3. osa
Tiede – ihmisten jatkuvaa totuuden etsintää
Uskonto ja tiede – kehno yhdistelmä
VAIKUTTI siltä, että vuosituhansia jatkunut tieteellisen totuuden etsintä oli jo luonut vankan pohjan uutta tutkimustyötä varten. Mikään ei varmastikaan voisi estää tieteen etenemistä. Silti, kuten kirjassa The Book of Popular Science sanotaan, ”tieteellä meni 200-, 300- ja 400-luvulla todella huonosti”.
Tälle asiaintilalle oli lähinnä kaksi selitystä. Ensimmäisellä vuosisadalla oli Jeesus Kristus pannut alulle uuden uskonnollisen aikakauden. Vuonna 31 eaa., useita vuosikymmeniä aikaisemmin, oli puolestaan Rooman keisarikunnan syntyminen aloittanut uuden poliittisen aikakauden.
Roomalaiset olivat erilaisia kuin ennen heitä eläneet kreikkalaiset filosofit, sillä heitä ”kiinnosti enemmän arjen ongelmien ratkaiseminen kuin abstraktin totuuden etsintä”, sanoo edellä lainattu hakuteos. Tästä luonnollisesti oli seurauksena se, että ”heidän panoksensa puhtaan tieteen kehityksessä jäi hyvin vaatimattomaksi”.
Roomalaiset kuitenkin myötävaikuttivat siihen, että tuohon aikaan mennessä kertynyt tieteellinen tieto säilyi. Esimerkiksi Plinius vanhempi laati ensimmäisellä vuosisadalla kokoomateoksen nimeltä Historia naturalis. Vaikka se ei ollut virheetön, se kuitenkin säilytti jälkipolville monenlaista tieteellistä tietoa, joka muutoin olisi ehkä kadonnut ikiajoiksi.
Mitä uskontoon tulee, niin nopeasti kasvava kristillinen seurakunta ei osallistunut senaikaiseen tieteelliseen etsintään. Ei niin, että kristityt olisivat vastustaneet sitä itsessään, mutta he antoivat Kristuksen mallia noudattaen elämässään etusijan uskonnollisen totuuden oppimiselle ja sen levittämiselle (Matteus 6:33; 28:19, 20).
Ennen ensimmäisen vuosisadan päättymistä luopiokristityt olivat jo alkaneet turmella uskonnollista totuutta, jota heidät oli valtuutettu levittämään. Tämä johti myöhemmin siihen, että he perustivat kristillisyyden väärennöksen, kuten oli ennustettukin (Apostolien teot 20:30; 2. Tessalonikalaisille 2:3; 1. Timoteukselle 4:1). Sen jälkeinen tapahtumainkehitys osoitti, että hylätessään uskonnollisen totuuden he myös alkoivat suhtautua välinpitämättömästi ja joskus jopa vihamielisesti tieteelliseen totuuteen.
”Kristitty” Eurooppa menettää johtoasemansa
The World Book Encyclopedia selittää, että keskiajalla (noin vuosina 400–1400) ”oppineita kiinnosti Euroopassa enemmän teologia eli uskonnon tutkiminen kuin luonnon tutkiminen”. Collier’s Encyclopedian mukaan se, että ”pelastusta pidettiin tärkeämpänä kuin luonnon tutkimista, oli pikemminkin esteenä tieteelle kuin antamassa sille uutta vauhtia”.
Kristuksen opetusten ei pitänyt olla tällaisena esteenä. Kävi kuitenkin niin, että kristikunnan väärien uskonnollisten käsitysten labyrintti, jossa esimerkiksi liikaa korostettiin kuolemattomaksi väitetyn sielun pelastumista, edisti tällaista kehitystä. Suurin osa tiedonetsinnästä tapahtui kirkon valvonnassa, ja sitä harjoitettiin etupäässä luostareissa. Tällainen uskonnollinen asenne hidasti tieteellisen totuuden etsintää.
