Taistelu planeettamme pelastamiseksi

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ESPANJAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

JURI asuu Venäjällä Karabašin kaupungissa. Hänellä on kaksi lasta, jotka molemmat ovat sairaita. Hän on huolissaan muttei yllättynyt. ”Täällä ei ole terveitä lapsia”, hän selittää. Karabašin asukkaat saavat itseensä koko ajan lisää myrkkyjä. Joka vuosi eräs paikallinen tehdas näet syytää ilmaan 162000 tonnia saasteita eli 9 tonnia jokaista siellä asuvaa miestä, naista ja lasta kohden. Nikelin ja Montšegorskin kaupungeissa, jotka sijaitsevat Kuolan niemimaalla napapiirin pohjoispuolella, ”kaksi maailman suurinta ja vanhanaikaisinta nikkelisulattoa – – puskevat ilmaan enemmän raskasmetalleja ja rikkidioksidia joka vuosi kuin mitkään muut samankaltaiset tehtaat Venäjällä” (The New York Times).

Ilma ei ole puhtaampaa Méxicossa, Meksikon pääkaupungissakaan. Tri Margarita Castillejosin tekemästä tutkimuksesta kävi ilmi, että jopa eräällä varakkaitten asuma-alueella tässä kaupungissa lapset olivat sairaita neljänä päivänä viidestä. ”Sairastelemisesta on tullut heille normaalia”, hän toteaa. Hänen mukaansa yksi tämän ongelman pahimmista aiheuttajista on kaikkialle leviävä savusumu, jota tuottavat ne tuhannet autot, joita kaupungin kadut ovat tupaten täynnä. Otsonipitoisuudet ylittävät nelinkertaisesti Maailman terveysjärjestön WHO:n ohjeelliset enimmäisarvot.

Australiassa vaara on näkymätön, mutta aivan yhtä vaarallinen. Lasten täytyy nykyään käyttää koulunpihoilla leikkiessään lakkia. Suojaavan otsonikerroksen ohentuminen eteläisellä pallonpuoliskolla on aiheuttanut sen, että australialaiset ovat alkaneet pitää aurinkoa pikemminkin vihollisena kuin ystävänä. Ihosyöpätapausten määrä on jo kolminkertaistunut Australiassa.

Toisissa osissa maailmaa käydään päivittäistä taistelua sen puolesta, että saataisiin riittävästi vettä. Amalian ollessa 13-vuotias Mosambikiin tuli kuivuus. Ensimmäisenä vuonna vettä oli nipin napin riittävästi, seuraavana vuonna sitä ei ollut enää juuri ollenkaan. Vihannessato kuihtui ja kuoli. Amalian oli kotiväkensä kanssa pakko syödä villejä hedelmiä ja kaivaa hiekkaisiin joenuomiin kuoppia saadakseen kallisarvoista vettä.

Intiassa Rajasthanin osavaltiossa ovat laidunmaat käymässä nopeasti vähiin. Paimentolaisheimon jäsen Phagu on usein riidoissa paikallisten talonpoikien kanssa. Hän ei löydä lammas- ja vuohilaumalleen laidunmaata. Talonpoikien ja paimentolaisten vuosisatainen rauhaisa rinnakkaiselo on mennyttä, sillä hedelmällisestä maasta on huutava puute.

Tilanne on vielä pahempi Sahelissa, leveällä kuivahkolla vyöhykkeellä, joka sijaitsee Afrikassa Saharan eteläpuolella. Metsien hävittäminen ja sitä seurannut kuivuus ovat aiheuttaneet sen, että kokonaisia karjalaumoja on kuollut ja lukematon määrä pientiloja on hautautunut leviävän aavikon hiekkaan. ”En aio enää kylvää mitään”, vannoi eräs fulaniheimoon kuuluva maanviljelijä Nigerissä sen jälkeen, kun kato oli seitsemännen kerran vienyt hänen hirssinsä. Hänen karjansa oli jo kuollut laidunmaan puutteeseen.

Kasvava vaara

Kuivuuskaudet, satovahingot ja saastunut ilma, johon suurkaupunki toisensa jälkeen on tukehtumaisillaan, ovat ilmiöitä, jotka viime aikoina ovat noudattaneet jonkinlaista pahaenteistä kaavaa. Ne ovat sairaan planeetan oireita, planeetan joka ei enää kykene selviytymään kaikista niistä vaatimuksista, joita ihminen sälyttää sille.

Mikään ei ole maan päällä tärkeämpää elossa säilymisellemme kuin ilma, jota hengitämme, ruoka, jota syömme, ja vesi, jota juomme. Näitä elämää ylläpitäviä välttämättömyyksiä joko saastutetaan tai kulutetaan lakkaamatta, ja ihminen itse tekee sen. Joissakin maissa ympäristön tila on jo hengenvaarallisen huono. Entisen Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov ilmaisi asian havainnollisesti sanoessaan, että ”ekologia on käynyt meitä kurkusta kiinni”.

