, ja mietin kotvan, pitäisikö minun nostaa se ylös. Viisaasti hylkäsin kuitenkin ajatuksen, sillä en olisi kuitenkaan osannut käyttää sitä.

Ohjaamon ovi avautui siinä vaiheessa, ja sieltä ilmaantui pitkä, naamioitu mies käsissään kranaatti ja pistooli. Hän puhui takanani olleelle kaappaajalle ja katsoi sitten minua suoraan silmiin viittoen aseellaan minua nousemaan ylös. Hän sanoi jotakin, mutta ymmärsin hänen eleistään vain sen, että hän halusi minun vetävän lattialla makaavan terroristin ohjaamoon.

Kun panin toimeksi, kaappaaja viittoi, että minun pitäisi kääntää hänet ensin ympäri. Koska en selvinnyt yksin, kaappaaja kutsui jotakuta toista avukseni, ja Demetris Voulgaris tuli. Olin tuntenut Demetriksen jo vuosia, koska hän oli työssä samassa yhtiössä. Demetris otti kiinni miehen jaloista ja minä hartioista, ja me käänsimme hänet ympäri. Kaappaajat halusivat saada kranaatin hänen liivintaskustaan.

Kun yksi kaappaajista oli ottanut kranaatin, pyysimme saada antaa haavoittuneelle kaappaajalle vettä, mutta siihen ei suostuttu. Ilmeisesti he päättelivät, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Niinpä me panimme hänet istumaan oven viereen ja sitten meitä käskettiin raahata turvamiestä eteenpäin. Tässä vaiheessa eräs kaappaajista näki aseen lattialla ja poimi sen ylös.

Raahasimme turvamiestä koneen etuosaan sillä mielellä, että me riisuisimme hänet ja antaisimme hänelle ensiapua. Mutta kun hänen päänsä oli jo miltei ensimmäisen tuolirivin kohdalla, eräs kaappaaja komensi meidät pysähtymään. Minun käskettiin tyhjentää kaksi ruokatarjotinta ja heittää ruoka lattialle. Kaappaaja käski minun asettaa tarjottimet ensimmäiselle penkkiriville ja pidellä sitten vartijan päätä tarjottimien päällä.

Tajusin, että hän aikoi tappaa haavoittuneen miehen, joten huusin: ”Ei!” Pidellen käsiäni kasvojeni edessä käännyin sitten matkustajiin päin ja sanoin: ”Hän haluaa tappaa hänet!” Ihme kyllä kaappaaja ei tehnyt minulle mitään. Hän piti kiinni turvamiehen päästä mutta ei ampunut tätä. Sitten hän istui ensimmäiselle penkkiriville viereeni.

Vähän ajan kuluttua en voinut enää istua siellä pitempään, ja niin nostin käteni ylös ja siirryin taaksepäin vapaalle paikalle jonnekin viidennelle tai kuudennelle riville. Nuori apulaiseni George Vendouris tuli istumaan taakseni.

Päälentoemäntä oli sillä välin onnistunut vapautumaan siteistä, ja hän kutsui luokseen lentoemännän, joka normaalisti keräsi passit. Olimme juuri laskeutumassa. Sitä ennen lentoemäntien käskettiin kuitenkin pidellä pystyssä ja paikallaan sitä kaappaajaa, joka oli joko kuollut tai kuolemaisillaan.

Maltan lentokentälle

Tuntematta kaappajien alkuperäisiä suunnitelmia me joka tapauksessa laskeuduimme Maltalle noin kahden tunnin lennon jälkeen. Pian koneen laskeuduttua ovi avattiin ja sisään tuli lääkäri. Hänelle näytettiin kuolleelta vaikuttanutta kaappaajaa ja hänen käskettiin tutkia tämä. Lääkäri tekikin sen, nyökkäsi päätään ja aikoi siirtyä turvamiehen ruumiin luokse. Kaappaaja kuitenkin esti sen.

Kaikkia kreikkalaisia käskettiin istumaan koneen oikealle puolelle, missä itse jo olinkin. Mukana oli kaikkiaan 17 kreikkalaista, joista vain 5 säilyi lopulta hengissä.

Eräs lentoemäntä pyysi kovaäänisten kautta kaikkia filippiiniläisiä naisia siirtymään koneen etuosaan. Myös joitakin muita naisia kutsuttiin eteen, ja yhteensä 11 naisen sallittiin poistua koneesta lääkärin mukana.

