Kavangon puunveistäjät
Herätkää!-lehden Namibian-kirjeenvaihtajalta
MITÄ tapahtui? Pelästyneenä nousin istumaan. Jokin herätti minut. Huolestuneena katson ulos Afrikan yöhön. Näen vain tähtien tuikkivan kirkkaana akaasiapuun oksien lomasta.
Sitten huomaan sen – kuulen sen: hiljaisuuden!
Rummutus on lakannut. Kaiken yötä kumiseva tom-tom-te-tum-tum on kuulunut muiden Afrikan viidakon äänien taustalla, mutta nyt se on lakannut. Ensin hiljaisuus tuntuu aavemaiselta. Mutta sitten alan kuulla jälleen tavallisia yön ääniä: sirkkojen siritystä, hyttysten ininää sekä myriadien hyönteisten surinaa, pörinää ja hyrinää, joista koostuu tropiikin yön moniääninen musiikki. Olen nyt täysin valveilla. Makuuasennossa mietin näitä kiehtovia rumpuja sekä sitä, kun olimme katsomassa niiden kovertamista puusta.
Vaimoni ja minä nukuimme asuntovaunussamme Okavangojoen rannalla. Olimme vierailemassa Jehovan todistajien Rundussa toimivassa seurakunnassa. Rundu on kauppakylä Kavangon provinssissa Namibian koillisosassa lähellä Angolan rajaa. Matkatessamme viidakon halki uteliaisuuttamme kiehtoivat taivasalla olevat verstaat, joissa puunveistäjät ahkerasti veistelivät, hakkasivat, pilkkoivat, sahasivat ja hioivat puunrunkoja.
Veistettyjen esineiden joukossa oli naamioita, joita käytetään juhlamenojen tansseissa sekä ”tienviittoina” kylän ulkopuolella merkkinä siitä, että siellä on sairaita ihmisiä. Näiden naamioiden oli määrä varoittaa vieraita ja karkottaa pahoja henkiä. Vaikka nuo naamiot ovat monien mielestä kiehtovia, kristityt eivät pidä niitä kotonaan, koska ne liittyvät pahoihin henkiin. On sen vuoksi mukava nähdä, ettei moniin esineisiin enää kaiverreta tällaista naamiota pääkuvioksi, vaan koristeina käytetään monenlaisia geometrisiä kuvioita.
Raaka-aineena käytetään tiikkiä. On surullista, että tämä kaunis puulaji on Kavangossa käymässä vähiin. Toivottavasti tulevaisuudessa kiinnitetään enemmän huomiota uusien puiden istuttamiseen, sillä kestää 50 vuotta ennen kuin ne saavuttavat täysikasvuisuuden. Tämän puun syyt muodostavat kauniita vaaleita ja tummia kuvioita, jotka näkyvät selvästi valmiissa töissä. Ensin etsitään sopiva puu, joka joko hakataan tai poltetaan tyvestä poikki. Sitten puunrunko raahataan verstasmajaan, jossa se sahataan joko pyöreiksi pölkyiksi tai litteiksi lankuiksi riippuen taideteoksen muodosta.
Viidakossako sahalaitos?
Katsellessani puunveistäjää työssään yhdessä majoista, huomasin eräässä kulmassa sileiksi sahattuja lankkuja. Olin utelias kuulemaan, miten ne oli sahattu, sillä viidakossa ei ole sahalaitosta eikä sähköä. Kysyin asiaa Joakimilta, joka veisteli paraikaa rumpua.
”Katsokaas, tatekulu [vanhempi]”, hän selitti, ”se on todellisuudessa hyvin yksinkertaista. Me työnnämme puunrungon kuopan ylle. Jonas laskeutuu kuopan pohjalle ja minä seison rungon päällä. Jonas vetää sahaa alas kuoppaan ja minä vedän sen sitten ylös. Me kummatkin vain jatkamme vetämistä. Pian olemmekin jo sahanneet puun ja sitten meillä on lankkuja.”
”Mutta varmasti se vie teiltä pitkän aikaa, ja sitten olette kovin väsyneitä”, sanoin.
”Ei, tatekulu, ei oikeastaan. Aurinko nousee, ja me teemme työtä. Se laskee, ja me lepäämme. Huomenna aurinko nousee jälleen. Samoin seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. On monia päiviä, paljon aikaa. On aikaa tehdä työtä ja aikaa levätä.”
