Onko väsymysoireyhtymä todellinen sairaus?
”MENIN lääkäristä lääkäriin”, selittää Priscilla, Yhdysvaltain länsirannikolla Washingtonin osavaltiossa asuva väsymysoireyhtymäpotilas. ”Minulle tehtiin verikokeita ja minulta kyseltiin elintapojani. He sanoivat, ettei minussa ollut todettu mitään poikkeavaa, ja neuvoivat minua menemään psykiatrin vastaanotolle. Yksikään näistä lääkäreistä ei halunnut suhtautua oireisiini vakavasti.”
Tällainen kokemus on tuiki tavallinen. Eräs Yhdysvaltain lääkäriliiton lehteen Journal of the American Medical Association viime vuonna kirjoittanut lääkäri sanoi: ”Väsymysoireyhtymäpotilaat olivat ehtineet käydä jo keskimäärin 16:n eri lääkärin vastaanotolla. Useimmille oli sanottu, ettei heidän terveydessään ollut mitään vikaa, että he olivat masentuneita tai että he olivat vain ylirasittuneita. Monet oli lähetetty psykiatrin hoitoon. Nykyään tilanne on parempi, mutta vain jossain määrin.”
Kuten lääketieteellinen aikakauslehti The American Journal of Medicine toteaa, väsymysoireyhtymä on hyvin erikoinen sairaus: ”On erittäin hankalaa käydä käsiksi sairauteen, jota poteva näyttää hyväkuntoiselta ja jolta ei normaalissa lääkärintarkastuksessa eikä laboratoriokokeissa todeta mitään poikkeavaa. Sairaus aiheuttaa usein kitkaa aviopuolisoitten, muiden sukulaisten, työnantajien, opettajien kuin myös lääkäreitten ja vakuutusyhtiöitten välisissä suhteissa.”
Lääkäreitten kannalta ongelmallista on se, että väsymys on hyvin yleinen oire. ”Jos lääkäri saisi yhden dollarin jokaisesta potilaasta, joka valittaa väsymystään, hän voisi lopettaa ammattinsa harjoittamisen”, kirjoitti erään lääkärilehden päätoimittaja. On kuitenkin selvää, että vain harvat niistä, jotka valittavat väsymystään, todella sairastavat väsymysoireyhtymää. Jos sairauden laatu ei paljastu kliinisissä tutkimuksissa ja laboratoriotesteissä, niin miten lääkäri kykenee diagnosoimaan sen?
Väsymysoireyhtymän määritys
Vuoden 1988 maaliskuussa Yhdysvaltain valtakunnallinen tartuntatautien valvontakeskus CDC esitteli sisätautiopillisessa julkaisusarjassa Annals of Internal Medicine joukon tuntomerkkejä ja oireita, jotka yhdessä auttavat väsymysoireyhtymän tunnistamisessa. (Ks. oheista tekstiruutua.)
Kroonisen väsymysoireyhtymän diagnostiset pääkriteerit ovat: 1) aikaisemmin terveen ihmisen väsymys, jota on jatkunut yli kuusi kuukautta ja joka on vähentänyt päivittäisen toimintakyvyn alle puoleen normaalista ja 2) muiden, mahdollisesti oireita aiheuttavien lääketieteellisten ja psykiatristen syiden pois sulkeminen. Ennen kuin potilaan oireet voidaan diagnosoida väsymysoireyhtymäksi, hänellä täytyy myös olla joko sivukriteerien luettelon 11 oireesta 8 tai näistä 11 oireesta 6 ja lisäksi fyysisten kriteerien luettelon 3 oireesta 2.
Niiden, jotka täyttävät väsymysoireyhtymän diagnoosivaatimukset, on täytynyt olla jo pitempään hyvin sairaita. CDC teki väsymysoireyhtymän määritelmästä erittäin ahtaan, jotta nämä ihmiset varmasti saataisiin seulomalla esiin. Ne, joiden oireet ovat lievempiä, eivät nykyään mahdu tämän määritelmän piiriin.
