Lähetyssaarnaajat – valon vai pimeyden asiamiehiä? 2. osa
Länteen: Eurooppaan
JEESUKSEN lähetyskäskyn toteuttaminen edellytti sitä, että kristillisyyden sanoman täytyi tavoittaa ihmiset kaikkialta maailmasta (Matteus 28:19; Apostolien teot 1:8). Tämä tosiasia tuli korostetusti ilmi Paavalin ollessa toisella kolmesta lähetysmatkastaan, kun hän sai näyn, jossa hänelle esitettiin anomus: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apostolien teot 16:9, 10.)
Paavali otti kutsun vastaan, ja vuoden 50 paikkeilla hän tuli yli Euroopan puolelle ja alkoi julistaa Filippin kaupungissa. Lyydiasta ja hänen huonekunnastaan tuli uskovia, ja kaupunkiin perustettiin seurakunta. Se oli vasta ensimmäinen pysähdyspaikka kristillisyyden voitokkaalla marssilla läpi koko Euroopan. Myöhemmin Paavali saarnasi Italiassa ja mahdollisesti jopa Espanjassa. (Apostolien teot 16:9–15; Roomalaisille 15:23, 24.)
Paavali ei silti ollut ainut kristillisyyden lähetyssaarnaaja. J. Herbert Kane toteaa kirjassaan: ”On täytynyt olla kymmeniä muita, joiden nimet ovat hävinneet historiaan. – – Apostolien teot eivät kerro koko tarinaa.” (A Global View of Christian Missions From Pentecost to the Present.)
Emme kuitenkaan tiedä, missä määrin Jeesuksen muut seuraajat palvelivat lähetyssaarnaajina vieraissa maissa. Perimätiedon mukaan Tuomas meni Intiaan ja evankelista Markus Egyptiin, mutta asialle ei ole todisteita. Sen me tiedämme, että kaikilla Kristuksen tosi opetuslapsilla oli lähetyshenkeä ja että he kaikki tekivät lähetystyötä ainakin kotimaassaan. Kane toteaakin: ”Tämä historiallisesti merkittävä tapahtuma [helluntai] merkitsi alkua kristilliselle kirkolle ja lähetystoiminnalle, koska senaikaisen kirkon saattoi tunnistaa siitä, että se teki lähetystyötä.”
Euroopan kaukaisiin kolkkiin
Juutalaiset uskoivat yhden tosi Jumalan palvontaan. He olivat panneet toivonsa luvattuun Messiaaseen. He pitivät Raamatun heprealaisia kirjoituksia Jumalan totuuden sanana. Nämä käsitykset olivat sen tähden todennäköisesti jo jonkin verran tuttuja kansalaisille niissä maissa, joihin juutalaiset olivat hajaantuneet. Koska kristittyjen ja juutalaisten uskonnossa oli yhteisiä piirteitä, kristillisyyden sanoma ei myöhemmin ilmaantuessaan ollut täysin uutta. Kanen mukaan ”näistä seikoista oli kristityille lähetyssaarnaajille valtavasti apua, kun he matkustelivat kaikkialla roomalaisessa maailmassa, julistivat evankeliumia ja perustivat seurakuntia”.
Juutalaisten hajaantuminen oli näin valmistanut tietä kristillisyydelle. Sen nopea leviäminen johtui siitä, että kristityillä oli lähetyshenkeä. ”Evankeliumia julistivat maallikot”, Kane selittää, ja hän toteaa: ”Minne tahansa he menivätkin, he mielellään kertoivat hiljattain löytämästään uskosta ystävilleen, naapureilleen ja ventovieraille.” Historioitsija Will Durant selittää: ”Melkein jokainen käännynnäinen teki vallankumouksellisen innolla itsestään propagandatoimiston.”
Vuoteen 300 mennessä oli turmeltunut kristillisyyden muoto levinnyt kaikkialle Rooman valtakuntaan. Tällainen turmeltuminen, puhtaasta uskonnosta luopuminen, oli ennustettu (2. Tessalonikalaisille 2:3–10). Luopumus todella tapahtui. Durant selittää: ”Kristillisyys ei hävittänyt pakanuutta, vaan se omaksui sen.”
