Nuo kolme tuntia muuttivat elämäni
OLIN kymmenvuotias, kun sain joululahjaksi ilmakiväärin. Ammuskelin pulloja ja säilykepurkkeja, mutta pian opin tähtäämään haastavampia kohteita: lintuja, käärmeitä ynnä muita liikkuvia otuksia. Kaiversin kiväärinperääni loven merkiksi jokaisesta ampumastani linnusta. Pian kiväärinperässäni oli 18 lovea kertomassa hyvästä metsästystaidostani.
Sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken tämän. Olin erään kerran takapihallamme metsästämässä lintuja. Näin varpusen poppelipuumme latvassa, tähtäsin huolella ja vedin hitaasti liipaisimesta. Täysosuma: numero 19!
Lintu putosi maahan. Kävelin sinne missä se makasi, katsoin alas siihen ja näin sen sulilla verta. Se liikahti, näytti katsovan ylös minuun ja ikään kuin sanovan: ’Kuka antoi sinulle oikeuden riistää elämäni?’ Kuollessaan sen pää painui hitaasti maahan. Liikutuin sydänjuuriani myöten. Aloin itkeä. Juoksin äitini luo ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä tuo kuoleva lintu oli aivan varmasti sanonut minulle. En koskaan enää ampunut yhtään lintua enkä kaivertanut kiväärinperääni ainuttakaan lovea. Voin yhä tänäkin päivänä nähdä tuon pienen vereen tahriintuneen höyhenkimpun. Tuo lapsuudenkokemus teki lähtemättömän vaikutuksen ja opetti minut arvostamaan elämää, olipa sitten kyseessä varpusen tai ihmisen elämä.
Opin myös muita arvoja jo varhain elämässä: rehellisyyden, kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan, moraalitajun, antaumuksen totuutta kohtaan. Synnyin Memphisissä Tennesseessä Yhdysvalloissa, mutta kasvoin Illinois’n osavaltiossa Chicagon kaupungin Robbins-nimisellä esikaupunkialueella. Minut opetettiin käymään kirkossa, mutta siellä oppimani arvot haihtuivat vuosien mittaan. En nähnyt niitä noudatettavan seurakunnassa, enkä nähnyt diakonien enkä pappienkaan noudattavan niitä; sen sijaan näin ulkokultaisuutta. Samoin yhteiskunnassa sellaiset arvot jätettiin huomiotta epäkäytännöllisinä eikä niitä noudatettu. Mutta elämän arvoa koskeva oppitunti, jonka pienen varpusen kuolema antoi minulle, ei koskaan häipynyt mielestäni.
Lukioon mennessäni olin lakannut käymästä kirkossa – mikä suretti kovasti vanhempiani. Omatuntoni paatui, mutta muistan, että kun aloin käyttää huonoa kieltä – kuten kaikki muutkin käyttivät – omatuntoni soimasi minua. Seurani muuttuessa huonommaksi ajauduin käyttämään huumeita ja harjoittamaan moraalittomuutta. Raamattu sanoi, että niin tapahtuisi, ja täytin sen ennustuksen: ”Älkää eksykö. Huono seura turmelee hyödylliset tavat.” – 1. Korinttolaisille 15:33.
Toimintaani rajoitti kuitenkin jonkinlainen oikean ja väärän taju. Esimerkiksi kolmantena lukiovuotenani minulla oli kaksi kaveria, joiden kanssa juoksin, pelasin koripalloa ja tein kaikkea muuta – kunnes eräänä iltana tapasimme nuoren naisen. Kaksi ystävääni päättivät raiskata hänet. Hän pyysi heiltä hartaasti, etteivät he tekisi sitä, mutta kun he ryhtyivät raiskaamaan häntä, hän tuli hysteeriseksi ja huusi heille, että heidän pitäisi tappaa hänet mieluummin. Hänen vastustuksestaan huolimatta he raiskasivat hänet. Sitten he halusivat minunkin osallistuvan tähän rikokseen hänen persoonaansa kohtaan. Tunsin suurta inhoa ja vastenmielisyyttä ja niinpä kieltäydyin osallistumasta heidän raukkamaiseen väkivallantekoonsa häntä kohtaan. He vihastuivat minuun ja alkoivat lopulta kutsua minua alentavilla nimillä. Ystävyytemme päättyi tuona iltana.