Okavangon taksit
Onko Afrikan viidakon sydämessä takseja? Nyt ei olekaan kyse New Yorkin keltaisista takseista eikä Yangonin rikšoista. Okavangojoen asukkaat veistävät muunlaisiakin esineitä. Okavangon takseja kutsutaan tämän joen alajuoksulla nimellä mawato tai mekoro. Ne ovat kanootteja, jotka on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta.
Okavangojoki muodostaa pohjoisen rajan Kavangon ja Angolan välille ja tarjoaa helpoimman kulkuväylän joko jokea ylös tai alas tai joen poikki. Kulkevatpa vesitaksit, mawato, jokea ylävirtaan Owamboon, alavirtaan Botswanaan tai joen poikki Angolaan, ne voivat vapaasti kulkea tätä vesiväylää pitkin välittämättä ihmistekoisista rajoista.
Watolla (yksikkö) matkustajien täytyy kuitenkin suhtautua kunnioittavasti kahta joen asukasta kohtaan. Siitä huolimatta että ihminen on tunkeutunut krokotiilien ja virtahepojen luonnolliselle asuinalueelle, näitä tavataan siellä yhä – ja pelätään! Aikaisemmin, kun eräs wato kaatui lähellä Rundua, muuan epäonninen matkustaja oli liian hidas eikä ehtinyt joen rannalle. Krokotiili tappoi hänet!
Mitä tulee ”joen herraan”, virtahepoon, niin sen jo kaukaakin kuultu varoitusääni saa vesitaksin kuljettajan suuntaamaan kanoottinsa kiireesti kohti joenrantaa, kunnes hän on varma siitä että hän voi ylittää joen turvallisesti. Hän tietää, että virtahepo voi helposti murskata waton pelottavilla leuoillaan.
Näiden taksien käyttö ei rajoitu kuitenkaan pelkästään veteen. Kun wato eli mokoro vanhenee ja siihen tulee suuria ja vaarallisia vuotokohtia, se poistetaan jokiliikenteestä ja siitä tulee maalla vedettävä kelkka tai perävaunu. Olemme nähneet monta vanhaa kanoottia, jotka on lastattu täyteen puutavaraa tai lähimmästä kaupasta hankittuja tavaroita ja jotka on kiinnitetty joko härkien tai aasien vedettäviksi hitaasti Kavangon pehmeää hiekkaa pitkin.
Nämä Okavangon taksit, jotka kulkevat nyt yhden luotettavan aasin voimalla, voivat kuljettaa tavaraa ja ruokaa sellaisten alueiden halki, joissa nykyaikaiset monihevosvoimaiset ajoneuvot juuttuisivat paksuun hiekkaan. Vanhanaikaistako? Ehkä. Pitkäveteistäkö? Kenties. Hidastako? Kyllä, jotkut pitävät sitä hitaana. Mutta Afrikka on ajaton maa! On niin kuin puunveistäjä Joakim sanoi: ’Huomenna aurinko nousee jälleen. Edessä on monia päiviä.’
Tällaisia ovat Kavangon puunveistäjät. On todella ilo kertoa heille siitä rauhasta, joka tulee Jumalan valtakunnan avulla! (Matteus 24:14) Taikausko on yleistä useiden heimojen keskuudessa, mutta monet Raamatun totuuden siemenet ovat juurtuneet.
Kolme vuotta sitten Rundun seurakunnassa oli 23 kastettua Jehovan todistajaa. He kokoontuivat pienessä valtakunnansalissa, jossa oli puiset seinät ja aaltolevystä tehty matala katto. ”Jos ihmiset painautuivat tiiviisti toisiaan vasten, sinne mahtui 40 ihmistä”, muistelee Christo, Jehovan todistajien matkavalvoja, ”mutta esitelmään saapui 56. Tämä on Afrikan trooppista aluetta, ja ilma voi tulla hyvin kuumaksi ja kosteaksi. Paitani oli hiestä läpimärkä pitäessäni puhetta. Tuossa tupaten täydessä pienessä valtakunnansalissa olo oli niin tukala, ettei puvuntakkia voinut pitää päällä.”