Kun nimikristityt ajautuivat yhä kauemmas aidosta kristillisyydestä, useimmat heistä kadottivat lähetyshenkensä. Yksi niistä, joilla silti oli lähetyshenkeä, oli lapsi, joka syntyi katolisille vanhemmille Britanniassa lähellä 300-luvun loppua. Hänen nimensä oli Patrik, ja hänen tiedetään vieneen sanomaa Kristuksesta Irlantiin, Euroopan länsilaidalle, missä hän legendan mukaan käännytti tuhansia ihmisiä ja perusti satoja seurakuntia.
Pian Irlanti otti johdon lähetystyössä. Kanen mukaan ”sen lähetyssaarnaajat heittäytyivät palavalla innolla taisteluun pakanuutta vastaan”. Eräs näistä lähetyssaarnaajista oli Columba, joka kaikesta päättäen näytteli tärkeää osaa Skotlannin käännyttämisessä. Noin vuonna 563 hän perusti yhdessä 12 toverinsa kanssa Ionan saarelle Skotlannin länsirannikolle luostarin, josta tuli yksi lähetystoiminnan keskuksista. Columba kuoli vähän ennen vuotta 600, mutta seuraavien 200 vuoden kuluessa Ionalta lähetettiin jatkuvasti lähetyssaarnaajia kaikkiin osiin Brittein saaria ja Eurooppaa.
Sen jälkeen kun nimikristillisyys oli levinnyt Englantiin, irlantilaisten lähetyshenki tarttui joihinkin englantilaisiin käännynnäisiin, ja heistä tuli lähetyssaarnaajia. Esimerkiksi vuonna 692 tuli Willibrord-nimisestä miehestä, joka oli kotoisin Northumberlandista, Englannin pohjoisosassa muinoin sijainneesta anglosaksisesta kuningaskunnasta, ja hänen 11 toveristaan ensimmäisiä englantilaisia lähetyssaarnaajia, jotka menivät nykyisin Alankomaina, Belgiana ja Luxemburgina tunnetulle alueelle.
700-luvun alussa kohdisti englantilainen benediktiinimunkki Bonifatius huomionsa Saksaan. Kane kirjoittaa, että Bonifatiuksen ”yli 40 vuotta kestänyt loistelias lähetystyöura antoi aiheen nimittää häntä Saksan apostoliksi” ja teki hänestä ”pimeän keskiajan suurimman lähetyssaarnaajan”. Kun Bonifatius oli yli 70-vuotias, hän ja hänen noin 50 seuralaistaan saivat surmansa pakanallisten friisien käsissä.
Hakuteos The Encyclopedia of Religion kertoo menetelmästä, jota Bonifatius tehokkaasti käytti saadakseen katolilaisuudelle uusia käännynnäisiä: ”Geismarissa hän rohkeni kaataa Thorin pyhän tammen. – – [Kun hän] ei saanut osakseen tämän germaanien jumalan kostoa, jota jumalaa paikallinen asujaimisto kunnioitti, oli selvää, että se Jumala, jota hän julisti, oli ainut tosi Jumala, jota tulee palvella ja palvoa.”
Koska joillakin lähetyssaarnaajilla oli nähtävästi se asenne, että tarkoitus pyhittää keinot, he käyttivät toisenlaisia menetelmiä. Kane myöntää, että saksien käännyttäminen ”tapahtui sotilaallisen valloituksen eikä moraalisen tai uskonnollisen suostuttelun avulla”. Hän jatkaa: ”Kirkon ja valtion epäpyhä liitto – – sai kirkon käyttämään lihallisia keinoja hengellisten päämäärien saavuttamiseksi. Tuhoisimmat muotonsa tällainen politiikka sai kristittyjen lähetysretkikuntien työssä, etenkin saksien parissa. – – julmuuksiin syyllistyttiin.” Me saamme tietää, että kun lähetyssaarnaajat tulivat Skandinaviaan, niin ”useimmiten kristinuskoon siirtyminen tapahtui rauhaisasti; ainoastaan Norjassa turvauduttiin voimakeinoihin”.
Voimakeinoihin turvautuminen? Julmuuksiin syyllistyminen? Lihallisten keinojen käyttäminen hengellisten päämäärien saavuttamiseksi? Tätäkö meidän pitäisi odottaa lähetyssaarnaajilta, jotka palvelevat valon asiamiehinä?