Vuosia myöhemmin tajusin, että se mitä olin kokenut, oli jälleen yksi esimerkki siitä, mitä Raamattu sanoi tapahtuvan: ”Koska ette enää juokse heidän kanssaan tähän suuntaan samaan irstailun lätäkköön, he oudoksuvat ja pilkkaavat teitä jatkuvasti.” – 1. Pietari 4:4.
Viimeisenä lukiovuotenani, vuonna 1965, Vietnamin sota laajeni, ja kohtasin pulman, joka koski sitä, mitä tekisin päästyäni koulusta. En halunnut joutua armeijaan, missä minun olisi pakko tappaa. Tunsin yhä hyvin voimakasta vastenmielisyyttä elämän riistämistä kohtaan – olipa kysymys varpusesta tai ihmisistä. Minulle avautui helppo poispääsytie: urheilustipendi, jonka ansiosta saisin pelata koripalloa erään yliopiston joukkueessa. Liityin kuitenkin ilmavoimiin, sellaiseen armeijan osaan, jossa minun ei tarvitsisi taistella viidakossa ja tappaa.
Minut määrättiin neljän vuoden palvelusajakseni erään ilmasiltajoukon lentokonemekaanikoksi. Peruskoulutuksen jälkeen minut lähetettiin CCK-lentotukikohtaan Taiwaniin. Tämä tapahtui tammikuussa 1968. Useimmat osastollani olleista tovereista määrättiin komennukselle Vietnamiin, Thaimaahan, Japaniin ja Filippiineille. He saattoivat saada mitä ikinä halusivat – mukaan luettuina kovia huumeita, kuten heroiinia ja kokaiinia. Olin alkanut käyttää lukiossa huumeita; nyt aloin myydä niitä. Kahdeksan kuukautta myöhemmin koko osastomme määrättiin Japaniin Okinawan saarelle, joka oli silloin Yhdysvaltain hallinnon alaisuudessa. Huumekauppamme kukoisti.
Osastomme komentaja pyysi minua henkilökohtaisesti menemään Vietnamiin tiedustelumatkalle. Rahan ja jännityksen vuoksi olin riemuissani tuosta tilaisuudesta. Havaitsin Vietnamin olevan kaunis maa, jossa oli reheviä metsikköjä ja valkoisia hiekkarantoja. Vietnamilaiset olivat aidon ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Jos koputti heidän ovelleen, he kutsuivat sisään ja tarjosivat ruokaa. Ajattelin usein: ’Miksi tätä sotaa käydään? Miksi näitä ihmisiä teurastetaan kuin eläimiä?’ Mutta Saigonissa näin paljon rikollisuutta, halpamaista toimintaa ja paljon turmelusta ja järjetöntä väkivaltaisuutta! Elämä oli todella halpa-arvoista. Aloin vakavasti epäillä ihmiskunnan kykyä ja halukkuutta elää koskaan rauhassa ja onnellisena.
Päästyäni kunniakkaasti ilmavoimien palveluksesta heinäkuun lopulla vuonna 1970 palasin takaisin kotikaupunkiini Robbinsiin, Illinois’hin. Sain työtä ja yritin asettua aloilleni, mutta kaikki oli niin erilaista. Ihmiset ja paikat olivat muuttuneet. Minäkin olin muuttunut. Koti ei ollutkaan enää koti. Mieleni askarteli Kaukoidässä, ja muistot viipyivät mielessäni. Minulla oli voittamaton halu palata Itään. Kahdeksan kuukautta sen jälkeen kun olin päässyt armeijasta, ostin menolipun takaisin Okinawalle Japaniin.
Paluuni jälkeisenä ensimmäisenä iltana menin yhteen kantakapakoistani, vilkkaaseen klubiin, jonka nimi oli Tina’s Bar and Lounge. Suureksi yllätyksekseni baarin puolella istui muuan huumeita myyvä toverini. Olimme iloisia nähdessämme toisemme jälleen ja aloimme heti tehdä suunnitelmia huumeitten salakuljettamiseksi Thaimaasta. Esiinnyimme armeijan henkilökuntaan kuuluvina päästäksemme Thaimaahan, ja meillä oli väärennetyt henkilöllisyyspaperit, maastamuuttopaperit ja univormut. Niiden avulla pääsimme lentokentältä Bangkokiin.
