Kreikan ortodoksinen kirkko – jakautunut uskonto

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KREIKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

JUMALAA ja totuutta rakastavista vilpittömistä ihmisistä, jotka kunnioittavat syvästi hänen palvontaansa, Kreikan ortodoksisen kirkon nykytila on vähintäänkin kauhistuttava. Valitettava ykseyden puute, kirkon keskenään taistelevien ryhmäkuntien väkivaltaiset yhteenotot, häpeällisten moraaliskandaalien tulva ja itseään ”ainoaksi Jumalan tosi kirkoksi” sanovan uskonnon kyvyttömyys antaa hengellistä ohjausta saavat monet kreikkalaiset tuntemaan itsensä pettyneiksi ja tympääntyneiksi.

Vallitseva asiaintila turhauttaa, jopa suututtaa tavallisia ihmisiä. Muuan yliopiston professori valitti eräässä huomattavassa kreikkalaisessa sanomalehdessä: ”Kreikan kirkkoa repii ennennäkemättömän voimakas ja pitkä kriisi, joka asettaa kyseenalaiseksi – – [kirkon] arvovallan ja jäytää sen instituutioiden luontaista arvoa. Valitettavasti vahinkoa aiheutuu jatkuvasti lisää.”

Miten tällainen tilanne kehittyi? Onko Kreikan ortodoksisen kirkon ja valtion välisestä läheisestä suhteesta ollut todellista hyötyä? Mitä näille kirkon ja valtion välisille suhteille tapahtuu tulevaisuudessa? Mikä vaihtoehto on niillä, jotka etsivät aitoa, yksimielistä Kristuksen seurakuntaa? Tarkastellaanpa tosiasioita ja katsotaan, mitä Raamatulla on sanottavana tästä asiasta.

Taistelua vallasta

Kun sotilasdiktatuuri hallitsi Kreikkaa vuosina 1967–74, se puuttui tarmokkaasti ortodoksisen kirkon asioihin lujittaakseen omaa valtaansa. Yrittäessään saada vallan täysin käsiinsä sotilasjuntta hajotti aiemmin valitun pyhän synodin – korkeimman toimeenpanevan elimen Kreikan ortodoksisessa kirkossa – ja nimitti oman synodinsa ”ansioiden perusteella”, kuten asia ilmaistiin. Kun demokratia palautettiin vuonna 1974, kirkon hallitseva elin valittiin uudelleen kirkon sääntöjen mukaisesti. Tämä johti siihen, että ne piispat, jotka olivat muodostaneet osan juntan nimittämästä synodista, pantiin viralta ja korvattiin muilla.

Hallituksen lakiehdotus, joka hyväksyttiin vuonna 1990, antoi kuitenkin erotetuille piispoille oikeuden vaatia asemaansa takaisin itselleen valittamalla asiasta maallisiin tuomioistuimiin ja lopulta korkeimpaan hallinto-oikeuteen, valtioneuvostoon. Kolme näistä papeista toimi juuri näin, ja lopulta he voittivat juttunsa. Seurauksena tästä on ollut se, että kolmessa Kreikan ortodoksisessa arkkihiippakunnassa on kussakin kaksi piispaa – toisen tunnustaa virallisesti vain Kreikan ortodoksinen kirkko ja toisen tunnustaa virallisesti valtioneuvosto.

”Taistelevia kristittyjä”

Aiemmin viralta pannut piispat ovat saaneet takaisin asemansa, ja he kieltäytyvät ehdottomasti tunnustamasta niiden piispojen olemassaoloa, jotka virallinen kirkko on nimittänyt. Lisäksi kutakin heistä kannattaa suuri joukko ”uskonnollisia fanaatikkoja” – kuten heitä eräässä sanomalehdessä kuvailtiin – jotka ajavat kiihkeästi ja äänekkäästi piispansa asiaa. Tämän asetelman vuoksi heräsi kiihkeitä reaktioita, kun televisiossa näytettiin eri puolilta maata näkymiä väkivaltaisuuksista, joissa tällaiset ”taistelevat kristityt” tunkeutuivat väkisin kirkkoihin, murskasivat uskonnollisia ikoneja ja hyökkäsivät vastakkaisen ryhmäkunnan pappien ja maallikkojen kimppuun. Useimmissa näistä tapauksista mellakkapoliisin täytyi puuttua tilanteeseen, jotta rauha saatiin palautettua. Tapahtumat saavuttivat huippukohtansa loka–marraskuussa 1993 Ateenan vauraan esikaupunkialueen Kifisian kirkoissa ja myöhemmin heinä- ja joulukuussa 1994 Larissan kaupungissa, kun sokeasta uskonnollisesta fanaattisuudesta johtuvat mellakat järkyttivät kreikkalaisia.