Tähän uhkaan ei pidä suhtautua kevyesti. Maailman väkiluku lisääntyy kaiken aikaa, ja rajallisten luonnonvarojen kysyntä kasvaa. Worldwatch-instituutin johtaja Lester Brown kirjoitti äskettäin, että ”tulevaisuutemme pääasiallinen uhka ei ole sotilaallinen aggressio vaan planeettamme ympäristötuhot”. Ovatko nykyiset toimenpiteet murhenäytelmän estämiseksi riittäviä?

Taistelu planeettamme suojelemiseksi

On vaikeaa auttaa alkoholistia, joka on vakuuttunut siitä, ettei juominen ole hänelle ongelma. Vastaavasti planeettamme terveydentilan parantaminen alkaa siitä, että selvitetään sairauden laajuus. Valistus saattaakin olla viime vuosien merkittävin saavutus ympäristönsuojelun alalla. Useimmat ihmiset ovat tänä päivänä erittäin hyvin selvillä siitä, että maapalloamme köyhdytetään ja saastutetaan ja että asialle täytyy tehdä jotakin. Ympäristötuhojen uhka häämöttää nykyään suurempana kuin ydinsodan uhka.

Maailman johtajat ovat tietoisia näistä ongelmista. 118 valtion päämiehet osallistuivat Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidettyyn kansainväliseen ympäristökokoukseen, jonka aikana otettiin muutama askel kohti ilmakehän ja maapallon hupenevien luonnonvarojen suojelemista. Useimmat osallistujamaat allekirjoittivat ilmastosopimuksen, jossa ne suostuivat perustamaan raportointijärjestelmän tiedottamaan hiilidioksidipäästöjen muutoksista ja jonka tavoitteena on saada hiilidioksidipäästöjen kokonaismäärä pysymään nykytasolla lähitulevaisuudessa. He pohtivat myös sitä, miten voitaisiin suojella planeettamme biodiversiteettiä, kasvi- ja eläinlajien kokonaismäärää. Huippukokous ei kyennyt pääsemään sopimukseen maailman metsien suojelusta, mutta se kuitenkin sai aikaan kaksi asiakirjaa: ”Rion julistuksen” ja ”Agenda 21:n”, joka sisältää suuntaviivoja sille, miten valtiot voisivat saavuttaa ”kestävän kehityksen”.

Ympäristöaktivisti Allen Hammond huomauttaakin: ”Ratkaiseva testi tulee olemaan se, pidetäänkö Riossa tehdyistä sitoumuksista kiinni, eli johtavatko urheat puheet tekoihin edessä olevina kuukausina ja vuosina.”

Tärkeä askel eteenpäin oli kuitenkin vuoden 1987 Montrealin pöytäkirja, jossa sen allekirjoittajamaat suostuivat luopumaan freonien eli CFC-yhdisteiden käytöstä tiettyyn määräaikaan mennessä.a Tähän oli perusteltua aihetta, sillä freonien sanotaan olevan osasyynä maapalloa suojaavan otsonikerroksen nopeaan ohenemiseen. Yläilmakehän otsonin tärkeä merkitys on siinä, että se suodattaa auringon ultraviolettisäteilyä, joka voi aiheuttaa ihosyöpää ja kaihia. Tämä ei ole vain Australian ongelma. Äskettäin tekivät tutkijat sen havainnon, että talviajan otsonipitoisuus oli vähentynyt eräillä pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeilla vyöhykkeillä kahdeksan prosenttia. 20 miljoonaa tonnia freoneja on jo matkalla ylös kohti stratosfääriä.

Tällainen ilmakehän katastrofaalinen saastuminen on saanut maailman valtiot työntämään erimielisyytensä syrjään ja ryhtymään päättäväisiin toimiin. Valtioitten välille on syntynyt yhteistyötä myös uhanalaisten lajien suojelemiseksi, Etelämantereen suojelemiseksi ja ongelmajätteiden kuljetusten valvomiseksi.

Monet valtiot ovat ryhtyneet toimenpiteisiin jokiensa puhdistamiseksi (lohi on jo palannut Englannin Thames-jokeen), ilmansaasteiden vähentämiseksi (savusumusta pahiten kärsivissä amerikkalaiskaupungeissa ilman laatu on parantunut kymmenen prosenttia), ympäristöä säästävien energianlähteitten hyödyntämiseksi (Islannissa lämmitetään 80 prosenttia asunnoista geotermisellä energialla) ja arvokkaitten, luonnontilaisten alueittensa suojelemiseksi (Costa Rica ja Namibia ovat muuttaneet 12 prosenttia maa-alastaan kansallispuistoiksi).

Ovatko nämä myönteiset merkit todiste siitä, että ihmiset suhtautuvat asiaan vakavasti? Onko enää vain ajan kysymys, ennen kuin planeettamme terveydentila on jälleen ennallaan? Näihin kysymyksiin pyritään vastaamaan seuraavissa kirjoituksissa.

[Alaviite]