Voiko kyseessä olla masennussairaus?
Mitä on sanottava siitä, että joidenkin lääkäreitten mielestä väsymysoireyhtymäpotilaat potevat depressiota ja muita psyykkisiä häiriöitä? Onko tällaisilla potilailla havaittavissa depression klassiset oireet?
Monet väsymysoireyhtymäpotilaat kyllä kärsivät masennuksesta, mutta voidaan kuitenkin tehdä kysymys, jonka esitti Yhdysvaltain itärannikolla Bethesdan lääketieteellisessä korkeakoulussa professorina toimiva Kurt Kroenke: ”Kuka ei olisi masentunut, jos häntä olisi väsyttänyt jo vuoden verran tai pitempään?” On siksi kohtuullista kysyä: onko depressio väsymysoireyhtymän syy vai seuraus?
Tähän kysymykseen on usein vaikea antaa vastausta. Lääkäri saattaa ryhtyä miettimään taulukkomme toista pääkriteeriä, jossa neuvotaan sulkemaan psykiatriset syyt pois mahdollisten oireiden aiheuttajien joukosta, ja tulla siihen tulokseen, että potilas poteekin depressiota eikä jotakin elimellistä sairautta. Monissa tapauksissa tällainen diagnoosi ei kuitenkaan ole riittävä.
Lääketieteellinen aikakauslehti The Cortlandt Consultant toteaa: ”Vastaansanomattomin todiste sen puolesta, että väsymysoireyhtymä on ’elimellinen’ sairaus, on sen äkillinen puhkeaminen 85 prosentilla potilaista. Useimmat potilaat muistavat selvästi päivän, jona heidän sairautensa alkoi flunssan kaltaisena oireyhtymänä, jonka tuntomerkkeinä olivat kuume, [kurkkukipu, imusolmukesuurentumat, lihaskivut] ja muut vastaavanlaiset oireet.” Väsymysoireyhtymäpotilaita hoitaneet lääkärit ovat vakuuttuneita siitä, että oireiden syynä ei useinkaan ole depressio.
Bostonilaisen Brigham and Women’s Hospital -sairaalan osastonlääkäri Anthony Komaroff raportoi: ”Huomiomme kiintyi siihen, että useimmat potilaat sanoivat olleensa täysin terveitä, tarmokkaita ja menestyviä, kunnes he eräänä päivänä saivat flunssan tai keuhkoputkentulehduksen, joka ei parantunut. Oireet, joita voitiin pitää psyykkisinä – depressio, huonovointisuus, unihäiriöt ja niin edelleen – ilmaantuivat vasta sairauden puhjettua.”
Depression tyypillisiä oireita on se, että ihminen ei enää tunne kiinnostusta mihinkään. Tri Paul Cheney kuitenkin selittää: ”Nämä potilaat [väsymysoireyhtymäpotilaat] ovat täysin erilaisia. He ovat hyvin huolissaan siitä, mitä heidän oireensa merkitsevät. He ovat toimintakyvyttömiä. He ovat työkyvyttömiä. Monet ovat peloissaan. He eivät silti ole menettäneet mielenkiintoaan ympäristöään kohtaan.”
Rauhassuurentumat, kuume, epänormaali lasko eli senkka, toistuvat hengitysteiden virustulehdukset, lihas- ja nivelkivut ja eritoten merkillinen huonovointisuus ja lihasten arkuus, mitä joskus esiintyy kohtuullisenkin liikunnan jälkeen, ovat oireita, jotka eivät sovi masentuneisuudella selittyvään oireyhtymään.
Tuoreen todistusaineiston paino
Journal of the American Medical Association raportoi marraskuun 6. päivän numerossaan viime vuonna: ”Alustavat tiedot meneillään olevasta potilastutkimuksesta, johon osallistuvat täyttävät CDC:n krooniselle väsymysoireyhtymälle antaman määritelmän, osoittavat, että useimmat näistä potilaista eivät ole depression tai muiden psykiatristen sairauksien uhreja.”
