Iditarod – vuosituhantisen kehityksen tulos

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ALASKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

YRITÄMME kaulaamme kurkottamalla tähyillä kaupungin pääkadun suuntaan. Paikalla on suuri joukko ihmisiä, samoin tiedotusvälineitten kameroita ja varusteita. Kaikkien katse on kohdistuneena kadun päähän. Olemme Nomen kaupungissa Alaskassa ja odottelemme ”Iditarodin – viimeisen suuren ajokilpailun” maalin luona, milloin voittaja ilmaantuu näkösälle.

Tämä maailman kuuluisin koiravaljakkokilpailu, jossa ajoreitillä on pituutta noin 1800 kilometriä, on itse asiassa kestänyt jo yli kymmenen vuorokautta. Viime vuonna voittajan aika oli yhdeksän vuorokautta ja muutama tunti sen päälle. Tänä vuonna kilpailun 24:ää ensimmäistä tuntia, seremoniaalista alkua, ei lasketa mukaan viralliseen kilpailuaikaan, joten ajat eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Eri maista on saapunut kymmeniä valjakonajajia, heidän joukossaan monia sellaisia, joilla on jo paljon kokemusta muista ajokilpailuista.

Kuvittele, että viettäisit vähintään kymmenen vuorokautta karussa erämaassa, suurimman osan tästä ajasta yksinäsi. Joutuisit ylittämään vuorensolia, kulkemaan jäisissä rotkoissa, tundralla, jäätyneillä joilla, epätasaisella merenjäällä ja kestämään pakkasia pyrkiessäsi koko ajan kohden määränpäätäsi, joka on täällä Nomessa.

Panemme merkille innostuksen, jota tällainen osoitus rohkeudesta sekä ihmisen ja koiran välisestä yhteistoiminnasta herättää, ja meitä kiinnostaa tietää, mistä kaikki tämä oikein sai alkunsa.

Koiravaljakkojen historia

Vaikka nykyajan koiravaljakkokilpailut ovat suhteellisen uusi harrastus, valjakkokoiria on ollut käytössä ainakin tuhat vuotta. Alun perin koiria ja rekiä käytettiin lähinnä tavarankuljetukseen pohjoisten seutujen lumisilla, karuilla lakeuksilla. Ensimmäinen kirjallinen maininta koirien käyttämisestä rekien vetämiseen löytyy arabialaisesta kirjallisuudesta, joka on peräisin 900-luvulta. Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Siperiassa asuvat tšuktšit olivat ensimmäisiä, jotka jossain määrin turvautuivat koirien käyttöön reenvetäjinä.

Alkuperäisen Iditarodin reitin syntyminen oli kullan ansiota. Vuonna 1908 löydettiin kultaa alueelta, jolla athapaski-intiaanit metsästivät karibuja. He kutsuivat tätä aluetta nimellä Haiditarod ’kaukainen paikka’, joka nimi sai myöhemmin englannin kielessä muodon Iditarod. Seurauksena oli, että syntyi 1800 kilometrin mittainen, Nomeen päättyvä reitti, joka kulki Iditarodin kaupungin kautta. Ajan oloon se tuli tunnetuksi Iditarodin reittinä.

Alaskan ja Kanadan kultakuumeen aikana koiravaljakot kuljettivat valtavien erämaitten halki varusteita, postia ja kultaa. Eräs tieto kertoo, että Iditarodin reittiä pitkin kuljetettiin vuoden 1911 lopussa neljällä koiravaljakolla yhteensä 1200 kiloa kultaa ja että tämä lähetys saapui Knikiin Alaskaan 10. tammikuuta 1912.

Ensimmäiset nykyisenlaiset koiravaljakkokilpailut

Kun kultakuumeen aikana oli käytössä paljon koiravaljakoita, niin monella valjakonajajalla oli se ajatus, että hänen valjakkonsa tai johtajakoiransa oli kenties voimakkain, nopein tai etevin. Sen seurauksena kilpailuja oli usein. Vuonna 1908 Nomessa pidettiin sitten ensimmäinen organisoitu koiravaljakkokilpailu, All-Alaska Sweepstakes. Tämä nykyisten koiravaljakkokilpailujen edeltäjä oli näille valjakonajajille harjoitusta toisenlaista ajourakkaa varten, jossa ei pyrittäisi voittamaan palkinnoksi kultaa, vaan pelastamaan ihmishenkiä.