Tieteelliset asiat joutuivat jo heti nykyisen ajanlaskumme alussa teologiaan nähden toisarvoiseen asemaan. Lähes ainut tieteenala, jolla tapahtui mainitsemisen arvoista edistystä, oli lääketiede. Esimerkiksi ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen kirjailija Aulus Celsus, ”roomalaisten Hippokrates”, kirjoitti teoksen, jota nykyään pidetään eräänä lääketieteen klassikkona. Kreikkalainen lääkekasvien tuntija Dioskorides Pedanios, joka toimi kirurgina Rooman keisarin Neron armeijoissa, kirjoitti ainutlaatuisen lääkeaineopin kirjan, joka oli vuosisatoja yleisessä käytössä. 100-luvulla elänyt kreikkalainen Galenos loi kokeellisen fysiologian, elimistön toiminnan tutkimisen, ja sen ansiosta hänen vaikutuksensa tuntui teoreettisessa ja käytännön lääketieteessä hänen ajaltaan eteenpäin läpi koko keskiajan.
Tieteen pysähdystila jatkui vielä 1400-luvun jälkeenkin. Toki eurooppalaiset tiedemiehet tekivät tuona aikana keksintöjä, mutta useimmiten he eivät olleet keksintöjensä ensimmäisiä keksijöitä. Viikkolehti Time toteaa: ”[Kiinalaiset] olivat maailman ensimmäisiä todellisia tieteen taitajia. Jo kauan ennen eurooppalaisia he osasivat käyttää kompassia, valmistaa paperia ja ruutia [ja] käyttää painamisessa irtokirjakkeita.”
Koska Euroopassa siis elettiin tieteellisen ajattelun puolesta yleisesti henkisessä tyhjiössä, alkoivat ei-kristilliset kulttuurit viedä tiedettä eteenpäin.
Tiede menee eteenpäin
800-luvulla olivat arabialaiset tiedemiehet nopeasti tulossa tiennäyttäjiksi tieteellisissä asioissa. Etenkin 900- ja 1000-luku – jolloin kristikunta polki paikallaan – olivat heille saavutusten kulta-aikaa. He veivät lääketiedettä, kemiaa, kasvitiedettä, fysiikkaa, tähtitiedettä ja ennen muuta matematiikkaa eteenpäin arvokkaalla panoksella. (Ks. sivun 20 tekstiruutua.) Maan Z. Madina, arabian kielen apulaisprofessori Columbian yliopistosta, sanoo, että ”nykyaikainen trigonometria sekä algebra ja geometria ovat melkoisessa määrin arabialaisten aikaansaannoksia”.
Suuri osa tästä tieteellisestä tiedosta oli heidän itsenäisesti tuottamaansa. Osa siitä kuitenkin nojautui kreikkalaisen filosofian laveaan perustukseen ja oli, yllättävää kyllä, uskonnon myötävaikutuksella hankittua.
Kristikunnan uskonto levisi jo suhteellisen varhain nykyisen ajanlaskumme alussa Persiaan ja sen jälkeen Arabiaan ja Intiaan. 400-luvulla Nestorios, Konstantinopolin patriarkka, sotkeutui riitaan, joka lopulta aiheutti skisman kreikkalaisessa kirkossa. Seurauksena oli, että ns. nestoriolaiset irtautuivat kirkosta omaksi oppisuunnakseen.
Kun uusi uskonto, islam, ilmaantui äkisti maailmannäyttämölle 600-luvulla ja alkoi levittäytyä miekan avulla, nestoriolaiset jakoivat valloitetuilla alueilla auliisti tietämystään arabialaisille herroilleen. Tietosanakirja The Encyclopedia of Religion kertoo, että ”nestoriolaiset olivat ensimmäisiä, jotka edistivät kreikkalaista tiedettä ja filosofiaa kääntämällä kreikkalaisia tekstejä syyriaksi ja sen jälkeen arabiaksi”. He olivat myös ”ensimmäisiä, jotka hankkivat kreikkalaiselle lääketieteelle jalansijaa Bagdadista”. Arabialaiset tiedemiehet alkoivat käyttää omassa tutkimustyössään lähtökohtanaan nestoriolaisilta oppimiaan asioita. Arabia korvasi syyrian tieteen kielenä arabialaisessa maailmanvallassa ja osoittautui kieleksi, joka soveltui erittäin hyvin tieteellisten tutkielmien laatimiseen.
Arabialaiset eivät silti olleet pelkästään saavana puolena. Kun he tulivat Eurooppaan Espanjan kautta, jossa he sitten olivat yli 700 vuotta, he toivat mukanaan valistuneen muslimikulttuurin. Kahdeksan ristiretken aikana (1096–1272) Euroopasta tulleisiin ristiretkeläisiin teki suuren vaikutuksen pitkälle kehittynyt islamilainen kulttuuri, jonka kanssa he joutuivat kosketuksiin. Kotiin palatessaan heillä oli tuomisinaan ”kosolti uusia vaikutteita”, kuten eräs asiantuntija asian ilmaisi.