Lähetyssaarnaajat jakautuneessa talossa
Kaksi nimikristillisyyden haaraa, joista toinen toimi Roomasta ja toinen Konstantinopolista käsin, järjestivät kumpikin omia lähetysretkiään. Niiden yritykset Bulgarian ”kristillistämiseksi” saivat aikaan sekasorron, joka on leimallista uskonnollisesti jakautuneelle talolle. Bulgarian hallitsija Boris I kääntyi ortodoksiseen uskoon. Havaittuaan kuitenkin, että Konstantinopoli rajoitti liikaa Bulgarian kirkon itsenäisyyttä, hän kääntyi lännen kirkon puoleen ja salli Roomaa edustaneiden saksalaisten lähetyssaarnaajien tuoda omaa kristillisyyden versiotaan. Kun vuonna 870 kävi ilmi, että lännen kirkko oli vielä rajoittavampi kuin idän kirkko, saksalaiset karkotettiin ja Bulgaria palasi ortodoksisen kirkon helmaan, missä se uskonnollisessa mielessä on siitä lähtien myös pysytellyt.
Noihin aikoihin veivät lännen kirkon lähetyssaarnaajat ”kristillisyyden” Unkariin. Tällä välin saivat molemmat ”kristillisyyden” haarat jalansijaa Puolassa. The Encyclopedia of Religionin mukaan ”puolalaisten kirkko oli yleisesti ottaen lännen kirkon valvonnassa, vaikka idän kirkon vaikutus tuntuikin siinä samanaikaisesti voimakkaana”. Myös Liettua, Latvia ja Viro ”joutuivat lännen ja idän voimien kilpailun kohteeksi kaikkine kirkollisine seuraamuksineen”. Sen jälkeen kun Suomi oli 1000-luvun lopussa ja 1100-luvun alussa omaksunut ”kristillisyyden”, itä ja länsi kävivät siitä samanlaista kädenvääntöä.
800-luvulla veivät kaksi Thessalonikan kaupungista ollutta veljestä, kuuluisan kreikkalaisen suvun vesaa, bysanttilaisen ”kristillisyyden” Euroopan ja Aasian slaavilaisiin osiin. Kyrillos eli Konstantinos ja Methodios tulivat tunnetuiksi ”slaavien apostoleina”.
Yksi Kyrilloksen aikaansaannoksista oli kirjakielen luominen slaaveille. Sen heprean ja kreikan kirjaimiin perustuva kirjaimisto tunnetaan nykyisin kyrillisenä kirjaimistona, ja se on yhä käytössä esimerkiksi venäjän, ukrainan, bulgarian ja serbian kielessä. Nämä kaksi veljestä käänsivät osia Raamatusta uudelle kirjakielelle ja alkoivat käyttää slaavilaisten kieltä myös jumalanpalvelusmenoissa. Tämä oli vastoin lännen kirkon periaatteita, sillä se halusi säilyttää jumalanpalvelusmenonsa latinan-, kreikan- ja hepreankielisinä. Kane kirjoittaa: ”Kansankielen käyttäminen palvontamenoissa, mitä tapaa Konstantinopoli edisti ja minkä Rooma tuomitsi, merkitsi suunnanmuutosta ja muodostui ennakkotapaukseksi, josta tämä käytäntö kehittyi täyteen kukoistukseensa uudella ajalla, 1800- ja 1900-lukujen lähetystoiminnassa.”
900-luvun lopussa nimikristillisyys oli saanut jalansijaa myös alueilla, jotka myöhemmin tulivat kuulumaan Neuvostoliittoon. Kiovan ruhtinas Vladimir kastettiin perimätiedon mukaan vuonna 988. Hänen sanotaan pitäneen ”kristillisyyden” bysanttilaista muotoa parempana kuin juutalaisuutta ja islamia, koska sen rituaalit olivat komeita – ei sen takia, että se olisi julistanut toivon ja totuuden sanomaa.
Sitäpaitsi ”Vladimirin kasteen ajankohta panee uumoilemaan sitä, että hän omaksui uuden uskonnon saadakseen siitä itselleen poliittista etua, ja näin hän aloitti perinteen, joka on jatkunut likimain keskeytyksettä läpi Venäjän ortodoksisen kirkon historian”, sanotaan kirjassa Keeping the Faiths—Religion and Ideology in the Soviet Union. Tämän jälkeen kirja esittää pohtimisen arvoisen ajatuksen: ”Kirkko on useimmiten ollut halukas palvelemaan valtion etuja, silloinkin kun valtio on loukannut kirkon etuja.”
