Mustista taistelijoista Jehovan todistajiksi
Taipaleemme ”mustan vallan” kannattamisesta pettymyksen kautta valoon
SUUR-BOSTONIN alueella sijaitsevaan Tuftsin yliopistoon tulleet valkoiset opiskelijat saivat perehtymisviikolla tietoja kursseista ja siitä, missä mikäkin paikka sijaitsee yliopistoalueella. Mustat opiskelijat taas tapasivat sellaisia ihmisiä kuin Angela Davis, Dick Gregory sekä mustia muslimeja. Kouluviranomaisten tietämättä heidän luonaan kävi myös taistelevaan liikkeeseen kuuluvia rikollisia. Nämä tulivat henkivartijoidensa kanssa kertomaan meille, mitä oli tapahtumassa ja mitä oli tehtävä vallankumouksen edistämiseksi. He avasivat meidän silmämme näkemään hämäriä töitä ja saivat meidät tajuamaan, että ”mustaa valtaa” tarvittiin kipeästi. Epäoikeudenmukaisuudet kuohuttavat helposti 17-vuotiasta, ja minun oli mielestäni tultava mustemmaksi.
Oli vuosi 1969 ja ensimmäinen vuoteni Tuftsissa. Pian tarjoutui tilaisuus kokeilla sitä, kuinka musta olin. Erään ylioppilasasuntolan rakennustyömaalla oli liian vähän mustia työntekijöitä. Olimme rakennuspaikalla auringonnousun aikaan. Mukanamme oli muualta tulleita ihmisiä, joilla oli pistooleja ja muita aseita. Nimitimme päälliköt. Minä olin yhden vartiopisteen päällikkö. Kanssani oli kolme naista. Meillä oli radiopuhelimet, ja me linnoittauduimme sisälle.
Mutta kun rakennustyöläiset tulivat työhön, voi pojat, että he raivostuivat! Heille kysymys oli elannon hankkimisesta. Sillä ei ollut mitään tekemistä ihonvärin kanssa. Asia kosketti heidän perhettään. He halusivat repiä meidät kappaleiksi! Poliisit ilmaantuivat paikalle juuri ajoissa; heillä oli mellakkapoliisin varusteet ja kolmisenkymmentä senttimetriä pitemmät pamput kuin tavallisesti. He muodostivat muurin meidän ja työntekijöiden välille, ja yhteenotto päättyi.
Kävin tuona vuonna kahta yliopistoa. Olin kirjoilla Tuftsissa, mutta olin mukana Tuftsin yliopiston ja Massachusettsin teknisen korkeakoulun (Massachusetts Institute of Technology) välisessä vaihto-oppilasohjelmassa. Korkeakoulussa muuan opinnoissa pitkälle ehtinyt musta fyysikko lähestyi minua. Teknisen korkeakoulun kirjastossa on kasoittain tietoa pommeista ja sotilaallisista urotöistä. Tämä musta fyysikko sanoi minulle: ”Kuulehan veli, jos haluat räjäyttää sen [rakenteilla olevan asuntolan], niin sinähän olet insinööri, eikö niin?” ”Joo”, minä vastasin. Hän sanoi: ”Voisin tehdä vähän nitroa, ja sitten vain räjäytetään se maan tasalle.” Mutta en ollut valmis siihen.
Nimeni on Larry Whitehead. Olen syntynyt Washingtonissa (D.C.) ja kasvanut Arlingtonissa Virginiassa Yhdysvalloissa. Sain kokea monia pieniä ja suuria loukkauksia, joita kohdistettiin mustiin. Kävin lukiota juuri rotuerottelun lakkauttamisen ensimmäisenä vuonna – Ku Klux Klanin ja natsipuolueen olemassaolo Virginiassa ei suinkaan edistänyt kehitystä. Minulla oli aina ollut voimakkaita tunteita valkoisia vastaan, mutta juuri Tufts teki minusta taistelijan.