Teloitukset alkavat

Sen jälkeen sama lentoemäntä kysyi, missä israelilaistytöt olivat. Luullen, että myös heidät vapautettaisiin, eräs nuori nainen astui nopeasti esiin. Kun hän oli ehtinyt koneen etuosaan, naamioitunut kaappaaja tarttui häneen kiinni. Hän työnsi tytön ulos ovesta laskuportaille, joten en voinut nähdä, mitä tapahtui. Kuulimme kuitenkin laukauksen, joka sai meidät vaistomaisesti kyyristymään, ja sitten tömähdyksen. Kuulimme myöhemmin, että tyttö oli viime hetkellä kääntänyt päätään siten, että luoti oli vain raapaissut häntä. Hän putosi alas portaita, piiloutui koneen alle ja pääsi lopulta pakenemaan.

Saimme myöhemmin tietää, että kaappaajat olivat uhanneet jatkaa matkustajien ampumista, elleivät he saisi polttoainetta. Muutaman minuutin kuluttua kutsuttiin toista israelilaistyttöä, mutta hän kieltäytyi nousemasta. Sen tähden kaappaaja lähetti kaksi matkustajaa, jotka puhuivat arabiaa ja joita hän siksi käytti avustajina, noutamaan häntä, ja he pakottivat hänet tulemaan eteen. Silloin aloimme kaikki olla todella peloissamme.

Tyttö huusi ja itki. Hän heittäytyi lattialle ja jäi siihen makaamaan. Puhuttuaan lentäjän kanssa kaappaaja palasi, potkaisi tyttöä ja työnsi hänet ulos. Jälleen kuului laukaus ja tömähdys, kun tyttö putosi kuolettavasti haavoittuneena. Silloin oli vähän yli keskiyön.

Pian sen jälkeen matkustajien joukosta kutsuttiin eteen kolme henkilöä: nuori mies ja kaksi naista. Heidän nimistään pystyimme päättelemään heidän olevan amerikkalaisia. Kaappaaja vei heidät koneen etuosaan ja käski kahta avustajaansa sitomaan heiltä kädet selän taakse. Heidän käskettiin istua eturivissä.

Kului noin tunti. Sitten kaappaaja kutsui amerikkalaismiestä. Minun on myönnettävä, että miehen tyyneys teki minuun suuren vaikutuksen. Hän nousi ja käveli hyvin rauhallisesti kaappaajan luokse kuin noutaakseen jonkin palkinnon tai jotakin sellaista. Jälleen kajahti laukaus, kuului tömähdys ja ovi sulkeutui. Vaikka en voinutkaan nähdä sitä, myös mies putosi alas laskuportaista. Kuin ihmeen kaupalla hänkin oli saanut luodista vain naarmun, ja kuten ensimmäinen israelilaistyttö, hänkin selvisi hengissä.

Jälleen kului noin tunti, ja kaappaaja kutsui luokseen toisen amerikkalaisnaisista. Hän nousi ylös ja sama näytelmä toistui: laukaus ja tömähdys uhrin pudotessa. Kello oli silloin varmaankin kolmen tai neljän paikkeilla aamuyöstä. Yön tunnelma oli karmiva, ja lisäksi satoi kaatamalla. Matkustajat istuivat pelon lamaannuttamina hievahtamatta paikoillaan.

Oli hyvin hiljaista – ei kuulunut itkua, huutamista eikä muitakaan ääniä. Saatoin kuitenkin erottaa vaimeita kommentteja: ”Hän on tappanut israelilaistytön.” ”Tyttörukka.” ”Nyt hän tappoi amerikkalaisen.” Kuulin kuiskailtavan: ”Mitä tämä tarkoittaa?” ”Miten tämän annetaan jatkua?” ”Mitä hän mahtaa seuraavaksi tehdä?”

Itse rukoilin Jehovaa jokaisen teloituksen aikana. Pyysin häntä muistamaan kutakin ylösnousemuksessa, mikäli se olisi hänen tahtonsa, niin että heillä olisi mahdollisuus elää Jumalan uudessa järjestelmässä.

Sillä välin aurinko alkoi nousta. Ovi avautui, kaksi kaappaajaa avustanutta matkustajaa menivät ulos hakemaan voileipiä. Toiset söivät, toiset eivät. Meille annettiin myös vettä.

Teloitusten vuoksi ajattelimme, että kaappaajien vaatimusten täytyi olla hyvin suuria, koskapa niihin ei suostuttu ulkopuolella. Samoin ajattelimme, että kuka tahansa saattoi olla seuraava uhri. Mutta kun amerikkalaisnaisen murhan jälkeen ei tuntikausiin tapahtunut mitään, tulimme siihen tulokseen, että asioista neuvoteltiin.