Tri Walter Gunn, joka on läheltä seurannut CDC:n tekemiä väsymysoireyhtymätutkimuksia, selitti samassa numerossa: ”Vaikka monet lääkärit ovat ehkä ajatelleet kaikkien näiden [mainittuun tutkimukseen osallistuvien] väsymysoireyhtymäpotilaitten olleen masentuneita, havaitsimme kuitenkin, että vain 30 prosenttia heistä oli väsymyksensä alkaessa todistettavasti potenut depressiota.”
Monien väsymysoireyhtymäpotilaitten ja depressiopotilaitten sairaudentilassa on jopa mitattavissa olevia eroja. ”Vaikeaa depressiota sairastavilla potilailla on REM-uni usein häiriintynyttä, kun sitä vastoin väsymysoireyhtymäpotilailla on NREM-uni häiriintynyttä”, totesi lääkärilehti The Female Patient.
Tiedelehti Science raportoi vuoden 1991 joulukuun 20. päivän numerossaan toisesta tärkeästä havainnosta. Siinä sanottiin tutkimusten osoittaneen, että ”väsymysoireyhtymäpotilailla ovat eräitten aivohormonien pitoisuudet muuttuneet”, ja todettiin: ”Vaikka erot vertailuryhmän jäsenten ja väsymysoireyhtymäpotilaitten välillä olivat vähäisiä, kaikilla väsymysoireyhtymäpotilailla oli kuitenkin vähemmän kortisolia, steroidihormonia, ja toisaalta enemmän ACTH:ta (adrenokortikotropiinia), aivolisäkehormonia, kuin vertailuryhmän jäsenillä, eli muutokset olivat täysin vastakkaisia niille muutoksille, joita depressio aiheuttaa.” (Kursivointi lisätty.)
Entäpä jos väsymysoireyhtymä onkin todellinen sairaus?
Lääkärit suhtautuvat epäilevästi sairauksiin, joita he eivät ymmärrä, ja väsymysoireyhtymä on niistä yksi. ”Ammattikunnallemme on luonteenomaista epäilevyys”, kirjoittaa tri Thomas L. English. ”Kohtuullinen epäilevyys on nykyään muotiasenne älykkäitten, tarkkanäköisten lääkärien keskuudessa.” English kuitenkin kysyy, mitä hyötyä epäilevyydestä on sairastuneelle ihmiselle, ”jos väsymysoireyhtymä on todellinen sairaus”. Hän kysyy epäileväisiltä kollegoiltaan: ”Entäpä jos olettekin väärässä? Mitä seurauksia siitä on potilaillenne?”
English itse sairastaa väsymysoireyhtymää, ja Journal of the American Medical Association julkaisi viime vuonna hänen kirjoituksensa, joka oli osoitettu muille lääkäreille. Hän pyysi heitä asettumaan potilaan asemaan ja kuvaili sairauttaan näin:
”Saat flunssan ja sen jälkeen elämäsi muuttuu lähtemättömästi toisenlaiseksi. Et kykene ajattelemaan selkeästi – –. Joskus joudut ponnistamaan kaikki voimasi voidaksesi lukea sanomalehteä tai seurata jonkin televisio-ohjelman juonta. On kuin kärsisit pitkien lentojen aiheuttamasta aikaerorasituksesta, kuitenkin sillä erotuksella, että et tunne tointuvasi siitä laisinkaan. Liikut hitaasti potilaanhoidon sumuisen kuilun partaalla, jolla alueella aiemmin kävelit varmoin askelin. Tunnet lihaskipuja kaikkialla ruumiissasi. Oireet tulevat ja menevät, voimistuvat ja heikkenevät. – – Saattaisit itsekin epäillä joitakin oireitasi, jollet olisi puhunut niistä toisten potilaitten kanssa, joilla on samanlaisia kokemuksia – – tai puhunut lääkäreitten kanssa, jotka ovat nähneet sadoittain samanlaisia tapauksia. – –
”Olen keskustellut kymmenien kohtalotovereitteni kanssa, jotka ovat etsineet apua ammattikuntamme jäseniltä, mutta tulleet pois heidän luotaan nöyryytettyinä, vihaisina ja peloissaan. Heidän ruumiinsa kertoi heille heidän olevan fyysisesti sairaita, mutta lääkärit olivat luokitelleet heidän oireensa psykosomaattisiksi, mikä tuntui ainoastaan pelottavalta ja raivostuttavalta – ei rauhoittavalta. Se kertoi heille, että heidän lääkärinsä eivät olleet tuskin lainkaan tajunneet, mistä oli kysymys. – – Täytyykö meidän uskoa, että oireet eivät voi olla todellisia vain sen takia, että ne ovat eriskummallisia ja outoja? Pitääkö meidän olettaa, että laboratoriokokeittemme avulla löytyvät kyllä niin uudet kuin vanhatkin taudit? Epäluuloisuus uusia ajatuksia kohtaan on yhtä vanhaa kuin on ihmiskunta. Sama pätee tällaisen ennakkoluuloisuuden vahingollisiin seurauksiin.” (Journal of the American Medical Association, 27.2.1991, s. 964.)