Madeline liittyy seuraani Tuftsissa
Seuraavana vuonna Madeline saapui Tuftsiin – hänellä oli suuri afrokampaus, julisteita, joissa oli kuvattuna mustia nyrkkejä, ja kaikenlaisia muita ”mustan vallan” kannattajien tamineita. Hän selittää itse, miten kaikki tapahtui hänen kohdallaan:
”Minun asiani olivat toisin. Tullessani Tuftsiin minä olin jo taistelija. Kasvoin valkoisten asuttamalla alueella, lukiossa oli pääasiassa valkoisia ja monet ystävistäni olivat valkoisia. Mutta ollessani 11. luokalla alkoi eräässä kahvilassa mellakka – Martin Luther King oli salamurhattu, ja tunteet kuumenivat herkästi monissa paikoissa. Niinpä mustat ja valkoiset taistelivat tuossa kahvilassa. Koulu täytyi sulkea. Olin pöyristynyt, kun valkoiset ystäväni, joiden kanssa olin kasvanut, osoittivat sellaista vihaa ja vihamielisyyttä. Se teki minusta katkeran. Ajatukseni ja käsitykseni muuttuivat suunnattomasti. Leikkautin tukkani, kasvatin afrokampauksen ja aloin tuntea vetoa ”mustan vallan” liikkeeseen. Saapuessani Tuftsiin olin täynnä vihaa valkoisia kohtaan.”
Sekä Madelinesta että minusta tuli Tuftsissa mustien asiaa ajavan liikkeen aktiivijäseniä. Se oli suurten muutosten aikaa. Tärkeimmät suuntaukset olivat vallalla yliopistoissa. Vietnamin sota oli arka aihe. Demokraattista yhteiskuntaa puoltavat opiskelijat toimivat aktiivisesti. Huumekulttuuri oli juuri pääsemässä täyteen vauhtiinsa. Kumpikaan meistä ei käyttänyt huumeita, mutta toverimme sekä käyttivät että myös myivät niitä.
Tufts oli pääasiassa valkoisten koulu, mutta mustien opiskelijoiden sallittiin eristäytyä, ja meillä oli myös seura, joka korosti afrikkalaista alkuperää ja mustaa rotua (Afro Society Black Orientation). Minusta tuli Afroamerikkalaisen seuran ja erään kaupungin laajuisen opiskelijaveljeskunnan puheenjohtaja. Martin Luther Kingin salamurha laukaisi liikkeelle suuren osan tästä mustien toiminnasta, Malcolm X:n kuolema lisäsi sen vauhtia, ja kun sitten sekä Jack että Bob Kennedy salamurhattiin (he olivat harvinaisia ”hyviä valkoisia ihmisiä”), mustien tilanne tuntui toivottomalta.
Me halusimme saavuttaa oman identiteettimme. Aloimme lukea muun muassa Marcus Garveya (”Takaisin Afrikkaan”) ja James Baldwinia. Elokuvissamme näytettiin terroristien menetelmiä, köyhyydessä eläviä ja syrjittyjä mustia. Niissä näytettiin, kuinka arabinaiset ja -lapset, jotka pääsivät muilta suljettuihin paikkoihin, menivät sisään pommeja kiinnitettyinä heidän ruumiiseensa ja räjäyttivät paikan – he antoivat elämänsä asian puolesta. Näin meitä opetettiin tekemään samoin.
Opetamme ”mustaa uskontoa”
Olin aina uskonut Jumalaan, hapuillut häntä. (Apostolien teot 17:27) Mutta kadotin hänet lähes täysin vuonna 1970. Pidimme Tuftsissa mustaksi uskonnoksi kutsuttua kurssia. Se oli itse asiassa hyökkäys Raamattua vastaan. Mustilla muslimeilla oli siinä vaikutusvaltainen osuus, ja he sanoivat niiden valkoisten, jotka tulivat luoksemme Raamatun kanssa, olevan paholaisia, erityisesti niiden, joilla oli siniset silmät ja vaalea tukka. Jeesus sen sijaan oli musta mies, jonka tukka oli kuin lampaanvillaa.
Olimme kurssissa juuri tällä kohtaa, kun tapasin Tim Sieradskin. Hän oli isokokoinen, vaalea, hänellä oli siniset silmät ja hän tuli Raamattu kädessään – siinä oli valkoinen, sinisilmäinen paholainen, jos kukaan! Niin minä ainakin ajattelin. Hän oli Jehovan todistaja. Kun hän ilmaantui ovelleni, ajattelin itsekseni: ’Tässä nyt on isokokoinen, sinisilmäinen paholainen, joka yrittää opettaa minulle Raamattua.’ Mutta havaitsin pian, että hän tunsi Raamatun, ja halusin hänen näyttävän minulle Raamatusta, missä sanottiin Jeesuksen tukan olevan kuin lampaanvillaa.