Puolenpäivän aikaan koneen ovi avattiin, tuli toisen amerikkalaisnaisen vuoro, ja hänet ammuttiin kuoliaaksi. Jälleen jokaiseen tarttui pelko siitä, että juuri häntä pyydettäisiin astumaan seuraavaksi esiin ja ammuttavaksi. Kun iltapäivä oli kulunut ilman uusia teloituksia ja tuli ilta, aloimme miettiä, olisiko neuvotteluissa saavutettu joitakin tuloksia.

”Te olette minusta liian rauhallinen!”

Päivällä ajattelin: ”Nyt on sunnuntai, ja Pireuksen seurakunnassa pidetään parhaillaan esitelmää.” Rukoilin itsekseni, aivan kuin olisin ollut kokouksessa. Myöhemmin, kun puhe luultavasti oli päättynyt, otin esiin Vartiotorni-lehteni ja kuvittelin olevani mukana seurakuntamme tutkistelussa. Mieleeni tulivat Psalmin 118:6 sanat. Siinä sanotaan, että jos Jehova on puolellamme, mitä voi ihminen meille tehdä.

Nuori apulaiseni George Vendouris, joka istui takanani, sanoi minulle eräässä vaiheessa: ”Pomo, tiesin teidät luonnostanne rauhalliseksi, mutta minusta te olette liian rauhallinen!”

”Katsos, poikaseni”, vastasin hänelle, ”asia on aivan yksinkertainen: Me joko jäämme eloon tai emme jää. Se ei vain ole meidän ratkaistavissamme. Luota Jumalaan. Mikäli hän antaa meidän kuolla, niin hyvä on. Älä siksi ole huolissasi.”

”Ettekö antaisi minulle jotakin lukemista?” hän pyysi, ja niin annoin hänelle Vartiotornin.

Kun tutkistelu oli todennäköisesti päättynyt Pireuksessa, jossa palvelen vanhimpana, rukoilin jälleen jättäen itseni Jehovan käsiin ja kerroin hänelle, että olin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa minkä hän sallisi tapahtua.

Ajattelin kirjoittaa vaimolleni lyhyen kirjeen, jossa lukisi: ”Katie ja lapset, tapaamme jälleen Valtakunnassa.” Mutta otettuani esille kynän mieleeni tuli heti ajatus: ”Mitä sinä oikein teet? Leikitkö tuomaria? Etkö juuri sanonut, että kaikki on Jehovan käsissä.” Päättelin, ettei minulla ollut oikeutta jättää viestiä, jossa sanottaisiin että kuolisin. Niinpä panin kynän pois kirjoittamatta mitään.

Rynnäkkö ja vapautus

Yhtäkkiä, noin kello 20.30, alkoivat konepistoolit rätistä, ilmeisesti ulkopuolella. Myös koneen takaosasta kuului laukauksia. Kaappaajat luultavasti vastasivat tulitukseen. Heittäydyimme lattialle. Sitten seurasi räjähdys, ja valot sammuivat.

Ajattelin itsekseni, että kun valot kerran ovat poissa, voimme liikkua. Nousin ylös, mutta kurkkua alkoi heti kirveltää. Ilmassa oli jotakin kaasua, joten pidätin hengitystäni. Kuulin Georgen sanovan: ”Hei, ne aikovat polttaa meidät.” En kyennyt vastaamaan, ja yritin hengittää mahdollisimman vähän pysyäkseni hengissä.

Edessäni kaikki oli pimeää. Sitten kuulin äänen sanovan: ”Toisella puolella.” Käännyin ja näin valonpilkahduksen ja lähdin yrittämään sitä kohden. Hetken kuluttua huomasin olevani aukon luona. Se oli mahdollisesti siiven kohdalla oleva varauloskäynti. En muista, tulinko alas hyppäämällä vai luisumalla.

Seuraava muistikuvani on, että makasin maassa ja joku kumartui ylitseni pidellen päätäni. Tajusin, että olin lentokoneen ulkopuolella ja että nämä ihmiset olivat luultavasti vapauttajiamme.

Hengitin jälleen syvemmin. Vaikka vedin sisääni raikasta ilmaa, minulla oli sellainen tunne, kuin olisin vieläkin hengittänyt kaasua. Sitä kesti useita päiviä. Taakseni oli pudonnut muitakin, ja yritimme nousta ylös, mutta meidän ei sallittu tehdä sitä. Niinpä ryömimme joidenkin laatikoitten taakse. Siellä ollessamme meitä alettiin tutkia. Sitten meidät kuljetettiin autolla sairaalaan.

