Ihmisen valta vaa’alla punnittuna

Osa 7: Poliittista utopian etsintää

Sosialismi: yhteiskuntajärjestelmä, jossa valtio omistaa tuotantovälineet ja valvoo niitä ja jota kommunistit pitävät ylimenokautena siirryttäessä kapitalismista kommunismiin; kommunismi: yhteiskuntajärjestelmä, jossa ei ole yhteiskuntaluokkia, jossa tuotanto- ja toimeentulovälineet ovat yhteisomistuksessa ja jossa jokaiselle annetaan hyödykkeitä tasapuolisesti.

KREIKKALAISESSA mytologiassa kerrotaan Kronos-nimisestä jumalasta, jonka hallitusaika oli Kreikalle kulta-aikaa. ”Maa oli yhteisomistuksessa, yksityisomaisuus oli tuntematonta eikä mikään häirinnyt rauhaa ja sopusointua”, selittää aatehistoriallinen teos Dictionary of the History of Ideas. Samainen tietolähde jatkaa: ”Ensimmäiset merkit sosialismista ilmaantuvat pahoitteluna ’kulta-ajan’ katoamisen vuoksi.”

Nykyaikaisessa muodossaan poliittisena liikkeenä sosialismi ilmaantui näyttämölle vasta viime vuosisadan alkupuolella ja sen keskimmäisinä vuosikymmeninä. Se sai nopeasti vastakaikua erityisesti Ranskassa, jossa Ranskan vallankumous oli pahasti horjuttanut sovinnaisia käsityksiä. Niin siellä kuin muissakin Euroopan maissa teollinen vallankumous oli luonut räikeitä sosiaalisia epäkohtia. Ihmiset olivat kypsiä vastaanottamaan sellaisen ajatuksen, että jos voimavarojen yksityisomistus muutettaisiin yhteisomistukseksi, olisi suurilla ihmisjoukoilla mahdollisuudet päästä tasapuolisesti nauttimaan yhdessä tehdyn työn hedelmistä.

Sosialismi ei ole mikään uusi ajatus. Kreikkalaiset filosofit Aristoteles ja Platon olivat kirjoittaneet siitä. Myöhemmin, 1500-luvulla protestanttisen uskonpuhdistuksen aikana, vaati radikaali saksalainen katolinen pappi Thomas Müntzer luokatonta yhteiskuntaa. Hänen käsityksensä synnyttivät kuitenkin voimakkaita reaktioita puolesta ja vastaan – varsinkin se hänen vaatimuksensa, että tarpeen vaatiessa tämän tavoitteen saavuttamiseksi on turvauduttava vallankumoukseen. 1800-luvulla englantilainen Robert Owen, ranskalaiset Étienne Cabet ja Pierre-Joseph Proudhon ja useat muut yhteiskunnalliset uudistajat, heidän joukossaan huomattavia pappeja, opettivat, että sosialismi oli yksinkertaisesti uudella nimellä esiintyvää kristillisyyttä.

Marxin ja Moren utopiat

Edellä lainattu hakuteos kuitenkin jatkaa: ”Yksikään näistä sosialismin puolestapuhujista ei ollut vaikutuksensa puolesta verrattavissa Karl Marxiin, jonka kirjoituksista tuli sosialistisen ajattelun ja toiminnan kulmakivi.”a Marx opetti, että luokkataistelun avulla historia etenee pienin askelin, mutta heti kun poliittinen ihannejärjestelmä on löytynyt, tulee historia tässä merkityksessä päättymään. Ihannejärjestelmä tulee ratkaisemaan edellisten yhteiskuntien ongelmat. Kaikki elävät rauhassa, vapaina ja vauraissa oloissa, eikä silloin enää tarvita valtioita eikä armeijoita.

Tämä muistuttaa suuresti sitä, mistä englantilainen valtiomies Thomas More kertoi vuonna 1516 ilmestyneessä kirjassaan Utopia. Tämä Moren luoma sana on muodostettu kreikan ilmauksesta ou-topos (paikka jota ei ole), ja se oli ehkä tarkoitettu käytettäväksi sanaleikissä samantapaisen ilmauksen eu-topos (hyvä paikka) parina. Utopia, josta More kirjoitti, oli kuviteltu maa (ou-topos), joka kaikesta huolimatta oli ihannemaa (eu-topos). ”Utopia” onkin alkanut tarkoittaa ”ihanteellista paikkaa, jossa varsinkin lait, hallitus ja yhteiskunnalliset olot ovat täydellisiä”. Moren kirjassa arvosteltiin voimakkaasti hänen aikansa Euroopassa ja etenkin Englannissa vallinneita vähemmän ihanteellisia taloudellisia ja sosiaalisia oloja, ja se myötävaikutti myöhemmin sosialismin kehittymiseen.

