Teimme Intiasta kotimme

SISARENI Leona ja minä laskeuduimme maahan niin viehkeästi kuin taisimme ja yritimme istua mukavasti. Eteemme maahan oli asetettu kaksi kiiltävää banaaninlehteä, joiden päälle oli levitetty höyryävää riisiä ja erilaisia curry- ja chutney-kastikkeita ja makeisia. Oltuamme Intiassa vasta vajaan viikon meidät, kaksi tyttöä, oli kutsuttu häätilaisuuteen.

Tarkkailimme paikkakuntalaisia ja aloimme heitä jäljitellen poimia oikealla kädellämme ruokaa ja syödä sormillamme. Tuona päivänä ilma oli kuuma ja kostea. Istuessamme häitä varten rakennetun katoksen alla ja nauttiessamme tulisia curry-kastikkeita hiki kirjaimellisesti virtasi kasvoillamme. Chilimauste sai nenämme vuotamaan. Olimme varmasti mielenkiintoinen näky. Mutta emme voi koskaan unohtaa tätä tapahtumaa osana Intiaan tutustumistamme 38 vuotta sitten.

Sen jälkeen Intia ja monet sen asukkaista ovat tulleet meille hyvin tutuiksi pyrkiessämme tekemään tästä maasta kotimme. Miksi olemme pyrkineet tähän? Se ei johdu pelkästä seikkailunhalusta. Meillä oli pikemminkin erityinen tehtävä täytettävänämme. Anna meidän kuitenkin ensin kertoa, miten päädyimme Intiaan ja mikä auttoi meitä sopeutumaan.

Varhaisvuotemme Kanadassa

Synnyimme pienessä Humboldtin maanviljelysyhdyskunnassa Saskatchewanissa Kanadassa. Kun 1930-luvun lama koitti, isämme sanoi, että meidän täytyisi lopettaa koulunkäynti ja mennä töihin perheen auttamiseksi. Tämä sai meidät itkemään. Tavoitteenamme oli ollut mennä lukioon, mutta taloudelliset tarpeet olivat etusijalla.

Toisen maailmansodan aikana sisareni Leona liittyi Kanadan ilmavoimiin, samalla kun minä pysyin kotona ja tein työtä. Kävin säännöllisesti katolisessa kirkossa ja lauloin kuorossa. Mutta kerran kun luonamme kävi helluntailaisia, he antoivat minulle Raamatun, ja aloin pitää sitä mukanani kuorotilaisuuksissa. Luin sitä, kun emme laulaneet. Seurakuntani papille kerrottiin tästä ja hän tuli kotiimme. Hän sanoi, että minulla oli huono vaikutus muihin ja ettei minun enää pitäisi tulla kuorotilaisuuksiin. Hän todellisuudessa sanoi, että minut pitäisi erottaa. Tämän jälkeen en enää mennyt kirkkoon.

Sillä välin Jehovan todistajat kävivät luonamme ja jättivät perheellemme useita Raamattuun perustuvia julkaisuja. Aloin lopulta tutkia Jehovan todistajien kanssa. Kun Leona tuli lomalle kotiin, kerroin hänelle oppimistani asioista. Hän seurasi sivusta minulle johdettuja tutkisteluja ja piti oppimastaan. Palattuaan Ottawaan hän jatkoi tutkimista paikallisten Jehovan todistajien kanssa, kunnes hänet vapautettiin armeijasta vuonna 1945. Hän ja minä olimme niiden 2602:n joukossa, jotka kastettiin vuonna 1946 Jehovan todistajien Clevelandissa Ohiossa pitämässä Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa.

Elämäntehtävämme valitseminen

Vuonna 1949 Leona ja minä muutimme Albertan provinssissa sijaitsevaan Calgaryn kaupunkiin, missä tapasimme monia tienraivaajiksi kutsuttuja kokoajanpalvelijoita, ja he kannustivat meitä ryhtymään tienraivauspalvelukseen. Aluksi epäröimme. Meistä pienen rahasumman hankkiminen pankkitilille tuntui tarpeelliselta. Mutta kun tuolla alueella toimiva Jehovan todistajien matkavalvoja kannusti meitä, aloitimme tienraivauksen ilman pankkitiliä. Otimme vastaan kutsun palvella tienraivaajina Québecin provinssissa, missä Jehovan todistajien toiminta oli kiellettyä.