Jälkeenpäin saimme tietää, että pelastusyrityksessä oli saanut surmansa miltei 60 ihmistä ja että suurin osa heistä oli kuollut koneen vallanneiden egyptiläisten kommandojoukkojen räjähteistä syntyneeseen savuun. Ikävä kyllä myös kollegani George Vendouris oli uhrien joukossa.

Sairaalassa

Saapuessamme San Lukasin sairaalaan kuulin jonkun ilmoittavan: ”Hätätapaus!” Meidät pantiin paareille, ja lääkäri tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut. Minut riisuttiin alushoususilleni. Sitten minut vietiin eräälle osastolle. Minulla oli kipuja, ja silmiäni kirveli. Vähän ajan kuluttua en nähnyt enää mitään, joten aloin huutaa. Lääkäri tuli katsomaan minua. Hän pani silmiini jotakin.

Minut sidottiin, ja minut pantiin tiputukseen. Minut pestiin pyyhkeellä, ja sain kipuja lievittäviä pistoksia. Puutteellisella englannillani sain kerrotuksi heille, etten halua verensiirtoa, koska olen Jehovan todistaja. Sitten joku kertoi, että lentokentälle tulleessa ambulanssissa työskenteli eräs maltalainen Jehovan todistaja. Kun hän tuli myöhemmin juttelemaan kanssani, hän sanoi: ”Älä ole huolissasi, sinulle ei anneta verta.”

Lopulta luokseni tuli naislääkäri. Hän oli hyvin kohtelias. En voinut nähdä häntä, mutta kuulin hänen äänensä. Kysyin, voisiko hän soittaa kotiin ja ilmoittaa perheelleni, että olin elossa. Olin huolissani heistä.

Huoneeseeni tuli joku, joka muistaakseni sanoi olevansa sairaalanjohtaja. Hän tarttui käteeni ja kysyi nimeäni, jonka kerroin hänelle. Myöhemmin sain kuulla, että Vartiotorni-seuran Kreikan-haaratoimiston veljet olivat soittaneet ja odottivat linjalla. Sairaalanjohtaja oli tullut varmistamaan, että olin elossa, jotta hän voisi kertoa sen heille. Tämä tapahtui maanantaina aamunkoitteessa.

Tiistaina vaimoni ja poikani tulivat Maltalle. Kun tunsin vaimoni käden omassani, tiesin heti, että se oli hän. Puristin hänen kättään ja kiitin Jehovaa. Myös poikani kävi luonani, samoin yhtiöni johtaja.

Koko tämän ajan sain happea, jotta olisin pystynyt hengittämään. Lisäksi hoitaja kävi silloin tällöin kääntämässä minut mahalleen ja lyömässä selkääni niin että lima irtosi. Kun taas pystyin näkemään, huomasin liman olevan mustaa. Sen täytyi johtua kaasuista. Keskiviikkona siteeni poistettiin, mutta en kestänyt valoa.

Sinä päivänä kävi useita lehtimiehiä, mutta lääkäri käski heidät pois. Samoihin aikoihin kävi myös poliisi kertomassa, että minun pitäisi antaa todistajalausunto. Myöhemmin he sanoivat minulle: ”Te tiedätte niin paljon yksityiskohtia, että voisitte kirjoittaa kirjan.” Sen jälkeen tulivat konsulaatin edustaja ja syyttäjä luokseni nauhuri mukanaan nauhoittaakseen lausuntoni, jälleen tulkin avulla.

Lopulta vaimoni ja poikani lähtivät sairaalasta. He asuivat maltalaisten todistajien luona, kunnes olin tarpeeksi terve matkustamaan ja saatoimme lähteä Maltasta yhdessä. Olen syvästi kiitollinen, että voin olla niiden harvojen joukossa, jotka selviytyivät hengissä Egyptin lentoyhtiön koneen kaappauksesta. – Kertonut Elias Rousseas.

[Huomioteksti s. 6]

Hän veti esiin pistoolinsa ja ampui kaappaajaa

[Huomioteksti s. 8]

Tuli toisen amerikkalaisnaisen vuoro, ja hänet ammuttiin kuoliaaksi

[Kuva s. 9]

En nähnyt mitään, ja minulla oli kovia kipuja

[Lähdemerkintä]

Reuters

[Kuva s. 10]

Vaimoni ja poikani kävivät katsomassa minua sairaalassa

[Lähdemerkintä]

Reuters