Siellä saimme yhteyden meitä tapaamaan järjestettyyn oppaaseen, joka vei meidät yhdestä puusta koverretulla kanootilla pimeitä vesiväyliä ja suoalueita myöten eristyksissä olevalle saarelle. Muuan Thaimaan huumekaupan nokkamiehistä tervehti meitä. Hän oli niin ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, ettemme ikinä epäilleet hänen ilmoittavan toimistamme poliisille. Mutta sen hän teki. Hän teki niin saadakseen poliisin katsomaan läpi sormiensa joitakin hänen omia laittomia toimiaan.
Viranomaiset odottivat meitä Bangkokin linja-autoasemalla – ja minä kannoin matkalaukkua, jossa oli lähes 30 kiloa huumeita! Avatessani linja-autoaseman ovea tunsin niskassani kylmän teräksen kalseuden. Thaimaan poliisivoimien eversti piti 0,38-kaliberista revolveria niskassani ja sanoi hyvin rauhallisesti: ”Älä yritä vastustella.” Meidät pidätettiin ja kiidätettiin suoraan poliisin päämajaan.
Meidän oli määrä tavata Okinawalla muuan rikoskumppani, jolla olisi kolme kenkälaatikollista heroiinia. Yhdistämällä kaikki huumeemme ajattelimme voivamme valvoa Okinawan huumekauppaa. Rikoskumppani saapui paikalle heroiini mukanaan, ja kun kenkälaatikot liukuivat matkatavaraliukuhihnaa pitkin, poliisi oli paikalla huumekoiransa kanssa, joka haistoi heti heroiinin. Hän menetti heroiinin, minä menetin matkalaukullisen marihuanaa ja kokaiinia, ja liiketoimemme päättyivät ennen kuin ne olivat ehtineet alkaakaan. Päädyimme Klong Prem -vankilaan. Olosuhteet olivat primitiiviset. Ruokaa oli vähän. Päivittäinen ateriamme oli vain pieni suolainen kala ja riisiä kaksi kertaa päivässä. Siellä viettämäni kahden kuukauden aikana laihduin 45 kiloa.
Vankeutemme aikana muuan pitkä arvokkaan näköinen herrasmies tuli käymään luonamme ja sanoi olevansa Yhdysvaltain konsulaatista. Hän väitti haluavansa auttaa meitä, mutta tarvitsi lisää tietoa. Me emme luottaneet häneen. Käytyään luonamme useita kertoja hän lopulta paljasti meille, että hän oli koko Kaakkois-Aasian alueen huumekaupan päätutkija, ja hän yritti varmistua siitä, että kuljetimme huumeita ulos maasta. Seuraavana päivänä hän palasi puhuakseen minulle yksityisesti.
”Puhu minulle avoimesti”, tutkija sanoi. ”Jollet puhu, lupaan, että mätänet tähän vankilaan.” Niin sitten puhuin. Kerroin totuuden. Seuraavaksi hän kysyi: ”Haluaisitko työskennellä minun erikoisagenttinani?” Tämä kysymys yllätti minut täysin, mutta lopulta suostuin järjestämään hänen kanssaan harhauttamisoperaatioita. Ennen pitkää minut vapautettiin vankilasta ja lähetettiin takaisin Okinawalle aloittamaan uutta elämääni huumeiden erikoisagenttina. Tehtäväni oli järjestää huumekauppoja tarkoituksena saada kiinni huumeiden toimittajia. Työskentelin tuossa tehtävässä noin puolitoista vuotta, minkä jälkeen lopetin sen.
Ajan mittaan toverini ja minä perustimme kapakan, jonka nimi oli Papa Joe’s. Kapakassamme työskenteli tyttöjä emäntinä, joiden tehtävänä oli saada amerikkalaiset sotilaat ostamaan mahdollisimman paljon alkoholia. Eräänä iltana muuan baarissa istuva mies kysyi minulta: ”Sinähän olet Jimmy-san, etkö olekin?”
”Kyllä olen.”
”Teillä menee täällä aika hyvin, vai mitä?”
”Vallan hyvin. Miksi kysyt?”