Koska meillä ei ollut rahaa junalippuihin, Leona ja minä yhdessä kahden muun tytön kanssa matkustimme peukalokyydillä Kanadan halki Québecissä sijaitsevaan Montrealiin. Pian tämän jälkeen meillä oli tilaisuus olla läsnä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin päättäjäisissä Yhdysvalloissa. Olimme innostuneita nähdessämme niin monien nuorten miesten ja naisten olevan valmiita ottamaan vastaan lähetystyömääräyksen vieraassa maassa. Suoralta kädeltä täytimme anomukset tähän kouluun osallistumiseksi.

Emme edes uneksineet tulevamme kutsutuiksi, joten oli todellinen yllätys, kun meidät kutsuttiin vuoden 1952 syksyllä alkavalle 20:nnelle kurssille. Pian saimme tietää, että meidät määrättäisiin Intiaan ja eräs intialainen luokkatoverimme alkoi opettaa meille etukäteen malajalamin kieltä. Intiassa meidän tehtävämme oli auttaa niin monia vilpitönsydämisiä ihmisiä kuin mahdollista tuntemaan Raamatun totuus.

Teemme Intiasta kotimme

Valmistuttuamme vuonna 1953 meitä oli 13, jotka lähdimme matkaan laivalla. Laivamatka Bombayhin kesti kuukauden. Ihmisjoukkojen ja kerjäläisten näkeminen yllätti meidät, mutta vähitellen totuimme näihin erilaisiin olosuhteisiin.

Lähdimme Bombaysta junalla Keralan osavaltioon. Seitsemän meistä määrättiin Trichurin kaupunkiin, jossa ei tuolloin ollut Jehovan todistajien seurakuntaa. Hankimme lähetyskodin, mutta koska siellä ei ollut mitään huonekaluja, nukuimme jonkin aikaa lattiamatoilla. Päivittäisiin tehtäviimme kuului kaivosta otetun veden keittäminen, jotta sitä voisi turvallisesti juoda, ja vielä suuremman vesimäärän kuumentaminen kylpemistä varten. Kaikki tämä ja lisäksi ruoanlaitto tapahtui paloöljyllä toimivalla liedellä, jossa oli yksi keittolevy.

Käymälä oli kaukana talostamme alueella, jossa tiedettiin olevan kobria ja muita käärmeitä. Voit kuvitella miltä meistä tytöistä tuntui. Meitä varoitettiin myös ohuista, vihreistä käärmeistä, jotka aika ajoin roikkuivat puista valmiina puremaan ketä tahansa puun ali varomattomasti kulkevaa. On tarpeetonta sanoa, että me uskaltauduimme harvoin ulos iltaisin. Ja kun teimme niin, tömistelimme maata äänekkäästi ja pysyimme kaukana puista. Olosuhteet olivat tosiaan aivan erilaiset. Mutta me pidimme mielessämme syyn, miksi olimme tässä maassa, ja niin sopeuduimme aikanaan. Emme koskaan ajatelleet lähtevämme pois siksi, että olosuhteet olivat liian vaikeat.

Ensimmäisestä päivästä lähtien aloimme osallistua saarnaamistyöhön. Ihmisjoukot piirittivät meidät heti. Heidän uteliaisuutensa oli niin lamauttavaa, että me pakenimme takaisin lähetyskotimme turviin. Jonkin ajan kuluttua opimme kuitenkin arvostamaan sitä kiinnostusta, jota nämä ihmiset tunsivat toisia kohtaan.

Jopa ennen kuin pääsimme raamatulliseen esitykseemme, meiltä kysyttiin: Ketkä ovat isäsi ja äitisi? Miksi olet täällä? Kuinka vanha olet? Kuka maksaa sinulle? Minkälaista ruokaa syöt? Miksi et ole naimisissa? Etkö halua saada lapsia? Saatuaan tietää meistä nämä yksityiskohtaiset tiedot ihmiset yleensä kuuntelivat sanomaamme. Mitä enemmän opimme ymmärtämään näitä ihmisiä sitä miellyttävämmäksi tunsimme olomme uudessa elinympäristössämme.

