Kaivonkatsonta – tiedettä vai taikuutta?

”HÄMMÄSTYTTÄVÄÄ!” huudahti muuan Yhdysvaltain Keskilännessä asuva karjatilan omistaja. Hento persikkapuun oksa nytkähteli ja vääntyili voimakkaasti hänen käsissään. Hän upotti kyntensä kaarnaan, jotta oksa olisi pysynyt paikoillaan, mutta alas vetävä voima ei hellittänyt. ”Käsiini jäi jopa kaarnan palasia”, hän haukkoi henkeään pelästyneenä. Myöhemmin hän hämmästyi entisestään löytäessään vettä kaivamalla juuri sitä paikkaa, jota oksanhaara oli osoittanut. Mitä oli oikein tapahtumassa?

Kyseessä oli niin sanottu kaivonkatsonta. Usein kaivonkatsoja pitää käsissään oksanhaaraa ja kuljeskelee ympäriinsä keskittyen veden etsimiseen. Yhtäkkiä hänen taikavarpunsa alkaa liikkua. Jotkin varvut osoittavat nytkähdellen maata, toiset ponnahtavat ylöspäin ja jopa iskevät kaivonkatsojaa kasvoihin tai rintaan, kun taas toiset varvut liikkuvat tuskin lainkaan. Kaivonkatsoja tuntee joka tapauksessa, että alapuolella on vettä. Kaivonkatsontaa harjoitetaan kaikkialla maailmassa. Erään arvion mukaan yksistään Yhdysvalloissa on noin 25000 ammattimaista kaivonkatsojaa.

Onko se tiedettä?

Saako jokin tieteen sääntö kaivonkatsonnan onnistumaan? Kysymyksestä on kiistelty pitkään. Yli 70 vuotta sitten Vartiotorni-lehdessä pääteltiin seuraavasti: ”Emme halua suhtautua välinpitämättömästi mihinkään luonnonlakiin, mutta tuntuu erittäin oudolta, että viisi tai kuusi metriä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa pienessä vesipurossa olisi niin paljon magneettista voimaa, että se saisi pajunvitsan taipumaan, kun kokonainen joki, joka on täynnä vettä, ei vaikuta lainkaan tuohon samaan oksaan. – – Jonkin muun kuin luonnonlakien täytyy siksi olla toiminnassa.”

Monet kaivonkatsojat väittävät silti, että kaivonkatsonta on tiedettä. Yhdysvaltain kaivonkatsojien yhdistys sanookin olevansa ”ei-kaupallinen, kasvattava ja tieteellinen yhdistys”. Vuosien varrella on ilmaantunut monia tiedemiehiä, jotka ovat jonkin uuden tieteenhaaran avulla selittäneet kaivonkatsontaa. 1700-luvulla annetun selityksen mukaan atomihiukkasista lähtevä ”säteily” sai kaivonkatsonnan onnistumaan. 1800-luvulla sähköenergian sanottiin vaikuttavan siihen. Meidän vuosisadallamme selitystä on haettu aina radioaktiivisuudesta sähkömagneettisuuteen ja psykologiaan asti.

Jokin aika sitten, vuonna 1979, arvossapidetyssä New Scientist -lehdessä julkaistiin melko uskottavantuntuisia teorioita kaivonkatsonnasta. Muuan energia-asiantuntija ja muuan geologi esittivät teorian, että itse ihmisruumis saattaa olla yliherkkä sähkö-, magneetti- ja sähkömagneettikentissä tapahtuville hiuksenhienoille muutoksille, joita pohjavesi tai malmit aiheuttavat.a