Näistä epämiellyttävistä oloista huolimatta kokouksissa läsnä olleiden kiinnostuneiden määrä kasvoi jatkuvasti. Niinpä suunniteltiin suuremman ja paremman valtakunnansalin rakentamista mahdollisimman pian. Muuan paikallinen todistaja lahjoitti ystävällisesti maa-alueen tähän tarkoitukseen.
Namibian toisissa osissa ja Etelä-Afrikassa asuvat Jehovan todistajat vastasivat kutsuun ja tulivat tälle syrjäiselle seudulle omalla kustannuksellaan auttamaan salin rakentamisessa. Paikalliset asukkaat kiinnostuivat myös hankkeesta. Esimerkiksi nuoret Ambiri ja Willem tarjosivat ystävällisesti apuaan, vaikkeivät he olleet itse todistajia. Pian molemmat alkoivat tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa. Nyt hekin ovat kastettuja Jehovan todistajia.
Yksi niistä kiinnostuneista, jotka auttoivat rakennustyössä, oli Angolasta tullut Pedro-niminen pakolainen. Koska Pedro oli harras katolilainen, hänen ja Jehovan todistajien kanssa sukeutui uskonnollinen keskustelu hänen työpaikallaan. Mutta jälkeenpäin hän muisteli: ’Miten on mahdollista, että Jehovan todistajat tuntevat Raamatun niin hyvin?’ Sitten hän teki toimintasuunnitelman. Hän pyytäisi todistajilta raamatuntutkistelua. Sitten heti kun hänellä olisi riittävästi tietoa, hän lakkaisi tutkimasta ja käyttäisi Raamattua osoittaakseen todistajien olevan väärässä. Onnistuiko tämä toimintasuunnitelma? Pedro muistelee: ”Kolmannen tutkistelun jälkeen menin kotiin ja sanoin äidilleni: ’Äiti tästä päivästä lähtien en ole enää katolisen kirkon jäsen.’” Vaikka Pedron perheenjäsenet vastustivat häntä, hän edistyi nopeasti ja lähti pian pois katolisesta kirkosta. Hänet kastettiin Jehovan todistajien ”Jumalisen antaumuksen” konventissa, joka pidettiin vuoden 1989 joulukuussa Windhoekissa Namibiassa.
Toisetkin kiinnostuneet auttoivat valtakunnansalin rakentamisessa. ”Muistan, mitä tapahtui kun ahkeroimme perustuksen valamisen parissa”, sanoo Christo, edellä mainittu matkavalvoja. ”Meitä oli noin 40 tekemässä tuota työtä. Huomasin erään henkilön, joka vaikutti hiukan syrjään vetäytyvältä. Niinpä esittelin itseni ja kysyin häneltä: ’Kuka tutkii Raamattua sinun kanssasi?’ Nuori Mateus vastasi: ’Puhukaa näille ihmisille, sillä he eivät halua tutkia Raamattua kanssani. Olen pyytänyt heitä monta kertaa auttamaan minua, mutta he eivät ole tehneet mitään.’ Tämä johtui siitä, että paikalliset todistajat johtivat jo niin monia raamatuntutkisteluja, että he olivat panneet Mateuksen odotuslistalle. Onnistuin kuitenkin järjestämään Mateukselle raamatuntutkistelun, ja nykyään hän on kastettu todistaja.”
Vuoden 1989 heinäkuussa Rundun seurakunta vihki uuden valtakunnansalinsa. Siitä lähtien kun he alkoivat käyttää tuota salia, kymmenen uutta on kastettu, ja niinpä kastettujen todistajien kokonaislukumäärä on nyt 33. Monet muut edistyvät kohti kastetta, ja matkavalvojan viime vierailun aikaan 118 oli läsnä yleisökokouksessa.
Toivomme, että olet nauttinut tästä lyhyestä käynnistä, joka on tutustuttanut sinut Kavangon huomattavaan jokeen, hienoihin metsiin, taitaviin puunveistäjiin ja puutakseihin ja paikkoihin, joissa Jehovan valtakunnan sanoma löytää kuulevia korvia ja vastaanottavaisia sydämiä.
[Kuvat s. 16, 17]
Vasemmalta myötäpäivään:
▪ Julistajia vanhan valtakunnansalin edessä
▪ Uusi valtakunnansali Rundussa
▪ Krokotiilejä ja virtahepoja Okavangojoella
▪ Erilaisia naamioita ja puuveistoksia