Sen sijaan hän puhui minulle tämän maailman lopusta ja näytti todisteeksi raamatunkohtia. Insinöörinä olin todistanut itselleni tieteellisesti, että Jumala on olemassa. Raamatusta en ollut varma, sillä en ollut koskaan tutkinut sitä. Tim luki raamatunkohdan, joka herätti minussa kiinnostusta: ”Hän teki yhdestä ihmisestä jokaisen ihmisten muodostaman kansan, niin että he asuvat koko maan pinnalla.” (Apostolien teot 17:26) Niinpä kuuntelin Timiä.
Mutta Madeline ei kuunnellut! Annetaanpa hänen itsensä kertoa syy siihen. Hän selittää: ”Kirkko itse oli saanut minut kääntymään siitä pois. Ollessani 16-vuotias näin sen olevan hyvin ulkokultainen. Tiesin, etten elänyt oikein – siihen aikaan Larry ja minä asuimme yhdessä – mutta en aikonut kulkea samaa tietä kuin kirkko ja esittää eläväni oikein. Niinpä aina kun vaaleatukkainen ja sinisilmäinen Tim tuli Raamattu kädessään, kieltäydyin puhumasta hänen kanssaan. Kun hän tuli, minä lähdin.”
Kadotimme yhteyden Timiin. Emme olleet valmiita hylkäämään ”mustaa valtaa” kannattavaa liikettä. Menimme Afroamerikkalaisen seuran järjestämällä retkellä seuraamaan ”Viimeiset runoilijat” -nimisen ryhmän esitystä. Sen jäsenet olivat mustia, jotka tekivät runoudesta musiikkia. He puhuivat ainoastaan vallankumouksesta: ’Mustat, liittykää yhteen, tulkaa voimakkaiksi, syöskää valkoinen yhteiskunta vallasta ja tehkää elämä paremmaksi.’ ’Työskennelkää yhdessä, vetäkää yhtä köyttä’, kuului heidän kertosäkeensä. Madeline ja minä päätimme siksi olla tekemisissä vain mustien kanssa.
Epäilyksiä orastaa ja alkaa kasvaa
Annoimme käsirahan eräästä mustien omistamasta huoneistosta. Odotimme kolme kuukautta ja saimme kuulla monia selityksiä, kunnes meille kerrottiin, että se oli vuokrattu jollekulle toiselle. Sitä ennen minulla oli ollut huoneisto mustien asuttamalla alueella, ja jotkut mustat murtautuivat sisään ja varastivat kaiken, mitä minulla oli. Eräänä iltana olin jäätelöbaarissa puhumassa kaukopuhelua äidilleni. Kolme mustaa miestä tuli sisään ja ryösti paikan. En huomannut sitä, ennen kuin kuulin mustan miehen sanovan takanani: ”Otahan rauhallisesti, veli.” Katsoin ympärilleni, ja huomasin hänen pitävän järeää automaattiasetta suunnattuna selkääni. Musta veljeni totisesti!
Näimme mustien ryöstävän mustia aivan kuten valkoisetkin tekivät. Ihonvärillä tai rodulla ei ole merkitystä; on vain ihmisiä. Se on surullista, ja se aiheuttaa pettymyksen. Tarkastelimme uudestaan niitä mustia, joiden kanssa olimme Tuftsissa. Veljes- ja sisarkunnissa ei ilmaistu todellista veljeyttä, emmekä löytäneet sitä Afroamerikkalaisesta seurastakaan. Jotkut tovereistani eivät nähneet mitään väärää mustien naisten saattamisessa tuhoon. Aika ajoin kouluun tuli mustia tyttöjä. Heidän vanhempansa olivat uhranneet vuosia hankkiakseen niin paljon rahaa, että he voisivat lähettää tytöt sinne. Sitten mustat miehet saattoivat opettaa nämä käyttämään huumeita. Jotkut tytöistä yrittivät lopulta tehdä itsemurhan.