”Annan sinulle hyvän neuvon: Älä tule takaisin kadulle. Jos tulet, me otamme sinut kiinni ja viemme sinut pois.”
Tajusin silloin, että hän oli huumekauppias ja että minua tarkkailtiin. Tiesin liikaa, ja he varoittivat minua pysymään poissa kaduilta. Ei sillä ollut väliä. Enhän enää myynyt huumeita kadulla muutenkaan. Olin päässyt siitä turmelevasta elämästä, jota olin aikaisemmin viettänyt.
Lisäksi yritin tällä kertaa löytää elämän tarkoituksen tutkimalla idän uskontoja. Tajusin pian, että ne olivat aivan yhtä salaperäisiä ja sekavia kuin kristikunnan opetus kolminaisuudesta. Niissäkään ei ollut mitään järkeä.
Sitten eräänä päivänä, kun olin yksin kotona, ovelleni koputettiin. Muuan iäkäs japanilainen nainen seisoi ovella lämmin hymy kasvoillaan. Mutta varsinkin hänen silmänsä herättivät huomioni. Ne näyttivät säteilevän. Tuntui siltä kuin olisin voinut hänen silmiensä perusteella sanoa, että hän oli rehti ja puhdas, eikä hänen aikomuksensa ollut huiputtaa minua mihinkään. Minulla oli voimakas tunne, että minun pitäisi kuunnella häntä. En voinut selittää sitä, mutta en kyennyt jättämään sitä huomiottakaan. Niinpä pyysin hänet sisään.
Vasta kun olimme istuutuneet keittiön pöydän ääreen, aloin todella kuulla, mitä hän sanoi. Olin käynyt kirkossa monia kertoja nuoruudessani, mutta en ollut koskaan kuullut mitään tällaista suoraan Raamatusta. Hän näytti minulle, miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, että Saatana on tämän maailman jumala ja että kaikki tämä oli osa viimeisten päivien tunnusmerkkiä. Pian Jumala lopettaisi kaiken pahuuden ja toisi tilalle puhtaan vanhurskaan uuden maailman. Olin usein pohtinut sitä, miksi olemme täällä, ja onko tätä kaunista maata varten mitään tarkoitusta. Vastaukset löytyivät Raamatusta – ne olivat aina olleet siellä. – Psalmi 92:8; Saarnaaja 1:4; Jesaja 45:18; Daniel 2:44; 2. Korinttolaisille 4:4; 2. Timoteukselle 3:1–5, 13; 2. Pietari 3:13.
Hänen puhuessaan tämän palapelin osat alkoivat löytää paikkansa. Samalla tavoin kuin siemenet, jotka lojuvat turhaan maassa vuosikausia mutta itävät, kun ne saavat kosteutta, niin Jumalaa koskevat ajatuksetkin, jotka olivat käyneet turhaan mielessäni, heräsivät yhtäkkiä henkiin, kun Raamatusta virtaavat totuuden vedet kastelivat niitä. – Efesolaisille 5:26; Ilmestys 7:17.
Ikuinen elämä aivan täällä paratiisimaan päällä, ei missään kaukaisessa taivaassa. Koko maailmanlaajuinen Eedenin puutarha. Ylösnousemus, jossa lukemattomat miljoonat kuolleet saisivat tilaisuuden elää ikuisesti tässä Eedenin kaltaisessa maallisessa paratiisissa. Ei kipua, ei kyyneleitä, ei kärsimyksiä, ei rikollisuutta, ei sairautta eikä kuolemaa; monet raamatunkohdat, jotka kertoivat näistä Kristuksen hallinnon alaisuudessa tulevista Jehovan valtakunnan siunauksista, maalasivat mielessäni loistavia kuvia siitä, mitä Jumala on suunnitellut tottelevaisen ihmiskunnan varalle. – Psalmi 37:10, 11, 29; Sananlaskut 2:21, 22; Johannes 5:28, 29; 17:3; Ilmestys 21:1, 4, 5.