Sellaiset teoriat eivät ole kuitenkaan onnistuneet saamaan tiedemiesten kannatusta kovinkaan laajalti. The Encyclopedia Americana -tietosanakirjassa Harvardin yliopiston tutkijat E. Z. Vogt ja L. K. Barrett hylkäävät kaivonkatsonnan näin: ”Valvotuilla kenttä- ja laboratoriokokeilla ei ole voitu vahvistaa kaivonkatsonnan paikkansapitävyyttä, eikä tätä menetelmää voida tieteellisten normien mukaan perustella kovinkaan hyvin.” Marraskuussa 1990 kaivonkatsojat suostuivat 720 kokeeseen Kasselissa Saksassa. Vaikka kaivonkatsojat olivatkin tyytyväisiä koeolosuhteisiin ja luottivat onnistumiseensa, he epäonnistuivat; he onnistuivat vain satunnaisesti havaitsemaan pohjaveden ja malmiesiintymiä. Kuukausittain ilmestyvässä tiedelehdessä Naturwissenschaftliche Rundschau tehtiin sellainen johtopäätös, että tieteelliseltä kannalta kaivonkatsonta on ”yhtä luotettavaa kuin kolikon heittäminen”. Muissakin tällaisissa kokeissa on päädytty samaan tulokseen.

Kaivonkatsojat selittävät sellaiset epäonnistumiset varsin omituisesti. Jotkut esimerkiksi valittavat sitä, että kokeet saavat heidät epäilemään kykyjään tai harjoittamaan taitojaan vaikuttimista, jotka eivät ole oikeita tai kyllin vakavia. He väittävät sellaisten seikkojen saavan heidät menettämään voimansa tilapäisesti. Jotkut kaivonkatsojat ovatkin huomanneet, että onnistuttuaan koko ikänsä kaivonkatsonnassa heidän kykynsä katoavat äkisti – tai ohjaavat heidät harhaan – juuri silloin, kun heidän olisi todistettava ne. Sen vuoksi jotkut ajattelevatkin, että kaivonkatsonnan takana olevalla voimalla on kieroutunut huumorintaju.

Kuulostaako tämä sinusta tieteelliseltä? Eihän luonnonvoimilla (niillä, jotka ovat mitattavissa tieteen tuntemin menetelmin) ole huumorintajua, ei kieroutunutta eikä muunkaanlaista, eivätkä ne ole oikukkaita. Ne ovat muuttumattomia. Ne eivät vaihtele niiden ihmisten mielentilan tai asenteen tai vaikuttimien mukaan, jotka tutkivat tai mittaavat niitä. Useimpien tutkijoiden mielestä kaivonkatsonta ei siksi ole muuta kuin taikauskoa. Jotkut huomattavat kaivonkatsojatkin myöntävät, ettei kaivonkatsontaa voida selittää minkään tieteen tunteman voiman avulla.

Onko se huijausta?

Mutta merkitseekö tieteellisen selityksen puuttuminen sitä, että kaikki kaivonkatsonnan onnistumisesta kertovat tapaukset ovat joko hämmästyttävää sattumaa tai selvää huijausta? Entä alussa mainittu maanviljelijän kokemus? Oliko se vain onnekas sattuma, yksittäinen tapaus?

Kaivonkatsonnan alalta on todellisuudessa olemassa monia todistettavissa olevia kertomuksia. Esimerkiksi muuan Vermontissa Yhdysvalloissa asuva nainen kutsui paikalle kaivonkatsojan, kun vedentulo hänen taloonsa katkesi. Pitkään putkeen, joka tuli taloon etäällä sijaitsevasta lähteestä, oli nähtävästi tullut vuoto. Nainen ei tiennyt edes sitä, missä putki kulki – se oli peitetty 30 vuotta aikaisemmin – saatikka sitä, missä halkeama saattoi olla. Mutta kaivonkatsoja kysyi sitä hiljaa itsekseen varvultaan, joka rupesikin heilumaan erään paikan kohdalla. Viidentoista senttimetrin päässä tuosta kohdasta löydettiin putken vuotokohta.

Ehkä kaikkein kuuluisin tarina on huomattavasta amerikkalaisesta kaivonkatsojasta Henry Grossista. Geologit olivat varmoja siitä, ettei Bermudasta löytyisi makeaa pohjavettä. The Saturday Evening Post -sanomalehdessä kerrottiin: ”Gross levitti eteensä Bermudan kartan [kirjailija Kenneth] Robertsin kotona Kennebunkportissa Mainessa, liikutti taikavarpuaan sen päällä ja merkitsi karttaan kolme kohtaa, joista makeaa vettä olisi löydettävissä – –. Gross ja Roberts lensivät Bermudaan tarkastamaan Grossin löydökset, suostuttelivat hallituksen antamaan porauslaitteet ja ryhtyivät työhön. Muutamaa kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1950 kaikista kolmesta kaivosta saatiin vettä, aivan niin kuin Gross oli sanonutkin.”

