Mitä katolilaiset ajattelevat erehtymättömyydestä?
MITEN monet katolilaiset itse suhtautuvat opetukseen paavin erehtymättömyydestä? Seuraavassa lehtemme Italian-kirjeenvaihtajan saamia vastauksia:
A. M., katolinen asianajaja Bergamon kaupungista, sanoi: ”Jos ihminen tunnustautuu katolilaiseksi, hänen täytyy uskoa katolisen kirkon opinkappaleisiin. On ilmeistä, että paavin erehtymättömyyden ongelmaan ei ole järkiperäistä selitystä – se on uskonasia. Siihen joko uskotaan tai ei uskota.”
P. S., katolilainen Palermon kaupungista, myöntää: ”Minusta ei ole tärkeää se, perustuuko tämä opinkappale Raamattuun vai ei, vaan se, voidaanko sen toiminnallisuus kirkon sisällä varmistaa, ja sen erityiskäyttö nykyään. Me elämme sekasortoisessa maailmassa, varsinaisessa aatteiden Babylonissa. Ihmisiltä puuttuu nykyään varmuus, ja he kaipaavat kipeästi itselleen ehdottoman luotettavaa esikuvaa.”
Toisilta katolilaisilta tulee kritiikkiä. Heidän epäilyksensä ilmeisesti perustuvat niihin esimerkkeihin, joita löytyy paavinvallan historiasta. ”Olen kyllä harras katolilainen, mutta minun on silti vaikea uskoa tähän oppiin [paavin erehtymättömyydestä]”, sanoi L. J., Roomassa työskentelevä toimittaja. ”Paavien historia todistaa aivan päinvastaista.”
A. P., Roomassa toimiva lääkäri, sanoo: ”En usko siihen laisinkaan. Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin ja tekee erehdyksiä. Esimerkiksi hän tekee väärin sekaantuessaan politiikkaan. Jumala on ainoa, joka ei tee erehdyksiä.”
Tämä opinkappale on jakanut ihmisiä. Vuonna 1982 piti Roomassa, Vatikaanin kotikaupungissa, 57 prosenttia katolilaisista paavin erehtymättömyyttä yhtenä kyseenalaisimmista opeista. Portugalissa uskoo ainoastaan 54,6 prosenttia katolilaisista siihen ja Espanjassa vain 37 prosenttia.
Voisiko olla niin, että tämä oppi ei olekaan lujittanut katolisen kirkon ykseyttä, vaan on sen sijaan aiheuttanut jakaumia ja riitoja? Historiallinen todistusaineisto osoittaa sen aiheuttaneen kiistelyä siitä lähtien, kun se julkaistiin, ja jo ennen sitä: sen viime vuosisadalla pidetyn kirkolliskokouksen aikana, jossa se hyväksyttiin.
Jakaumat ja painostaminen
On kiistatonta, että piispat ja kardinaalit kävivät keskenään tuimaa riitaa Vatikaanin kirkolliskokouksessa vuonna 1870. Tuona vuonna ilmestynyt La Civiltà Cattolica puhui ”kiihkeästä mieltenkuohusta” ja kiinnitti huomiota siihen, että jesuiitatkaan eivät olleet odottaneet, että ”näin pyhä totuus olisi synnyttänyt tällaisia erimielisyyksiä”.
Saksalainen historioitsija Ferdinand Gregorovius kirjoittaa, että tässä kirkolliskokouksessa oli ”myrskyisiä istuntoja”. 22. maaliskuuta 1870 pidetty istunto oli erityisen levoton. Monet läsnä olleista piispoista olivat erehtymättömyysdogmia vastaan, ja yksi heistä oli Josip Juraj Strossmajer. Hänet vaiennettiin välihuudoilla, joita sateli dogmia kannattaneiden piispojen joukosta. Kirkolliskokouksen pöytäkirjat kertovat, että Strossmajerin puhuessa nämä piispat protestoivat ”äänekkäästi” ja ”kiljuivat”: ”Heittäkää hänet ulos!” ja: ”Alas! Alas!”