Marxin teoriat kuvastivat myös saksalaisen filosofin Georg Wilhelm Friedrich Hegelin käsityksiä. ”Hegelin filosofinen tutkielma radikaalista kristillisestä teologiasta muovasi marxilaisen sosialismin apokalyptista, näennäisuskonnollista luonnetta”, kertoo hakuteos Dictionary of the History of Ideas. ”Radikaalin kristillisen teologian” taustaa vasten Marx osoittautui George Sabinen mukaan ”näennäisuskonnollisen vakaumuksensa antaman tuen avulla moraalisesti tavattoman vetovoimaiseksi. Kyseessä oli suoranainen vetoomus liittyä mukaan marssille sivistyksen ja oikeuden puolesta.” Sosialismi oli valtavan aallon kaltainen tulevaisuuden liike; jotkut saattoivat jopa ajatella sen olevan kristillisyyttä, joka uutta nimeä kantaen oli matkalla kohden voittoa.

Tie kapitalismista utopiaan

Marx ehti eläessään julkaista vasta ensimmäisen osan Pääoma-nimisestä teoksestaan. Muut kaksi osaa toimitti ja julkaisi hänen läheisin työtoverinsa, saksalainen filosofi ja sosialisti Friedrich Engels, toisen osan vuonna 1885 ja kolmannen vuonna 1894. Pääoma ryhtyi selittämään kapitalismin, länsimaisille edustuksellisille demokratioille luonteenomaisen talousjärjestelmän, historiallisia lähtökohtia. Marx selitti, että koska kapitalismi perustuu sääntelemättömään kauppaan ja ilman valtion valvontaa toimivaan kilpailuun, se keskittää tuotanto- ja jakeluvälineitten omistuksen yksityisten ja yhtiöitten haltuun. Marxin mukaan kapitalismi synnyttää keskiluokan ja työväenluokan ja kärjistää ristiriitoja näiden kahden välillä, mistä on seurauksena jälkimmäisiin kohdistuva sorto. Käyttäen puhdasoppisten taloustieteilijöitten teoksia näkemystensä tukena Marx väitti, että kapitalismi on todellisuudessa epädemokraattista ja että sosialismi on äärimmilleen vietyä demokratiaa sen takia, että edistäessään ihmisten tasa-arvoa ja vapautta se hyödyttää kansaa.

Utopia saavutettaisiin sen jälkeen, kun proletariaatti olisi tehnyt vallankumouksen, karistanut porvariston ikeen yltään ja perustanut Marxin sanoja lainaten ”proletariaatin diktatuurin”. (Ks. sivua 21.) Hänen näkemyksensä kuitenkin pehmenivät ajan myötä. Hän kallistui vähitellen siihen suuntaan, että vallankumous voi tapahtua kahdella eri tavalla: aseellisesti tai vähin erin, pitemmän ajan kuluessa. Tämä herätti kiintoisan kysymyksen.

Utopia kumouksen vai vähittäisen kehityksen avulla?

”Kommunismi” tulee latinan sanasta communis ’yhteinen, kaikille kuuluva’. Sosialismin tavoin kommunismi väittää yksityisyritteliäisyyden aiheuttavan työttömyyttä, köyhyyttä, suhdannevaihteluja ja työväen ja työnjohdon välisiä selkkauksia. Näistä ongelmista päästään jakamalla kansakunnan varallisuus tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin.

Viime vuosisadan lopussa marxilaiset olivat kuitenkin jo riidoissa sen suhteen, millä keinoin nämä yhdessä sovitut päämäärät saavutettaisiin. 1900-luvun alkupuolella se osa sosialistista liikettä, joka hylkäsi aseellisen kumouksen ja kannatti parlamentaarisen demokraattisen järjestelmän puitteissa toimimista, vahvistui ja kehittyi lopulta nykyiseksi sosiaalidemokratiaksi. Tällaista sosialismia esiintyy nykyään esimerkiksi sellaisissa demokratioissa kuin Saksan liittotasavallassa, Ranskassa ja Englannissa. Tällaiset puolueet ovat käytännöllisesti katsoen luopuneet aidosta marxilaisesta ajattelutavasta, ja ne ovat kiinnostuneita ainoastaan hyvinvointivaltion luomisesta maittensa kansalaisille.

