Kodittomat lapset – miksi heitä on?
Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta
ERÄÄNÄ iltana Francisco vie vaimonsa ja lapsensa paikalliseen pizzeriaan. Pysäköintipaikalla tarjoutuu nuhjaantuneissa vaatteissa oleva poika vartioimaan Franciscon autoa sen aikaa, kun perhe on syömässä. Kun Francisco perheineen poistuu ravintolasta, poika ojentaa kärkkäästi kätensä saadakseen palkaksi muutaman kolikon. Hän on yksi niistä, joita tapaa iltamyöhälle asti suurkaupungin kaduilta heidän yrittäessään epätoivoisesti hankkia elantoaan. Heillä ei ole kiire pois, sillä katu on heidän kotinsa.
KODITTOMIA lapsia pidetään yhteiskunnan hylkääminä, ja heitä saatetaan nimittää ”ei-kenenkään-lapsiksi” tai ”pois heitetyiksi lapsiksi”. Heidän lukumääränsä on huimaavan suuri ja pelottava: ehkä 40 miljoonaa. Tarkkaa lukua on silti vaikea tietää. Valitettavasti kaikki asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että ongelma on pahenemassa kautta maailman, etenkin Latinalaisessa Amerikassa. Oviaukoissa kyhjöttävät tai rahaa kerjäävät kodittomat lapset ovat niin säälittävä näky, että yhteiskunta kylmästi laskee heidät jo etukäteen menetetyiksi ja työntää heidät sen jälkeen pois mielestään. Mutta yhteiskunnalla ei ole enää varaa siihen. YK:n lastenavun rahaston UNICEFin mukaan 60 prosenttia 8–17-vuotiaista kodittomista käyttää aistiharhoja synnyttäviä aineita, 40 prosenttia alkoholia, 16 prosenttia on huumeitten orjia ja 92 prosenttia käyttää tupakkaa. Koska heillä ei ole sellaisia taitoja, joilla on kysyntää, usein he pysyttelevät hengissä kerjuulla, varastelulla tai prostituutiolla. Kasvaessaan ja varttuessaan ”ei-kenenkään-lapsina” heistä on vaarassa tulla rikollisia, ja rikolliset ovat uhka minkä tahansa yhteisön turvallisuudelle.
Brasilialainen sanomalehti O Estado de São Paulo kertoi eräästä kodittomien lasten joukkiosta näin: ”Heillä ei ole perhettä, ei sukulaisia eikä tulevaisuudentoivoa. He elävät jokaisen päivän niin kuin se olisi heidän viimeisensä. – – Lapset – – eivät hukkaa aikaa: muutamassa sekunnissa he vievät teini-ikäiseltä rannekellon, nykäisevät naiselta kaulaketjun, hyökkäävät vanhan miehen taskuun. Eivätkä he myöskään hukkaa aikaa kadotessaan väentungokseen. – – Alaikäiset – – hankkivat jo varhaisessa iässä ensimmäiset sukupuolikokemuksensa. 11-vuotiaat tytöt ja 12-vuotiaat pojat alkavat kulkea yksissä, ja sitten romanssi päättyy parin kuukauden kuluttua yhtä helposti kuin se alkoikin.”
Miksi he elävät kaduilla
Ei ole helppoa auttaa kodittomia lapsia. Erään raportin mukaan 30 prosenttia katulapsista oli niin peloissaan, että he eivät halunneet kertoa viranomaisille mitään taustastaan, eivät edes nimeään. Miksi he sitten elävät kaduilla? Voisiko se johtua riippumattomuuden halusta? Näin oli laita erään brasilialaisen pojan, joka sanoi, että hän ei palaisi kotiin, koska isä ei antaisi hänen tehdä, mitä hän halusi. Meksikossa ilmestyvän El Universal -sanomalehden mukaan tärkein syy katulasten suureen määrään on kuitenkin se, että isät ovat hylänneet heidät. Avioliittojen hajoaminen on siis tärkeimpiä syitä siihen, miksi katupoikia on yhä enemmän.
Lisäksi jotkut vanhemmat ovat vastuuttomia eivätkä pidä huolta jälkeläisistään. He pahoinpitelevät lapsiaan, käyttävät heitä seksuaalisesti hyväkseen, heittävät heidät ulos tai eivät vain välitä heistä. Niinpä pahoinpidellystä tai laiminlyödystä lapsesta usein tuntuu, että hänen on parempi tulla toimeen omin neuvoin, vaikka sitten joutuisikin kadulle.
Lapset kuitenkin tarvitsevat huolenpitoa ja ohjausta. Tämän ilmaisi hyvin James Grant, UNICEFin toiminnanjohtaja. Häntä lainattiin eräässä Latin America Daily Post -lehden pääkirjoituksessa, jonka otsikkona oli ”Lapset ja tulevaisuus”: ”Kolmanteen tai neljänteen ikävuoteen mennessä on ihmisen aivosoluista jo 90 prosenttia kytkeytynyt toisiinsa ja fyysinen kehitys edennyt niin pitkälle, että se tulee määräämään sen, millaiseksi ihmisen koko loppuelämä muodostuu. Siksi nämä varhaisvuodet suorastaan huutavat suojelemisen tarvetta sekä sen turvaamiseksi, että lapsi voi käyttää oikeuttaan kykyjensä kehittämiseen täysin määrin, että myös ihmisten kehitykseen investoimiseksi, jotta he voivat täydemmin edistää perheittensä ja kansakuntiensa hyvinvointia.”
Tarkkailijat ovat siis huolissaan, ja he panevat kodittomat lapset taloudellisen tilanteen, hallitusten tai yhteiskunnan syyksi. Samainen pääkirjoitus jatkoi: ”Ei humanitaarinen eikä taloudellinen ’lapsiin sijoittaminen’ ole paljoakaan lisääntynyt. – – ’Talouden tarkistustoimenpiteet’ ovat usein tienneet ravintoon ja jokapäiväisiin tarpeisiin tarkoitettujen raha-avustusten vähentymistä. – – Pahenevan työttömyyden ja pienenevien reaalipalkkojen ohella tällaiset vähennykset ovat merkinneet sitä, että raskaimman taakan taantumasta ovat saaneet kannettavakseen ne, jotka huonoimmin kestävät sitä: köyhimmät perheet ja niiden lapset.”
Epäilemättä kehno taloudellinen tilanne on monissa maissa yksi syy, miksi katulapsia on yhä enemmän. Vanhemmat työntävät lapsiaan kaduille hankkimaan ansiota niillä keinoin kuin se on näille mahdollista. Miksi kodittomat lapset ovat ongelma, jota on hyvin vaikea ratkaista?