Tarkastelimme sitten kaikkia ympärillämme olleita nuoria ihmisiä, mustia ja valkoisia. Jotkut olivat narkomaaneja, jotkut alkoholisteja ja hyvin monet heistä olivat kiinnostuneita vain omista asioistaan. Ja tämänkö sukupolven käsissä olisi maailman tulevaisuus? Katsoimmepa minne tahansa, emme nähneet vastauksia, emme mustilta emmekä valkoisilta.
Pettymys pääsee valtaan
Epäilykset olivat muuttumassa pettymyksiksi. Madeline määritteli kasvavaa ongelmaansa näin: ”Kaikissa näissä kokouksissamme sanottiin jatkuvasti, ettei tarvittu mitään sääntöjä. Voi tehdä ihan mitä haluaa. Se on anarkiaa. Sillä ei voi saada mitään aikaan.”
Olin samaa mieltä. Olin aina etsinyt suuntaviivoja, joiden mukaan ihmiskunta voisi elää. Aiemmin olin sitä mieltä, että jos kaikki olisivat mustia, kaikki lähtöisin samasta paikasta ja yhteisten tarkoitusperien yhdistämiä, silloin asiat sujuisivat. Sitten käsitimme, etteivät mustat eronneet valkoisista – eivät olleet parempia, eivät huonompia, heissä oli vain sama hyvän ja pahan sekoitus. Ykseyden täytyy perustua johonkin muuhun kuin rotuun.
Meidän täytyi selvästi tehdä joitakin muutoksia. Asiamme eivät sujuneet hyvin. Eräänä iltana muistelin: ”Tuftsissa näytettiin kerran erästä filmiä, jossa kerrottiin maailmankaikkeuden koosta ja järjestyksestä. Se hämmästytti minua, ja muistan ajatelleeni silloin, ettei se ole voinut ilmaantua sattumalta. Jos maailmankaikkeudessakin on jonkinlainen järjestys, täytyy olla olemassa Jumalan ihmiskunnalle asettamia suuntaviivoja.”
Lähdimme Tuftsista, menimme naimisiin ja aloimme etsiä Jumalaa, joka on luonut tämän järjestyksellisen maailmankaikkeuden, Maa-planeetan ja ihmiskunnan sen päälle.
Etsintämme aikana kävimme afrikkalaisen episkopaalisen metodistikirkon raamatuntutkistelukokouksessa. Otimme mukaamme kirjan ”Raamatun ymmärtämisen opas”, jonka Tim oli jättänyt minulle joitakin kuukausia aikaisemmin. Sillä kerralla käytiin keskustelua turvakaupungeista. Kukaan ei tiennyt, mitä ne olivat, kunnes luin niistä ”Opas”-kirjasta. Kaikki olivat mielissään, kunnes he saivat kuulla, että kirja oli Jehovan todistajien julkaisema. Huoneessa tuli hyvin hiljaista. Ja tämän piti olla raamatuntutkistelukurssi?
Valo muuttaa elämämme
Lähdimme sieltä lopullisesti. Se auttoi meitä näkemään, että ilmeisesti ainoat, jotka tiesivät, mistä puhuivat, olivat Tim ja Jehovan todistajat. Muistin Timin sukunimen, etsin hänen puhelinnumeronsa ja soitin hänelle. Hän aloitti säännöllisen Raamatun kotitutkistelun kanssamme. Ja nyt myös Madeline puhui mielellään Timille – tämä ei ollut enää se ”vaalea, sinisilmäinen paholainen”.
Alkoi tapahtua kiinnostavia asioita. Työskentelin suuressa insinööritoimistossa Bostonissa. Minut kutsuttiin toimistoon ja minulle kerrottiin, että jos olisin halukas luopumaan Jehovan todistajana olemisesta ja menemään takaisin yliopistoon suorittamaan diplomi-insinöörin tutkinnon, he tekisivät minusta yrityksen varatoimitusjohtajan. Kieltäydyin siitä. Madeline ja minut kastettiin Jehovan todistajiksi vuonna 1975, ja Madeline alkoi toimia vakituisena kokoajansaarnaajana.
Tuossa insinööritoimistossa minulle sattui hyvin ilahduttava kokemus. Työskentelin Miken, mustan insinöörin, kanssa. Hän oli melko kova väittelemään, ja hänen mieliaiheitaan oli kehitysoppi. Eräänä päivänä, kun viitisen muutakin insinööriä oli paikalla, hän puhui painokkaasti siitä, miten kehitysopin voisi todistaa oikeaksi. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: ”Eikö asia olekin näin, Larry?”