Mitä hyötyä on siitä, että sairauteen suhtaudutaan vakavasti
”Lääkärit, jotka käyttävät runsaasti aikaa väsymysoireyhtymäpotilaitten kanssa, kuulevat tarinan, joka on aina samanlainen; se on vakiintuneesti samanlainen”, toteaa tartuntatautispesialisti, tri Allan Kind. ”Voin sanoa teille, että krooninen väsymysoireyhtymä ei ole mielikuvituksen tuotetta.”
Yhä useammat lääkärit ovat nykyään samaa mieltä. Lääkärilehti The Female Patient kannustikin lääkäreitä: ”Kunnes saadaan aikaan yleisesti hyväksytty diagnostiikka ja tehokas hoitomenetelmä, lääkärin erityisenä velvollisuutena on kertoa tällaisille potilaille, että heillä tosiaankin on aito sairaus ja että se ei ole psyykkisistä syistä johtuvaa.”
Kun potilas saa varmistuksen sille, että hänellä todellakin on jokin sairaus, tästä tiedosta voi olla hänelle valtavasti apua. Kun lääkäri oli kertonut eräälle naiselle tämän sairastavan väsymysoireyhtymää, tämä sanoi: ”Kyyneleet yksinkertaisesti kihosivat silmiini.” Sen kuuleminen lääkärin suusta, että kyseessä oli todellinen sairaus ja että sillä oli myös nimi, oli hänelle suuri helpotus.
Mitkä sitten ovat väsymysoireyhtymän aiheuttajia? Mitä tutkimuksissa on paljastunut?
[Tekstiruutu s. 7]
Väsymysoireyhtymän diagnostiset tuntomerkit
Pääkriteerit
1. Aikaisemmin terveen ihmisen väsymys, joka vähentää toimintakyvyn alle puoleen normaalista ja jota on jatkunut yli kuusi kuukautta
2. Ei muita lääketieteellisiä tai psykiatrisia syitä oireistolle
Sivukriteerit
Oireiden täytyy ilmaantua väsymyksen alkaessa tai sen alettua
1. Lievä kuume
2. Kurkkukipu
3. Kivuliaat imusolmukkeet
4. Yleinen lihasheikkous
5. Lihaskivut
6. Pitkittynyt väsymys liikunnan jälkeen
7. Päänsärky
8. Nivelkivut
9. Unihäiriöt
10. Neuropsykologiset vaivat, kuten unohtelu, sekavuus, keskittymisvaikeudet ja masentuneisuus
11. Oireiston äkillinen kehittyminen (muutamassa tunnissa tai vuorokaudessa)
Fyysiset kriteerit
1. Lievä kuume
2. Kurkunpääntulehdus
3. Suurentuneet tai arat imusolmukkeet
[Kuva s. 8]
Lääkärien täytyy olla havaintokykyisiä voidakseen tehdä eron depression ja kroonisen väsymysoireyhtymän välillä