Kerala on kaunis, viheriöivä paikka, jossa on monenlaisia palmuja, esimerkiksi kookospalmuja. Siellä oli monia avaria alueita, ja oli rauhoittavaa palata koteihimme riisipeltojen vierustaa pitkin. Toisinaan menimme veneellä vastavirtaan tavoittaaksemme syrjäisiä kyliä. Ilmapiiri oli hyvin rentouttava. Ihmiset olivat kyllä kiireisiä, mutta he järjestivät aikaa kuunnellakseen meitä.

Alueellamme oli myös kristikunnan lähetystyöntekijöitä, mutta paikkakuntalaiset oppivat pian erottamaan meidät heistä. He olivat mukana monenlaisessa sosiaalityössä, mutta he tekivät vähän jos mitään opettaakseen Raamattua. Me emme myöskään asuneet heidän tavallaan isoissa huviloissa emmekä paenneet kuumuutta vuorilla sijaitseviin terveyskylpylöihin. Todellisuudessa kristikunnan lähetystyöntekijät turmelivat kristikunnan maineen.

Vietettyämme lähes kahdeksan vuotta Keralassa meidät siirrettiin Bombayhin, missä palvelemme edelleen. Suureen tiheään asuttuun kaupunkiin muuttaminen vaati tietysti myös sopeutumista. Mutta tämä työmääräys on antanut meille tilaisuuden tutustua moniin erilaisiin Intiassa asuviin ihmisiin.

Aivan alusta lähtien meillä on ollut mahdollisuus tutustua hyvin intialaisiin veljiimme ja sisariimme. He olivat erittäin vieraanvaraisia ja pyysivät meitä asumaan luokseen. Heidän talonsa olivat tavallisesti hyvin pieniä eikä meillä ollut sitä yksityisyyttä, johon olimme tottuneet. Saatoimme nukkua talon ainoassa makuuhuoneessa. Isoisä nukkui yhdessä nurkassa ja lukuisat lapset nukkuivat ympärillämme lattialla. Meitä kohtaan osoitettu rakkaus teki meille kuitenkin mahdolliseksi mukautua.

Vuosien aikana olemme oppineet, ettemme käytä ilmaisua ”koti” viitatessamme paikkaan, josta alun perin muutimme tähän maahan. Kotimme on mieluumminkin siellä, mihin meidät määrätään työskentelemään. Sen sijaan, että olisimme korostaneet ympärillämme olevien ihmisten ja meidän välillämme olevia eroja, olemme omaksuneet heidän mieltymyksiään ja tapojaan.

Äskettäin matkustimme Bombaysta takaisin Keralaan, johon saimme ensimmäisen määräyksemme. Oliko mikään muuttunut? Tullessamme ensimmäisen kerran Keralaan koko tuossa osavaltiossa oli alle 300 Jehovan todistajaa, mutta nyt yli 4000 oli läsnä piirikonventissa. Mikä ilo olikaan nähdä niiden, joiden kanssa olimme tutkineet Raamattua 30 vuotta aikaisemmin, palvelevan yhä Jehovaa uskollisesti.

Lähtiessämme lähetystyöhön vuonna 1953 monet läheisistämme jäivät taaksemme Kanadaan. Mutta Jeesuksen sanojen mukaan saimme tilalle monia isiä ja äitejä ja sisaria ja veljiä. (Markus 10:28–30) Ja auttaessamme lampaankaltaisia ihmisiä oppimaan Jumalan sanan totuuden meitä siunattiin myös hengellisillä lapsilla. Se, että olemme aina pitäneet tehtävämme silmiemme edessä, on palkinnut meidät monilla tavoin. Siksi olemme tyytyväisiä emmekä lainkaan pahoillamme siitä, että teimme Intiasta kotimme. – Kertonut Tillie Lachmuth.

[Kuvat s. 18]

Kanava Keralassa

Kumin valmistusta