”Nomen seerumiviesti” vuonna 1925

Historiallinen ”Nomen seerumiviesti” oli koiravaljakkokilpailu kuolemaa vastaan. Tammikuussa 1925 Nomessa alkoi esiintyä kurkkumätää. Epidemiavaaran vuoksi Nomeen oli saatava nopeasti seerumia. Muodostettiin eräänlainen viestijoukkue, johon tuli 20 valjakonajajaa koirineen. Ensimmäinen valjakko lähti matkaan Nenanasta 46 asteen pakkasessa. Reitti kulki etappeina kylästä toiseen, ja kukin valjakko ajoi oman etappinsa, kylien välimatkan, joka yleensä oli 50–80 kilometriä. Useimmat etapit jouduttiin ajamaan pimeässä, sillä siihen aikaan vuodesta arktisen päivän pituus oli vain 3–4 tuntia.

Tämä lähemmäs 1100 kilometrin taival Nomeen taittui 5 vuorokaudessa ja 8 tunnissa, kun normaalisti tällaiseen matkaan kului 25 vuorokautta. Valjakonajajat ajoivat lumimyrskyjen läpi, ja pakkanen tuntui tuulen vaikutuksesta iholla lähes 60-asteiselta tai sitäkin kylmemmältä. Tämä urotyö oli niin merkittävä, että Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge antoi jokaiselle osallistujalle mitalin ja kunniakirjan.

Johtajakoirat

Valjakon johtajakoiralla on suuri merkitys. Vain hyvin harvat koirat kelpaavat johtajaksi. Tulee muistaa, että valjakon koirien lukumäärästä riippuen johtajakoira saattaa olla 15–20 metrin päässä tai kauempanakin valjakonajajan edessä. Pimeässä tai päivällä lumimyrskyssä, jolloin eteensä ei näe juuri mitään, tai kaarroksia tehtäessä johtajakoira saattaa olla täysin poissa valjakonajajan näkyvistä. Tämän koiran tehtävänä onkin seurata vainunsa avulla reittiä tai valita turvallisin reitti ja tehdä nopeasti muita tilanteen vaatimia ratkaisuja, olematta riippuvainen isännästään.

Viime vuonna joutui alaskalainen valjakonajaja DeeDee Jonrowe, joka vuotta aiemmin oli ylittänyt maaliviivan toisena, jättämään reitin varrelle Barkleyn, luotettavimman johtajakoiransa. Se oli suuri vahinko hänen valjakolleen. Kaksi vuotta sitten joutui Lavon Barve, kymmenkertainen Iditarodin kilpailija, jättämään kilpailun kesken 370 kilometrin päässä Nomesta, ääni käheänä jatkuvasta komentojen huutamisesta kokemattomalle johtajakoiraparilleen.

Johtajakoiran arvon tunnustaminen ei merkitse sitä, että ajajan rooli valjakon ohjaamisessa olisi vähäpätöinen. Päinvastoin hän on mitä suurimmassa määrin valjakkonsa johtaja, ja hän ohjaa sitä suullisten käskyjen avulla, joita ovat ”gee” (oikealle), ”haw” (vasemmalle) ja ”whoa” (seis). Vanha, liikkeelle lähtemistä tarkoittava ”mush” on yleisesti korvattu tavallisella jalkapallotermillä ”hike” tai yksinkertaisesti sanoilla ”let’s go”. Näillä tai vastaavilla sanoilla saadaan valjakko liikkeelle ja sitä voidaan ohjailla. Tämän kaltaisten komentojen avulla valjakko yleensä pysyy hallinnassa, ja apuvälineenä on tukeva lumikoukku, eräänlainen ankkuri, jonka voi upottaa lumeen estämään valjakkoa lähtemästä liikkeelle.

Käytämme tässä sanaa ”yleensä”, sillä minnesotalainen valjakonajaja Mark Nordman voi toisinaan olla eri mieltä johtajakoiran luotettavuudesta tai siitä, miten nopeasti valjakko tottelee käskyjä. Eräässä jokin aika sitten käydyssä kilpailussa hän pysäytti valjakkonsa vähän ennen seuraavaa tarkastusasemaa suoriakseen sotkeutuneita naruja. Hänen sitä tehdessään koirat vääntelehtivät naruissaan ja irrottivat reestä vetovaijerin, johon ne kaikki olivat kytkettyinä, ja lähtivät juoksemaan. Kun valjakko erkani reestä, Mark ampaisi vetovaijerin perään ja sai siitä kiinni taimmaisten koirien takaa. (Valjakon menettäminen voi olla erittäin vakava asia erämaassa.) Seuraavan puoli kilometriä hän oli sekä lumiaurana että vesihiihtäjänä valjakon kiskoessa häntä kinosten ja joen jäälle tulvineen veden läpi. Hänen hupputakkinsa hörppäsi sisäänsä vettä ja hänen leukansa alle kertyi jäätä, samalla kun hän liukui valjakkonsa perässä ja huuteli sille pysähtymiskäskyjä. Lopulta koirat tottelivat, ja hän kävi jalkaisin noutamassa reen. Se johtajakoiran tottelevaisuudesta – ainakin sillä kertaa.