Kaivonkatsojat väittävät löytäneensä vettä tuhansia kaivoja varten. Reporttereita on ollut kaivonkatsojien mukana, ja he ovat nähneet varpujen nytkähtelevän niin voimakkaasti, että kaivonkatsojan käsiin on tullut rakkoja, ja ovat kuulleet kaivonkatsojien ennustavan jopa sen, kuinka syvällä vettä on. He ovat nähneet kaivoja porattavan ja ennusteiden osoittautuvan oikeiksi. Vaikka tiede ei pystykään perustelemaan sitä, miksi tämä ilmiö toimii, se selvästikin toimii – ainakin joskus joidenkin ihmisten kohdalla. Miksi?

Paljastava historia

Kaivonkatsonnan historia paljastaa tästä melkoisesti. Sitä on hyvinkin saatettu harjoittaa jo tuhansia vuosia. Mutta vasta vuonna 1556 fyysikko Georg Agricola kirjoitti kaivoslouhintaa käsittelevän merkkiteoksensa De re metallica, jossa on ensimmäinen yksityiskohtainen selonteko kaivonkatsonnasta. Saksalaiset kaivostyöläiset käyttivät tätä tapaa malmimineraalisuonien etsimiseen. Mutta jo tuolloin kiisteltiin siitä, oliko kaivonkatsonta luonnollinen vai okkulttinen ilmiö. Agricola pani merkille sen, että jotkut vastustivat tuota tapaa, sillä ”oksanhaarat [taikavarvut] eivät liiku jokaisen kädessä, vaan ainoastaan niiden kädessä, jotka käyttävät loitsuja ja viekkautta”. Kaivonkatsonnan levitessä Eurooppaan levisi myös sitä koskeva kiista. Martti Luther tuomitsi sen, ja muut kirkonjohtajat seurasivat myöhemmin esimerkkiä. Sellaisia kirkonmiehiä lepyttääkseen jotkut kaivonkatsojat antoivat kastaa varpunsa ja rukoilivat kolmiyhteistä Jumalaansa käyttäessään varpuaan.

Monille kaivonkatsojille ei pelkkä veden ja mineraaliesiintymien etsiminen riittänyt. He keksivät varvulle yhä useampia uusia käyttötarkoituksia. 1600-luvun Ranskassa Jacques Aymar alkoi etsiä varvun avulla rikollisia. Hänen kerrotaan eräänä päivänä olleen etsimässä vettä varvun avulla, kun varpu alkoi nytkähdellä voimakkaasti erään murhatun naisen haudalla. Sitten varpu kääntyi naisen miestä kohti, joka lähti heti pakoon. Aymar ja monet hänen jälkeensä käyttivät taikavarpua rikollisten paljastamiseen kaikkialla Euroopassa. Katoliset fanaatikot jopa värväsivät Aymarin taikavarpuineen auttamaan protestanttien kiinni ottamisessa heidän teloittamisekseen.

Yhteys okkultismiin

Ei ole yllättävää, että Aymarinkin päivinä oli ”asiantuntijoita”, jotka ajattelivat voivansa selittää sellaiset taidonnäytteet tieteellisesti. Heidän teorioidensa mukaan Aymarin taikavarpu reagoi salaperäiseen ”säteilyyn”, joka oli tunnusomaista murhaajille ja jota he sanoivat ”murha-aineeksi”. Aymarin taidonnäytteissä ei selvästikään ollut paljon mitään tieteellistä. Aymarin tekojen takana oli älyllinen voima. Se saattoi saada selville rikolliset, tehdä eron protestantin ja katolilaisen välillä sekä löytää vettä ja mineraaleja.