Onko se liian hyvää ollakseen totta? Tuo nainen kuitenkin todisti jokaisen väitteensä Raamatulla. Hänen puhuessaan Raamattu tuli minulle ensimmäisen kerran kristallinkirkkaaksi, järkeväksi, ja eläväksi. Tajusin kaksi asiaa: ensinnäkin tämä oli Jumalan sanan sisältämä puhdas totuus, jota kristikunnan uskontojen väärät uskontunnustukset ja opit eivät olleet saastuttaneet; toiseksi minun oli tehtävä elämässäni muutoksia voidakseni mukautua Jumalan lakeihin ja mittapuihin. – Psalmi 119:105; Roomalaisille 12:1, 2; 1. Korinttolaisille 6:9–11; Kolossalaisille 3:9, 10.
Keskustelimme kolme tuntia, nuo kolme tuntia, jotka muuttivat elämäni. Ennen kuin Haruko Isegawa – se oli hänen nimensä – lähti, hän kertoi minulle, mihin voisin tulla Jehovan todistajien kokouksiin. Lisäksi hän alkoi käydä viikoittain tutkimassa Raamattua kanssani. Seuraavalla viikolla menin ensimmäistä kertaa Jehovan todistajien kokoukseen. Oppimani teki ajatteluuni ja käytökseeni valtavan vaikutuksen. Tein melkein yhdessä yössä nopeita muutoksia. Monien vanhojen ystävieni mielestä liian paljon tapahtui liian nopeasti, ja niin he jättivät seurani. Menetin joitakin vanhoja ystäviäni, mutta sain paljon uusia, juuri niin kuin Jeesus oli luvannut. (Matteus 19:29) Kymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun sisar Isegawa kävi luonani ensimmäisen kerran, minut kastettiin Jehovan todistajaksi 30. elokuuta 1974.
Seuraavassa kuussa palasin takaisin Yhdysvaltoihin ja aloin toimia kotikaupunkini Robbinsin seurakunnan yhteydessä. Seuraavana vuonna vierailin Brooklynissa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Jehovan todistajien maailmankeskuksessa, jota kutsutaan Beeteliksi eli ”Jumalan huoneeksi”. Nykyään siellä työskentelee kolmetuhatta vapaaehtoista työntekijää, ja vielä tuhat henkeä työskentelee Vartiotornin maatilalla New Yorkin osavaltion pohjoisosassa painaen raamatullista kirjallisuutta, jota levitetään kautta maailman. Tuo vierailu kasvatti haluani palvella siellä, ja Jehova soi minulle tuon hienon edun syyskuussa vuonna 1979.
Muutaman kuukauden kuluttua saapumisestani muuan toinen veli määrättiin sille osastolle, jolla työskentelin. Hänessä oli jotakin tuttua, mutta en oikein muistanut, mitä se oli. Kun tutustuimme lähemmin, huomasimme, että me olimme molemmat olleet Okinawalla samaan aikaan, asuneet samalla asuntoalueella ja olleet huumekauppiaita. Nyt koimme iloisen jälleennäkemisen. Hän sekä hänen vaimonsa palvelivat nyt kokoaikaisina Jehovan todistajien erikoispalvelijoina Mikronesian saaristossa.
Vuonna 1981 Jehova siunasi minua rakastavalla vaimolla, Bonniella, ja olemme nauttineet monista runsaista siunauksista palvellessamme yhdessä täällä Beetelissä. Tunnen samoin kuin psalmista, kuningas Daavid, kun hän ilmaisi tunteensa Psalmissa 23 jakeessa 6: ”Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.”
Eräänä päivänä luin Matteuksen 10:29, 31:n. Se toi mieleeni lapsuuteni: ”Eikö kaksi varpusta myydä vähäarvoisesta kolikosta? Silti yksikään niistä ei putoa maahan Isänne tietämättä.” Tiesikö Jehova siitä varpusesta, jonka olin tappanut? Tunsin huojennusta lukiessani jatkon: ”Älkää siis pelätkö: te olette arvokkaammat kuin monta varpusta.” – Kertonut James Dyson.
[Huomioteksti s. 19]
’Miksi näitä ihmisiä teurastetaan kuin eläimiä?’
[Huomioteksti s. 20]
Tunsin niskassani kylmän teräksen kalseuden
[Huomioteksti s. 21]
Poliisi oli paikalla huumekoiransa kanssa, joka haistoi heti heroiinin
[Huomioteksti s. 22]
Minulla oli voimakas tunne, että minun pitäisi kuunnella häntä
[Kuva s. 23]
Yhdessä vaimoni Bonnien kanssa