On kuitenkin tilanteita, joissa johtajakoiraan luottaminen antaa paremman lopputuloksen. Iditarodin kilpailun aikana uni on harvinaista ylellisyyttä. Siellä missä reitti on suora ja tasainen, ajaja voi aika ajoin antaa valjakon johtamisen johtajakoiralle ja torkahtaa itse reessä. Sillä välin koirat jatkavat reipasta tahtia kohti määränpäätään, Nomea.

Hyvässä maastossa valjakko pystyy joskus ravaamaan helposti 18–20 kilometriä tunnissa ja kiitämään lyhyempiä aikoja 30 kilometrin tuntivauhtia. Keskimääräinen vauhti jää paljon pienemmäksi, mutta usein valjakot taivaltavat 160 kilometriä päivässä. Erään voittajavaljakon keskinopeudeksi tuli koko kymmenen vuorokautta kestäneessä kilpailussa noin 7 kilometriä tunnissa.

Alaskan valjakkokoirat

Onko ehkä niin, että ihminen kohtelee kaltoin valjakkokoiria, syyllistyy niiden häikäilemättömään hyväksikäyttöön? Siinä kysymys, jonka jotkut saattavat herättää. Tällainen huoli on ymmärrettävä, kun tiedetään, miten huonosti ihminen aika ajoin on kohdellut eläimiä.

Valjakkokoirat näyttävät suorittavan tehtävänsä suurella innolla, sillä lähtöviiva on täynnä niiden haukuntaa, kun jokainen koira tekee tiettäväksi halunsa päästä lähtemään kilpailureitille. Esimerkki koirien lähtöinnosta: eräs kymmenen koiran valjakko tempoi valjaitaan niin pontevasti, että pakettiauto, johon se oli sidottu kiinni, raahautui sen perässä – vaikka siinä oli vaihde ja käsijarru päällä.

Valjakkokoirien hyvinvointi on niiden isännille sydämenasia. Taukopaikoilla suuri osa heidän ajastaan kuluu ruoan laittamiseen koirille ja olkien levittämiseen eristeeksi lumen päälle koirien makuupaikkoihin, samoin tassusuojusten kunnon tarkastamiseen ja tassuihin mahdollisesti syntyneiden haavojen hoitamiseen. Iditarodin kilpailussa valjakonajajan lepo voi jäädä puolentoista, kahden tunnin torkahduksiin, vaikka kilpailuohjelmaan kuuluu yksi pakollinen 24 tunnin tauko, jonka aikana ajajat saavat levätyksi ehkä 6–7 tuntia. Koirat onneksi saavat levätä enemmän kuin valjakonajaja.

Valjakonajajan nyrkkisääntö on, että koira ei saa vetää enempää kuin oman painonsa. Tavallisella Iditarodin kilpailussa käytettävällä reellä on painoa ajaja mukaan luettuna 140–230 kiloa. Jos kilpailijalla on 15 koiran valjakko, jokaiselle koiralle tulee vedettäväksi korkeintaan 15 kiloa, mikä jää reilusti alle koiran keskimääräisen painon, 25 kiloa. Lisäksi valjakonajaja ei ole suurta osaa ajasta reessä, vaan hän juoksee reen perässä ja kenties auttaa työntämällä sitä ylämäissä tai epätasaisissa maastonkohdissa.

Vaikka valjakonajajat omistavatkin koirilleen huolenpitoa, jotkut sanovat, että suuri osa koirista ei selviydy valjakkokilpailuista vammoitta. Eräässä The New York Timesille osoitetussa kirjeessä todettiin amerikkalaisen Humane Society -eläinsuojeluyhdistyksen tietoihin viitaten, että joiltakin koirilta loppuvat voimat kesken kilpailun ja että jotkin niistä joutuvat sellaiseen rääkkiin, että ne kuolevat. Kirjeen mukaan tähän on huomattavana syynä suuret palkintorahat, jotka on saatu liikeyrityksiltä, kilpailujen sponsoreilta.