Arabialaiset yksinkertaistavat matematiikkaa
Eräs tärkeä arabialaisten Euroopalle antama lahja oli se, että roomalaiset kirjainnumerot korvattiin arabialaisilla numeroilla. ”Arabialaiset numerot” on kuitenkin nimityksenä harhaan johtava. Olisi luultavasti asiallisempaa puhua ”hindulais-arabialaisista numeroista”. Arabialainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Al-Khwarizmi oli tosin 800-luvulla kirjoittanut tästä numerojärjestelmästä, mutta hän oli saanut sen Intiasta hindulaisilta matemaatikoilta, jotka olivat keksineet sen jo yli 1000 vuotta aikaisemmin, 200-luvulla eaa.
Tämä järjestelmä pysyi Euroopassa jokseenkin tuntemattomana, kunnes kuuluisa matemaatikko Leonardo Fibonacci esitteli sen teoksessaan Liber abaci vuonna 1202. Hän selitti uuden järjestelmän etuja näin: ”Yhdeksän intialaista numeroa ovat: 9 8 7 6 5 4 3 2 1. Näillä yhdeksällä numerolla ja 0-merkillä – – voidaan kirjoittaa kaikki luvut.” Uusi numerojärjestelmä voitti Euroopassa aluksi hitaasti alaa. Keskiajan lopulla eurooppalaiset olivat kuitenkin jo omaksuneet sen, ja helppoutensa ansiosta se antoi tieteelle uutta vauhtia.
Jos joku epäilee, ovatko hindulais-arabialaiset numerot yksinkertaisempia kuin aiemmin käytössä olleet roomalaiset numerot, hän voi kokeilla LXXIX:n vähentämistä MCMXCIII:stä. Tuntuuko vaikealta? Kenties 79:n vähentäminen 1993:sta tuntuu helpommalta.
Tieteen uusi herääminen Euroopassa
Muslimimaailmassa kirkkaana palanut tiedonetsinnän liekki alkoi 1100-luvulla himmetä. Se kuitenkin syttyi uudelleen Euroopassa, kun vaeltavat koulumiehet, skolaarit, järjestäytyivät ja alkoivat perustaa nykyisten yliopistojen edeltäjiä. 1100-luvun puolivälissä Pariisiin ja Oxfordiin perustettiin yliopisto. Cambridge sai yliopiston 1200-luvun alussa, ja Praha ja Heidelberg kumpikin 1300-luvulla. 1800-luvulla yliopistoista oli jo tullut tärkeitä tieteellisen tutkimustyön keskuksia.
Aluksi näissä oppilaitoksissa tuntui uskonnon vaikutus voimakkaana, sillä useimmat opetusaineet keskittyivät teologiaan tai olivat teologisesti värittyneitä. Samanaikaisesti ne olivat kuitenkin omaksuneet kreikkalaisen filosofian, lähinnä Aristoteleen ajatukset. The Encyclopedia of Religion -tietosanakirjan mukaan ”skolastinen menetelmä – – läpi koko keskiajan – – pyrki aristoteelisen logiikan keinoin rajaamaan kulloinkin tarkasteltavana olleen aiheen tai ratkomistaan odottavan ongelman, jakamaan sen osiin ja tekemään siitä päätelmiä”.
Eräs 1200-luvun oppineista, joka halusi yhdistää aristoteelisen tietämyksen ja kristillisen teologian, oli Tuomas Akvinolainen, jota myöhemmin sanottiin ”kristityksi Aristoteleeksi”. Joissakin asioissa hän kuitenkin oli eri linjoilla Aristoteleen kanssa. Tuomas hylkäsi teorian, jonka mukaan maailma on ollut aina olemassa, ja oli samaa mieltä Raamatun kanssa siitä, että se on luotu. Koska hän kirjan The Book of Popular Science mukaan ”oli vahvasti sitä mieltä, että maailmamme on järjestäytynyt kokonaisuus, jota voidaan järjen valon avulla ymmärtää”, hän ”antoi arvokkaan panoksen nykyaikaisen tieteen kehittymiselle”.