Lenin oli myös antaumuksellinen marxilainen. Hän oli kuitenkin vahvasti sillä kannalla, että kommunistinen utopia voidaan saavuttaa ainoastaan aseellisen vallankumouksen avulla. Hänen opetuksensa toimivat yhdessä marxilaisuuden kanssa nykyisen puhdasoppisen kommunismin lähtökohtina. Vladimir Iljitš Lenin, oikealta nimeltään V. I. Uljanov, syntyi vuonna 1870 nykyisen Neuvostoliiton alueella. Vuonna 1889 hän omaksui marxilaisuuden. Vuonna 1900 hän vapautui Siperian-karkotuksesta ja asui sen jälkeen enimmäkseen Länsi-Euroopassa. Tsaarivallan kukistuttua hän palasi Venäjälle, perusti Venäjän kommunistisen puolueen ja johti vuonna 1917 bolševikkien vallankumousta. Sen jälkeen hän toimi Neuvostoliiton ensimmäisenä johtajana vuonna 1924 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hänen mukaansa kommunistinen puolue tuli muodostaa erittäin kurinalaiseksi, keskitetysti johdetuksi vallankumouksellisten joukoksi, jonka tehtävänä oli toimia proletariaatin etujoukkona. Menševikit olivat eri mieltä. – Ks. sivua 21.

Vallankumouksen (revoluution) ja tasaisen kehityksen (evoluution) välinen rajalinja ei enää erotu yhtä selvänä kuin joskus ennen. Eräässä vuonna 1978 ilmestyneessä valtio-opillisessa teoksessa todetaan: ”Kommunismi on tullut aiempaa epävarmemmaksi sen suhteen, kumpaa tietä sen pitäisi käyttää saavuttaakseen sosialistiset tavoitteensa. – – Kommunismin ja sosiaalidemokratian väliset eroavuudet ovat vähentyneet melkoisesti.” (Comparing Political Systems: Power and Policy in Three Worlds) Tämän vuoden aikana nämä sanat ovat saaneet lisää painavuutta kommunismin kokiessa rajuja muutoksia Itä-Euroopassa.

Kommunismi hyväksyy jälleen uskonnon

”Me tarvitsemme hengellisiä arvoja – –. Moraaliarvoista, joita uskonto vuosisatojen ajan on kehittänyt ja ilmentänyt, voi olla apua meidänkin maassamme tapahtuvassa uudistustyössä.” Harvat olivat uskoneet, että he koskaan kuulisivat Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin suusta tällaista puhetta. Yhtä kaikki 30. marraskuuta 1989 ilmoitti Mihail Gorbatšov käydessään Italiassa tällaisesta dramaattisesta täyskäännöksestä uskonnon suuntaan.

Tukeeko tämä kenties sitä teoriaa, että varhaiskristityt olivat kommunisteja ja että he toteuttivat jonkinlaista kristillistä sosialismia? Jotkut ovat esittäneet tällaisen väitteen kiinnittämällä huomiota Apostolien tekojen 4:32:een, jossa sanotaan Jerusalemissa olleista kristityistä: ”Heillä oli kaikki yhteistä.” Tutkimus kuitenkin osoittaa, että kyseessä ei ollut pysyvä ”kristillissosialistinen” järjestelmä, vaan ainoastaan odottamattomien olosuhteitten aiheuttama tilapäisjärjestely. Aineellisia hyödykkeitä jaettiin huomaavaisesti, joten ”heidän keskuudessaan ei ollut – – yksikään puutteessa”. Kertomus sanoo myös, että ’kullekin jaeltiin sen mukaan kuin hän tarvitsi’. – Apostolien teot 4:34, 35.

”Glasnost” ja ”perestroika”

Vuoden 1989 viimeisinä kuukausina Neuvostoliitossa ja muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtioissa on tapahtunut hätkähdyttäviä poliittisia mullistuksia. Glasnost- eli avoimmuuspolitiikan ansiosta nämä muutokset ovat olleet kaikkien nähtävissä. Itäeurooppalaiset ovat vaatineet kauaskantoisia uudistuksia, ja niitä he ovat jossain määrin myös saaneet. Kommunistijohtajat ovat tunnustaneet tarvittavan inhimillisempää ja lempeämpää järjestelmää ja ovat vaatineet ”sosialismin uudestisyntymistä toisenlaisessa, valistuneemmassa ja tehokkaammassa muodossa”, kuten eräs puolalainen taloustutkija asian ilmaisi.