Toiset historioitsijat ovat osoittaneet, että paavi ja Rooman kuuria eli katolisen kirkon hallitus painostivat voimakkaasti kirkolliskokouksen jäseniä saadakseen erehtymättömyysdogmin hyväksytyksi. Katolinen historioitsija Roger Aubert puhuu ”kahakasta”, jonka Pius IX kävi Bolognasta olleen kardinaali Guidin kanssa, kun tämän kirkolliskokoukselle pitämä puhe ei ollut ollut paaville mieleen. Vihaisena Pius IX puuskahti kardinaalille, joka puheessaan oli vedonnut kirkon traditioon: ”Minä olen se traditio!”
Paavi halusi ajaa erehtymättömyysopin läpi hinnalla millä hyvänsä. Hän sanoi: ”Päättäväisyyteni mennä eteenpäin on sellainen, että jos minusta tuntuisi, että kirkolliskokous haluaa olla vaiti, minä hajottaisin sen ja tekisin tarvittavan päätöksen itse.” La Civiltà Cattolica myönsi: ”Niin kirkolliskokouksen enemmistön kuin paavi Pius IX:n manöövereitä ja vähemmistölle asetettuja rajoituksia ja sille aiheutettuja vaikeuksia ei voida enää uskon puolustamisen nimissä vähätellä eikä puolustella.”
Erään historiankirjan yhteenveto näistä tapahtumista kuuluu: ”Paavin nuntiukset [lähettiläät] saivat pelottelun avulla piispat tukemaan paavin erehtymättömyyttä koskevaa säädöstä.” Tällaiset ”manööverit” eivät kuitenkaan kyenneet tyynnyttämään vastarinnan vesiä, sillä ne vain kuohuttivat niitä lisää. Kirkolliskokouksen päätyttyä osa vastarintaa tehneistä papeista erosi katolisesta kirkosta. Lohkeamasta syntyi niin sanottu ”vanhakatolinen” liike, joka edelleen toimii Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä.
Nykyajan epäilijät
Tätä dogmia koskeva kiistely ei ole sen jälkeen koskaan kunnolla laantunut. Vuonna 1970, sen hyväksymisen satavuotispäivän lähestyessä, leimahti kiistely uudelleen erityisen kiivaana.
1960-luvun lopulla kirjoitti hollantilainen piispa Francis Simons kirjan Infallibility and the Evidence (Erehtymättömyys ja todisteet), jossa hän suorin sanoin osoitti epäilevänsä katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyttä. Simons sanoi, että tällaisen dogmin takia ”kirkosta on tullut instituutio, joka pelkää sitä mikä on uutta ja on keskittynyt oman asemansa turvaamiseen, sen sijaan että se olisi edistystä tukeva ja järkeviä muutoksia ajava voima”.
Pian tämän jälkeen kävi hyökkäykseen Hans Küng, nimekäs sveitsiläinen teologi, joka kirjallaan Unfehlbar? Eine Anfrage (Erehtymätön? Kysymys) ja muilla kirjoituksillaan sai tylyn vastaanoton katolisen hierarkian taholta. 1970-luvun loppupuolella August Hasler kirjoitti: ”On käymässä yhä ilmeisemmäksi, että oppi paavin erehtymättömyydestä ei perustu Raamattuun eikä kirkon historiaan ensimmäisen vuosituhannen ajalta.”
Tälle kirkon opinkappaleelle uskolliset teologit ovat reagoineet eri tavoin. La Civiltà Cattolica puhuu siitä, miten ”Pietarin ja Rooman johtoasemaa koskevan opin uudelleen vahvistaminen Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa” on synnyttänyt ”suunnattoman määrän vaikeuksia, suvaitsemattomuutta ja ikävyyksiä”. Karl Rahner näki tärkeäksi sen, että ”dogmit ovat kiinni historiallisissa puitteissaan ja pysyvästi avoimina tulevaisuudessa tehtäville tulkinnoille”.
Miten dogmien määritelmät voivat olla erehtymättömiä, jos niitä voidaan tulkita uudelleen? Miten ne voivat tarjota sellaista varmuutta, jota ihmiset etsivät? Vielä tärkeämpää on kuitenkin tietää, seurasivatko alkukristityt erehtymätöntä paavia.
[Huomioteksti s. 6]
Eräs Roomassa toimiva lääkäri: ”Hän tekee väärin sekaantuessaan politiikkaan.”
[Kuvan lähdemerkintä s. 7]
Miami Herald Publishing Co.