Neljä koiratyyppiä

Millainen koira pystyy pitämään tällaista vauhtia ja kaikesta päätellen myös nauttimaan siitä? Koira kuin koira, jota on koulutettu vetämään, kelpaa vetokoiraksi. Ne koirat, joita Alaskassa käytetään valjakkokilpailuihin, ovat kuitenkin yleensä neljää seuraavaa päätyyppiä: alaskanmalamuutteja, siperianhuskyjä, alaskanhuskyjä tai kylä- eli intiaanikoiria, kertoo Lorna Coppinger kirjassaan The World of Sled Dogs.

1) Alaskanmalamuutti on oma, arktisilta seuduilta kotoisin oleva rotunsa. Venäläiset tutkimusmatkailijat löysivät malamuutin Kotzebuenlahden alueelta eskimoheimolta, josta siihen aikaan käytettiin nimeä mahlemutit tai malemiutit. Tämä koira on kookas ja erittäin voimakas. Se osoittautui erinomaiseksi raskaitten kuormien vetäjäksi kultakuumeen aikana. Minkä se häviää nopeudessa, sen se korvaa tavattomalla voimallaan ja kestävyydellään.

2) Siperianhusky, jolla on jäänsiniset silmät, on samaten tunnustettu roduksi. Se on pieni, älykäs ja nopea, ja sillä on sille hyvin tyypillinen kuviointi. Sen toi ensimmäisenä Alaskaan vuonna 1909 venäläinen turkiskauppias, joka osallistui kymmenen siperianhuskyn valjakollaan toiseen All-Alaska Sweepstakes -kilpailuun.

3) Alaskanhuskyä ei pidetä itsenäisenä rotuna, mutta se kuitenkin erotetaan useitten tuntomerkkien perusteella omaksi koiratyypikseen. Se on pohjoisten seutujen koirien sekoitus ja on saanut nimensä alkuasukasväestön eskimoa tarkoittavasta sanasta ”husky” tai ”huski” ’raa’an lihan syöjä’. Nimi on sopiva, sillä pohjoisten seutujen valjakonajajat olisivat entisaikaan olleet pulassa, jollei heillä olisi ollut syöttää koirilleen kuivattua kalaa.

4) Intiaani- eli kyläkoira on nykyisin Alaskan valjakkokilpailuissa eniten käytetty vetokoira, eikä sille useinkaan voida esittää yleispäteviä tuntomerkkejä. Se on vuosia kestäneen jalostustyön tulos, jossa työssä on käytetty hyväksi kyläyhteisöjen koirakannan laajaa geenipohjaa. Tämä koira pystyy juoksemaan kilometrin matkan noin kahdessa minuutissa ja suoriutumaan 30 kilometrin kilpataipaleesta runsaassa tunnissa, ja silti sillä on jäljellä niin paljon tarmoa, että se odottelee innolla pääsyä seuraavan päivän taipaleelle. Joistakuista tämä koira ei ehkä ole oikein minkään näköinen, mutta jos sillä on kaunis astunta, se on mieluinen valjakonajajalle.

Maalissa

Iditarodin kilpailu ei lopu voittajan saapumiseen. Virallisesti se voi kestää vielä 8–10 vuorokautta, kunnes viimeinen valjakonajaja on ylittänyt maaliviivan ja saanut palkinnokseen punaisen lyhdyn. Punainen lyhty on symboli, joka tuo mieleen ne ajat, jolloin junien taimmaiseen vaunuun, konduktöörinvaunuun, ripustettiin punainen lyhty.

Kun ajattelemme Iditarodin kilpailua, meihin tekee suuren vaikutuksen se yhteistyö, jonka ansiosta ihminen ja koira pystyvät kulkemaan tämän yli 1800 kilometrin matkan erittäin hankalan maaston halki ja erittäin kehnoissa sääoloissa. Silti jotkin valjakot suoriutuvat siitä noin kymmenessä ja puolessa vuorokaudessa. Meihin tekevät suuren vaikutuksen myös ne ihmeteltävät fyysiset ja henkiset kyvyt, jotka Luoja on antanut ihmisille ja eläimille ja joiden avulla nämä pystyvät tällaiseen suoritukseen.

[Kuvien lähdemerkintä s. 17]

Kuvat: © Jeff Schultz/Alaska Stock Images