Tärkein näistä johtajista on ollut Gorbatšov, joka pian vuonna 1985 tapahtuneen valtaantulonsa jälkeen esitteli perestroikansa eli uudistuspyrkimyksensä. Italian-vierailullaan hän puolusti perestroikaa sanomalla, että ilman sitä 1990-luvun haasteisiin ei kyetä vastaamaan. Hän sanoi: ”Lähdettyään radikaalien uudistusten tielle sosialistiset maat ovat menossa yli sen rajan, jonka takaa ei ole paluuta entiseen. On kuitenkin väärin väittää – kuten monet ovat lännessä väittäneet – että tämä merkitsisi sosialismin sortumista. Päinvastoin se merkitsee sitä, että sosialistinen prosessi tulee jatkamaan maailmassa kehittymistään monia eri muotoja saaneena.”

Kommunistijohtajat eivät siis ole valmiita hyväksymään toimittaja Charles Krauthammerin arviota, kun tämä viime vuonna kirjoitti: ”Kysymys siitä, mikä on paras hallitusmuoto, on yhä uudelleen noussut esiin askarruttamaan kaikkia valtioteoreetikkoja Platonista lähtien, mutta nyt siihen on saatu vastaus. Kokeiltuamme muutaman tuhat vuotta kaikenlaisia poliittisia järjestelmiä meillä on tämän vuosituhannen päättyessä varma tieto siitä, että liberaalissa, moniarvoisessa kapitalistisessa demokratiassa meillä on se, mitä olemme etsineet.”

Saksalainen sanomalehti Die Zeit kuitenkin suoraan myöntää länsimaisen demokratian tarjoaman kuvan murheellisen näköiseksi, kun se kiinnittää huomion sen ”työttömyyteen, alkoholin- ja huumeidenkäyttöön, prostituutioon, sosiaalimenojen supistuksiin, veronalennuksiin ja alijäämäisiin budjetteihin” ja tämän jälkeen kysyy: ”Tämäkö tosiaan on se täydellinen yhteiskunta, joka on voittanut sosialismin ikiajoiksi?”

Sananparsi sanoo, ettei lasitaloissa asuvien pitäisi heitellä kiviä. Millä epätäydellisen ihmishallinnon muodolla on varaa arvostella toisen hallintomuodon heikkouksia? Tosiasiat osoittavat, että täydellistä ihmishallitusta – utopiaa – ei ole. Poliitikot etsivät yhä ”hyvää paikkaa”. Se on kuitenkin ”paikka jota ei ole”, koskapa sitä ei ole vieläkään löytynyt.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 21]

SOSIALISMIN JA KOMMUNISMIN SANASTOA

BOLŠEVIKIT/MENŠEVIKIT: Vuonna 1898 perustettu Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue halkesi kahtia vuonna 1903. Leninin johtamat bolševikit, kirjaimellisesti ”enemmistöläiset”, kannattivat puolueen pitämistä pienenä, niin että se koostuisi vain rajallisesta määrästä kurinalaisia vallankumouksellisia. Menševikit eli ”vähemmistöläiset” kannattivat jäsenmäärältään suurta puoluetta, joka käyttäisi hyväkseen demokraattisia menetelmiä.

PORVARISTO/PROLETARIAATTI: Marx opetti, että proletariaatti (työväenluokka) kukistaisi porvariston (keskiluokan, tehtailijat mukaan luettuina) ja perustaisi ”proletariaatin diktatuurin”, jolloin syntyisi luokaton yhteiskunta.

KOMINTERN: Lyhennys termistä kommunistinen internationaali (eli kolmas internationaali), joka oli Leninin vuonna 1919 kommunismia edistämään perustama järjestö. Se lakkautettiin vuonna 1943. Sen edeltäjiä olivat ensimmäinen internationaali (1864–1876), joka synnytti Eurooppaan monia sosialistisia ryhmiä, ja toinen internationaali (1889–1919), sosialististen puolueitten kansainvälinen parlamentti.

KOMMUNISTINEN MANIFESTI: Marxin ja Engelsin vuonna 1848 julkaisema teos, joka sisältää tieteellisen sosialismin pääopit ja joka pitkään toimi Euroopan sosialististen ja kommunististen puolueitten aatteellisena perustana.

EUROKOMMUNISMI: Länsi-Euroopan kommunististen puolueitten kommunismia. Se on irrallaan neuvostojohdon holhouksesta ja halukas osallistumaan monipuoluehallituksiin. Sen mukaan ”proletariaatin diktatuuria” ei enää tarvita.

TIETEELLINEN/UTOPISTINEN SOSIALISMI: Nimityksiä, joita Marx käytti erottaakseen omat opetuksensa, joiden hän sanoi perustuvan historian ja kapitalismin aikaansaannosten tieteelliseen tutkimiseen, edeltäjiensä puhtaasti utopistisista sosialistisista opetuksista.