Samasta on kysymys silloin, kun varpua liikutellaan kartan päällä. Voisiko mikään muu kuin jokin älyllinen voima saada varvun osoittamaan vesilähteitä vain joltakin kaukaista paikkaa esittävältä kartalta? Jotkut kaivonkatsojat ovat löytäneet kadonneita lompakoita, passeja, koruja ja jopa ihmisiä liikuttamalla heiluria kartan yläpuolella. Jotkut odottavat kaivonkatsontaan käytettävän välineen vastaavan myöntävästi tai kieltävästi sille esitettäviin kysymyksiin. 1960-luvulla jotkin Yhdysvaltain merivoimien yksiköt käyttivät taikavarpuja tunneleiden sekä maa- ja ansamiinojen paikantamiseen Vietnamissa. Nykyään taikavarpu on käymässä yhä suositummaksi lähes normaalina työvälineenä. Sitä käytetään tulevaisuuden ennustamiseen, ”kummitusten” etsimiseen ja ”entisen elämän” tutkimiseen.

Kirjailija Ben G. Hester oli aluksi varma siitä, että kaivonkatsonta oli vain ”fysikaalinen ilmiö, jota ei vielä ymmärretä”. Mutta tutkittuaan aihetta kahdeksan vuotta hän kirjoitti kirjan Dowsing – an Exposé of Hidden Occult Forces (Kaivonkatsonta – salaisten okkulttisten voimien paljastus). Kirjassa hän rinnastaa taikavarvun sellaisiin välineisiin kuin aakkoslaudat. Hän huomasi joidenkin kaivonkatsojien väittävän, että he pystyivät taikavarvulla parantamaan ihmisiä – tai tekemään nämä sairaiksi! Kaivonkatsonnan historiaa käsittelevässä kirjassaan kaivonkatsoja Robert H. Leftwich kirjoitti: ”Se energia, johon vedotaan, kuuluu luultavasti voimille, jotka – – liittyvät läheisesti noituudessa käytettäviin voimiin. Huolimattomat kokeilut voivat siksi olla vaarallisia.” (Dowsing – The Ancient Art of Rhabdomancy.)

Tosi kristityistä edellä kerrottu kuulostaa epämieluisalta. Olipa kaivonkatsonta totta tai huiputusta, edellä kerrotun kaltaisissa tapauksissa se ei selvästikään ole tiedettä; se näyttää olevan okkultismia. Tutkijat Evon Z. Vogt ja Ray Hyman toteavatkin kirjassaan Water Witching U.S.A.: ”Me päättelemme sen tähden, että kaivonkatsonta on selvää taikuutta.”

Tulisiko kristityn harjoittaa kaivonkatsontaa?

Jos kaivonkatsonta on todella taikuutta, tosi kristitty ei tietenkään haluaisi olla missään tekemisissä sen kanssa. Jumalan kansalle annettiin 5. Mooseksen kirjan 18:10:ssä oleva kielto: ”Älköön keskuudessasi olko ketään, – – joka tekee taikoja, ennustelee merkeistä, harjoittaa noituutta tai velhoutta.” Profeetta Hoosea valitti sitä, että israelilaiset eivät noudattaneet tätä käskyä, ja kirjoitti: ”Minun kansani kysyy puultansa, ja sen sauva sille vastaa.” (Hoosea 4:12.)

Jotkut saattavat kuitenkin väittää harjoittavansa kaivonkatsontaa vain sen yksinkertaisimmassa muodossa, veden etsimisessä. Mutta onko veden etsiminen taikavarvun avulla täysin vapaa okkultismista? On kiinnostavaa panna merkille, että kaivonkatsonnan opettajat tavallisesti opettavat oppilaitaan kertomaan suoraan varvulle, mitä he etsivät, ikään kuin se olisi jokin älykäs olento. Eräs kaivonkatsonnan opettaja jopa kehottaa oppilaitaan nimeämään varvun ja sitten kutsumaan sitä nimeltä! Kaivonkatsojat usein kysyvät taikavarvultaan, miten syvällä vesilähde on. Varpu alkaa nyökkäillä, ja kaivonkatsoja laskee nyökkäysten lukumäärän. Niiden lopullinen määrä kertoo, kuinka monen metrin syvyydessä vesilähde on. Eikö tämä viittaa siihen, että toiminnassa on jokin salainen älykäs voima?

