”Ei voi olla totta!”
”SILLOIN oli 31. toukokuuta vuonna 1982. Oli mainio ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Ajattelin, että nyt olisi mitä parhain tilaisuus siivota piha. Olimme vähän aikaisemmin kaataneet vanhan kiinanjalavan, ja nurmikolle oli jäänyt risuja ja oksia. Sitten muistin, että ystävällämme Georgella on silppuri, jolla työ kävisi helpommin, ja niinpä soitin hänelle.
”George oli kokenut lentäjä, ja hän nautti lentämisestä. Ei siksi ollut yllätys, että hän kertoi minulle aikovansa viedä muutamia ystäviään lentämään, ja hän kysyi, haluaisimmeko lähteä mukaan. Vaimoni Diannen ja minun mielestä se olisi mukavaa vaihtelua, ja päätimme lähteä, kunhan olisimme ensin siivonneet pihan. Otimme kolmivuotiaan tyttäremme mukaan. Maria, suloinen vireä lapsi, jolla oli tummanruskeat hiukset ja silmät, oli aivan haltioissaan.
”Päästyämme lentokentälle siellä oli eräs ystävä odottamassa lennolle pääsyä, ja me kaikki ahtauduimme nelipaikkaiseen koneeseen. Lensimme tutun järven yli ja suuntasimme kohti vuoria. Oli kaunista. Katselimme ulos ja näimme tutut maamerkit. Näimme eräällä vuorella ihmisiä syömässä retkieväitään. Maria oli innoissaan. Sitten alkoi tapahtua. Lentäessämme vuorenharjan yli kone joutui yhtäkkiä voimakkaaseen rinnettä alas puhaltavaan tuuleen. Moottori sammui, ja kone alkoi pudota!
”Maria istui vaimoni sylissä, joten minulla oli vain yksi ajatus: koettaa päästä vaimoni ja etuistuimen väliin. Siitä ei tullut mitään. Kone törmäsi vuorenkylkeen.
”Koetin nousta ylös, mutta en kyennyt liikkumaan. Kuulin Diannen huutavan apua, mutta en pystynyt tekemään mitään. Saatoin vain huutaa täyttä kurkkua apua.
”Lopulta pelastusryhmät noutivat meidät vuorelta. Vaikka olimme tehneet oikeaoppisen pakkolaskun, George ja kentältä mukaan tullut ystävä olivat kuolleet. Me muut olimme saaneet vakavia vammoja. Maria oli saanut vammoja päähänsä ja sisäelimiinsä. Appiukkoni tuskallisena tehtävänä oli tulla sairaalavuoteeni ääreen kertomaan, että tyttäreni oli kuollut. Tuntui kuin minua olisi lyöty puukolla sydämeen. ’Miksi juuri hän? Miksen se olisi voinut yhtä hyvin olla minä? Ei ole oikeudenmukaista, että hänenlaisensa lapsen on kuoltava’, ajattelin. Kunpa vain en olisi suostunut lähtemään tuolle lennolle ...
”Diannen tila oli hyvin vakava. Häneltä oli murtunut selkäranka. Kolmen viikon kuluttua pakkolaskusta hänkin kuoli. Olin menettänyt lapseni ja vaimoni samalla kertaa. Se oli hirvittävä isku. Minusta tuntui, että olin menettänyt kaiken. Miten mahtaisin selviytyä kaikesta tästä?” – Kertonut Jess Romero New Mexicon osavaltiosta Yhdysvalloista.
”Poikani Jonathan oli mennyt käymään ystäviensä luo Long Islandille. Vaimoni Valentina ei olisi halunnut hänen lähtevän sinne. Hän pelkäsi aina liikennettä. Poika piti kuitenkin elektroniikasta, ja hänen ystävillään oli verstas, jossa hän saattoi hankkia käytännön kokemusta. Olin kotona Länsi-Manhattanilla. Vaimoni oli käymässä sukulaistensa luona Puerto Ricossa.
”Torkuin television ääressä. ’Kyllä Jonathan pian palaa’, ajattelin. Sen jälkeen ovikello soi. ’Sen täytyy olla hän.’ Mutta eipä ollutkaan. Siellä oli poliisi ja ambulanssimiehiä.
”’Tunnetteko tämän ajokortin?’ kysyi konstaapeli. ’Tunnen, se on poikani Jonathanin ajokortti.’ ’Meillä on teille ikäviä uutisia. On nimittäin tapahtunut onnettomuus, ja ... poikanne ... poikanne on kuollut.’ Ensireaktioni oli: ’No puede ser! No puede ser!’ (Ei voi olla totta!)
”Se tuli kuin pommi reväisten sydämiimme haavan, joka ei vieläkään ole kunnolla parantunut, vaikka siitä on jo melkein kaksi vuotta.” – Kertonut Agustín Caraballoso New Yorkin kaupungista.
”Siihen aikaan Espanjassa elettiin 1960-lukua, ja olimme onnellinen perhe siitäkin huolimatta, että Jehovan todistajia vainottiin uskonnollisista syistä. Perheeseeni kuului vaimoni Marían lisäksi kolme lasta, David, Paquito ja Isabel, joilla oli ikää 13, 11 ja 9 vuotta.
”Eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 1963 Paquito tuli koulusta kotiin valitellen ankaraa päänsärkyä. Olimme ymmällämme, tietämättä mistä se mahtoi johtua. Mutta ei meidän tarvinnut olla kauan ymmällämme. Kolmen tunnin kuluttua hän kuoli. Syynä oli aivoverenvuoto.
”Paquiton kuolemasta on jo 24 vuotta. Silti me vielä tänäkin päivänä tunnemme samanlaista syvää tuskaa kuin silloinkin. On täysin mahdotonta, että vanhemmat voisivat menettää lapsensa tuntematta menettäneensä samalla jotakin itsestään – riippumatta siitä, kuinka kauan tapauksesta on jo kulunut aikaa tai kuinka paljon heillä saattaa olla muita lapsia.” – Kertonut Ramón Serrano Barcelonasta Espanjasta.
Tässä vain muutama niistä miljoonista murhenäytelmistä, jotka ovat kohdanneet perheitä kaikkialla maailmassa. Kuten useimmat surevat vanhemmat voivat todistaa, kuolema on totisesti vihollinen riistäessään heiltä heidän lapsensa. – 1. Korinttolaisille 15:25, 26.
Miten näissä edellä mainituissa tapauksissa surevat ihmiset kykenivät kiinnittymään uudelleen elämään? Onko normaali elämä koskaan mahdollista tällaisen menetyksen jälkeen? Onko mitään toivoa siitä, että voimme jälleen nähdä menettämämme meille läheiset ihmiset? Jos on, niin missä ja miten? Näitä ja muita aiheeseemme liittyviä kysymyksiä tarkastellaan seuraavissa kirjoituksissa.
[Kuvan lähdemerkintä s. 3]
The Daily Herald, Provo, Utah