Kuitenkin kirkkokin piti suurinta osaa Aristoteleen, Ptolemaioksen ja Galenoksen opetuksista erehtymättömänä totuutena. Edellä lainattu hakuteos selittää: ”Keskiajalla, jolloin kiinnostus tieteelliseen kokeidentekoon ja suorien havaintojen tekemiseen oli hyvin vähäistä, Aristoteleen sana oli laki. Ipse dixit (’hän itse on sanonut niin’) oli se argumentti, jolla keskiajan skolastikot todistivat monien ’tieteellisten’ havaintojen todenperäisyyden. Tällaisten olosuhteitten vallitessa Aristoteleen erehdykset etenkin fysiikassa ja tähtitieteessä olivat vuosisatoja tieteellisen edistyksen jarruna.”
Yksi niistä, joka asetti kyseenalaiseksi sokean kiinnipitämisen aikaisemmista käsityksistä, oli 1200-luvulla Oxfordissa opettanut munkki Roger Bacon. ”Keskiajan tieteen suurimmaksi nimeksi” sanottu Bacon melkeinpä yksin puolusti kokeiden tekemistä keinona tieteellisten totuuksien selville saamiseen. On sanottu, että hän jo niinkin varhain kuin vuonna 1269, selvästikin satoja vuosia edellä aikaansa, ennusti autojen, lentokoneitten ja konevoimaisten laivojen tulon.
Bacon oli kyllä lahjakas ja kaukonäköinen, mutta hänen tosiasioitten tuntemuksensa oli puutteellista. Hän uskoi lujasti astrologiaan, magiaan ja alkemiaan. Tämä osoittaa sen, että tiede tosiaankin on jatkuvaa totuuden etsintää ja että aina on se mahdollisuus, että siinä joudutaan tekemään korjauksia.
Vaikka tieteellinen tutkimus näytti olevan 1300-luvulla horrostilassa, niin 1400-luvun lähestyessä loppuaan tieteellisen totuuden etsintä oli kaikkea muuta kuin ohi. Seuraavat 500 vuotta tulisivat jättämään kaiken niitä edeltäneen varjoonsa. Maailma seisoi tieteellisen vallankumouksen kynnyksellä. Ja kuten kaikilla vallankumouksilla, tälläkin olisi omat sankarinsa, roistonsa ja ennen kaikkea uhrinsa. Näistä asioista enemmän kirjoitussarjamme ”Tiede – ihmisten jatkuvaa totuuden etsintää” neljännessä osassa.
[Tekstiruutu s. 20]
Arabialaisen tieteen kulta-aika
Al-Khwarizmi (700- ja 800-luvulla), bagdadilainen matemaatikko ja tähtitieteilijä; kuuluisa siitä, että häneltä on peräisin nimitys ”algebra”, joka tulee arabian sanasta al-džebr ’murrettujen osien yhdistäminen’.
Abu Musa Džabir ibn Ḥaijan (Geber) (700- ja 800-luvulla), alkemisti; ”arabialaisen kemian isä”.
Al-Battani (800- ja 900-luvulla), tähtitieteilijä ja matemaatikko; korjaili Ptolemaioksen tähtitieteellisiä laskelmia ja kykeni näin laskemaan tarkemmin esimerkiksi vuoden ja vuodenaikojen pituuden.
Al-Razi (Rhazes) (800- ja 900-luvulla), tunnetuimpia persialaissyntyisiä lääkäreitä; ensimmäisenä erotti isorokon ja tuhkarokon toisistaan ja luokitteli kaikki aineet eläin-, kasvi- tai kivikuntaan kuuluviksi.
Abu Ali al-Ḥasan ibn al-Haitham (Alhazen) (900- ja 1000-luvulla), matemaatikko ja lääkäri; vei merkittävällä tavalla eteenpäin valo-oppia tutkimalla esimerkiksi taittumista, heijastumista, linssien avulla näkemistä ja valon taittumista ilmakehässä; ensimmäisenä selitti oikein näkemisen ilmiöksi, jossa valo tulee esineistä silmään.
Omar Khaijam (1000- ja 1100-luvulla), kuuluisa persialainen matemaatikko, fyysikko, tähtitieteilijä, lääkäri ja filosofi; tunnetaan länsimaissa parhaiten runoilijana.
[Kuvat s. 18]
Aristoteleen (yläkuvassa) ja Platonin (alakuvassa) vaikutus tuntui vuosisatoja voimakkaana tieteellisessä ajattelussa
[Lähdemerkinnät]
National Archaeological Museum of Athens
Musei Capitolini, Rooma