Kaivonkatsonta on lisäksi yhteydessä vielä erääseen toiseen tapaan, jota Jehovan todistajat ovat jo pitkään varoneet: ESP:hen (aisteista riippumattomaan havaitsemiseen). Jo vuonna 1962 ilmestyneessä Vartiotornissa niiden osoitettiin liittyvän yhteen. Pian sen jälkeen Yhdysvaltain kaivonkatsojien yhdistys lähetti vastaukseksi kirjeen: ”Olemme samaa mieltä siitä, että kaivonkatsonta on yksi ESP:n muoto ja että minkä tahansa ESP:n muodon harjoittaminen voi johtaa siihen, että ihminen joutuu ’pahojen henkivoimien riivaamaksi’ tai tekemisiin niiden kanssa, ellei hän ryhdy sopiviin varotoimiin. Meidän on kuitenkin esitettävä vastalauseemme sen vuoksi, että neuvotte pysymään siitä erossa aivan kokonaan.”b

Mitä mieltä sinä olet? Jos kerran kaivonkatsonnan kaikkein innokkaimmatkin puolustajat myöntävät, että siihen liittyy vaara joutua tekemisiin pahojen henkivoimien kanssa tai jopa joutua niiden riivaamaksi, eikö kristityn tulisi haluta karttaa sellaista tapaa?

”Mutta eikö kaivonkatsonnasta ole paljon hyötyä?” saattaa joku kysyä. ”Eikö se todista, että sen takana oleva voima on hyväntahtoinen?” Vastaus on ikävä kyllä kielteinen. On muistettava, että ”itse Saatana muuttaa jatkuvasti itseään valon enkeliksi” (2. Korinttolaisille 11:14). Raamatullisinakin aikoina demonit yrittivät toisinaan saada hyväksyntää ja vaikutusvaltaa lausumalla julki totuuksia (Apostolien teot 16:16–18).

Emme voi tietenkään dogmaattisesti väittää, että aivan kaikkia kaivonkatsontaan (sekä ESP:hen) liittyviä tapauksia on mahdotonta selittää tieteellisesti ja että niiden täytyy siksi olla demonien aiheuttamia. Ihmismieleen ja luonnonlakeihin liittyy epäilemättä paljon sellaista, mitä tiede ei pysty selittämään. Lisäksi on epäilemättä lukuisia kaivonkatsontaa ja ESP:tä koskevia taidonnäytteitä, jotka voidaan osoittaa selviksi, vanhanaikaisiksi silmänkääntötempuiksi. Mutta koska kaivonkatsonnan historia sekä sen nykyinen harjoittaminen on niin läheisesti kytkeytynyt okkultismiin, ESP:hen ja spiritismiin, on selvästikin liian vaarallista ajatella sen olevan täysin harmitonta.

Kaivonkatsontaan näyttää tosiaan yhä soveltuvan neuvo: ”Lakatkaa koskemasta epäpuhtaaseen.” (2. Korinttolaisille 6:17.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 15]

Onko se taikavarpu?

NYKYÄÄN on muunkinlaisia taikavarpuja kuin haarainen oksa. Jotkut kaivonkatsojat käyttävät metallisia tankoja, joista muodostuu ristinmerkki niiden ”havaitessa” haluttua ainetta. Toiset käyttävät keppiä, jota he pitävät taivutettuna käsissään. Toiset käyttävät metallisia vaateripustimia. Ja joillakuilla ei ole mitään välinettä; he vain odottelevat pahoinvoinnintunnetta tai sitä, että heidän kätensä alkavat kihelmöidä. Kaupan on myös monia huipputeknisiä taikavarpuja, joissa on kahvat ja kotelo, johon voi panna näytepalan etsittävästä aineesta. On tietenkin olemassa myös varsinaisia metallinilmaisimia. Ne tarvitsevat energianlähteen, kuten paristoja, ja ne voidaan siksi erottaa selvästi taikavarvuista.

[Kuvan lähdemerkintä s. 12]

Kaivonkatsojaa esittävä puupiirros Georg Agricolan teoksesta De re metallica