Minun oli siksi pakko ottaa kantaa. Oikeastaan en ollut todistanut ryhmälle aikaisemmin. Minun olisi pitänyt, mutta koska olen insinööri, olin pitänyt sen salassa. Mutta Mike veti minut esiin piilostani. Niinpä sanoin Mikelle: ”Mike, en voi olla samaa mieltä tuosta asiasta.” Hän melkein hyppäsi kattoon! Myöhemmin annoin hänelle Jehovan todistajien julkaiseman kirjan nimeltä Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? Mike aivan ahmi tuon kirjan! Nykyään hän toimii vanhimpana eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa Richmondissa Virginiassa Yhdysvalloissa.
Aineellinen omaisuus ei tuo tyydytystä
Kun sanoin itseni irti tuosta bostonilaisesta insinööritoimistosta vuonna 1977, esimieheni kutsuivat minut luokseen ja kertoivat minulle, että olin typerä. He tiesivät, että olin lähdössä, koska halusin tehdä enemmän Jehovan todistajana. En koskaan unohda sitä, kun tämä mies seisoi ikkunassa katsellen ulkona näkyvää kaupunkia ja sanoi: ”Whitehead, sinä voit olla rikas, sinä voit saada paljon rahaa, sinä voit ostaa autoja.” Hän jatkoi ja jatkoi. Mutta olin jo 21-vuotiaana ostanut kaksi uutta autoa ja talon. Olin saavuttanut sen, mitä tuohon aikaan useimmat ihmiset laskivat saavutettavan 40-vuotiaana. Täällä ei ollut meille enää mitään saavutettavaa. Tällä järjestelmällä ei ollut mitään muuta tarjottavaa aineellisesti.
Se ei riittänyt. Se ei tuonut tyydytystä, kuten Raamattu varoitti useita satoja vuosia sitten: ”Joka rakastaa rahaa, ei saa rahaa kylläksensä, eikä voittoa se, joka rakastaa tavaran paljoutta. Sekin on turhuutta.” – Saarnaaja 5:9.
Myöhemmin Vartiotorni-seura lähetti meidät sinne, missä todistajia tarvittiin kipeämmin, Las Vegasiin. Olimme siellä viisi ja puoli vuotta. Aika ajoin me molemmat työskentelimme kokoajanpalvelijoina. Toisinaan ruoka oli vähissä, mutta emme koskaan laiminlyöneet perusasioita: tutkimista, palvelusta ja rukousta. Apostoli Paavalin tavoin tiesimme, miten elää kylläisenä ja miten nälkäisenä. – Filippiläisille 4:12.
Las Vegasissa ryhdyin työskentelemään puuseppänä, sitten puhelinyhtiön suunnittelijana ja lopulta olin mukana erään suuren puhelinyhtiön toteuttamassa tietokoneistamishankkeessa. Myöhemmin palasin Alexandriaan Virginiaan. Työskentelin Xeroxilla systeeminsuunnittelijana tietokoneohjelmien parissa ja minut lähetettiin suuriin yhtiöihin. Nykyään minulla on oma systeeminsuunnittelua hoitava konsulttitoimisto.
Madeline ja minä palvelemme nyt eräässä Jehovan todistajien Alexandrian seurakunnassa. Toimin siellä vanhimpana ja seurakunnan sihteerinä. Sekä Madeline että minä olemme kiitollisia Jehovalle, koska hän valaisi mielemme ymmärtämään, ettei mikään ihmisten valta, ei mustien eikä valkoisten, ole vastaus ihmiskunnan ongelmiin. (Psalmi 146:2, 3) Olemme onnellisia voidessamme nyt ’antaa Hänen valtakuntansa valon loistaa’ niiden valaistukseksi, joiden silmät ovat taipuvaiset näkemään. (Matteus 5:14–16) – Kertonut Larry Whitehead.
[Kuva s. 21]
Whiteheadit sekä Tim, joka oli heille aikoinaan ”vaalea, sinisilmäinen paholainen”
[Kuva s. 22]
Whiteheadit tuntevat saavansa tyydytystä toimeliaasta kristillisestä palveluksesta