Vladimir määräsi alamaisensa kastettaviksi, eikä heille jätetty valinnanvaraa. Kun hän ”oli tehnyt ortodoksisesta uskosta valtionuskonnon”, Paul Steeves kirjoittaa, ”hän käynnisti kampanjan perinteisten uskonnollisten tapojen kitkemiseksi slaavilaisista alkuasukasheimoista”. Hän esimerkiksi rakensi kirkkoja paikkoihin, joilla ihmiset olivat siihen asti uhranneet pakanallisille jumalankuville. Steeves jatkaa: ”Kaikesta huolimatta pakanuuden jäänteet säilyivät useita vuosisatoja, ja sen sijaan että ne olisivat hävinneet, ne lopulta sulautuivat Venäjän uskonnolliseen elämään.”
Hatarasta perustuksestaan huolimatta Venäjän ortodoksinen kirkko tuki innokkaasti lähetystyötä. Thomas Hopko Pyhän Vladimirin ortodoksisesta pappisseminaarista selittää: ”Sitä mukaa kuin Venäjä asutti itäisiä alueitaan ja niillä julistettiin evankeliumia, käännettiin myös kirkon tekstejä ja jumalanpalvelusmenoja monille Siperian kielille ja Alaskan murteille.”
Lähetystoiminnan voimistuminen
1500-luvulla tapahtunut uskonpuhdistus loi kaikkialla Euroopassa uutta hengellistä intoa. Perustan ”kristillisen” lähetystyön voimistumiselle laskivat protestanttisuuden johtajat, jotka kukin omalla tavallaan saivat kansan kiinnostuksen uskontoa kohtaan elpymään. Lutherin saksankielisellä raamatunkäännöksellä oli suuri merkitys, samoin sillä, että William Tyndale ja Miles Coverdale käänsivät Raamatun englanniksi.
1600-luvulla syntyi Saksassa nimellä ”pietismi” tunnettu herätysliike. Se korosti Raamatun tutkimista ja omakohtaista uskonelämää. The Encyclopedia of Religion selittää: ”Sen näkemys Kristuksen evankeliumia tarvitsevasta ihmiskunnasta osaltaan johti ulko- ja sisälähetystoiminnan alkamiseen ja niiden nopeaan laajentumiseen.”
Nykyään on valitettavasti nähtävissä, että kristikunnan lähetyssaarnaajat eivät juurruttaneet eurooppalaisiin käännynnäisiinsä niin vahvaa kristillistä uskoa ja toivoa, että nämä olisivat niiden avulla kyenneet estämään ateistisen kommunismin ja muiden totalitaaristen ideologioitten nousun tällä vuosisadalla. Kommunismin romahdettua eräissä maissa lähetyssaarnaajat ovat elvyttäneet toimintaansa, mutta se kristillinen usko, jonka roomalaiskatolilaiset, ortodoksit ja protestantit sanovat omaavansa, ei kuitenkaan ole saanut aikaan heidän välilleen yksimielisyyttä.
Roomalaiskatoliset kroaatit ja ortodoksiset serbit muodostavat osan kristikunnan lähetystyön hedelmistä. Mikä olisikaan häpeällisempi osoitus kristikunnan jakautuneisuudesta kuin se hedelmä, jota kristikunta tuottaa? Millaisia kristittyjä ”veljiä” ovat ne, jotka kääntävät aseensa ensin toisiaan vastaan ja sen jälkeen kääntävät ne yhdessä ei-kristittyjä naapureitaan vastaan? Ainoastaan väärät kristityt voivat syyllistyä näin epäkristilliseen käyttäytymiseen. (Matteus 5:43–45; 1. Johanneksen kirje 3:10–12.)
Ovatko kaikki kristikunnan lähetyssaarnaajat epäonnistuneet heille asetetun mitan täyttämisessä? Seuraavassa numerossa syvennymme siihen, mitä he ovat saaneet aikaan Aasiassa. Kirjoituksen nimenä on ”Kristikunnan lähetyssaarnaajien paluu sinne, mistä kaikki alkoi”.
[Kuva s. 21]
Bonifatiuksen sanotaan todistaneen havaintoesimerkein, että pakanajumalat ovat voimattomia
[Lähdemerkintä]
Kuva kirjasta Die Geschichte der deutschen Kirche und kirchlichen Kunst im Wandel der Jahrhunderte