Väkivaltaisimmat yhteenotot sattuivat 28. heinäkuuta 1994, kun Ignatius, pyhän synodin nimittämä Larissan piispa, asetettiin virkaan. Ethnos-sanomalehden etusivulla luki suurin kirjaimin: ”Larissasta taistelukenttä uuden piispan vuoksi – pimeä keskiaika on palannut.” Lehdessä sanottiin: ”Vain yksi ilmaus on sopiva: pimeä keskiaika. Miten muuten voisi mitenkään kuvailla sitä, mitä tapahtui eilen Larissassa, – – katutappeluita, mellakoita, fyysisiä vammoja?”

Joitakin viikkoja myöhemmin vastustajat kävivät piispa Ignatiuksen auton kimppuun ”rautatangoin ja mailoin kiihkeän takaa-ajon jälkeen”. Eräs toimittaja ihmetteli: ”Voiko tällaisiin tekoihin syyllistyneistä ajatella, että he ovat täynnä kristillisiä tunteita, kun heidän fanaattisuutensa saa heidät samaan aikaan toimimaan kuin gangsterit, syyllistymään väkivaltaan, joka voisi johtaa kuolemaan? – – Ja kirkon huomattavat johtajat kannustavat tällaisiin tekoihin ja katsovat niitä läpi sormien.”

Tilanne paheni entisestään joulun aikaan. Eleftherotipia-sanomalehdessä kirjoitettiin seuraavaa niistä traumaattisista tapahtumista, jotka sattuivat Larissassa 23.–26. joulukuuta 1994: ”Se oli häpeällinen joulu Larissassa, missä pitkäaikainen erimielisyys pilasi – – [juhlan]. – – Samalla kun kirkonkellot ilmoittivat Kristuksen syntymästä, poliisit pamputtivat ’vanhurskaita ja epävanhurskaita’. Mellakat, yhteenotot, kirosanojen vuodatukset ja pidätykset korvasivat hyvän joulun ja Jumalan siunauksen toivotukset pyhän Konstantinuksen kirkon pihamaalla Larissassa. – – [Ignatiuksen vastaiset] mielenosoittajat alkoivat pian esittää solvauksia ja ottivat sen jälkeen yhteen poliisin kanssa. – – He muuttivat kirkon pihamaan taistelukentäksi.”

Miten ihmiset suhtautuivat tähän? Eräs ortodoksimies sanoi: ”En voi ymmärtää, miten kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset voivat syyllistyä sellaisiin väkivallantekoihin kirkkopyhien aikana. Miten voin mennä kirkkoon, kun on olemassa vaara, että minut piestään siellä?” Ja eräs harras ortodoksinainen totesi: ”Pelkään kaiken tämän jälkeen mennä kirkkoon.”

Ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, Kreikan ortodoksista kirkkoa koskevia moraaliskandaaleja paljastuu yhtenään. Viestimissä on esitetty tämän tästä paljastuksia joidenkin pappien rappeutuneesta moraalista: homoseksuaalisista ja pedofiilipapeista, varojen kavalluksista ja muinaisesineiden laittomasta myynnistä. Viimeksi mainittu on mahdollista, koska monilla papeilla on vapaa pääsy kallisarvoisten ikonien ja muiden arvokkaiden esineiden säilytyspaikkoihin.

Tämä tilanne rikkoo todella räikeästi sitä apostoli Paavalin kristityille antamaa voimakasta kehotusta, että heidän ei tule olla ihmisten seuraajia, koska tämä johtaa ”erimielisyyksiin” ja ”jakaumiin” (1. Korinttilaisille 1:​10–13; 3:​1–4).

Onko kirkon ja valtion välisillä suhteilla tulevaisuutta?

Kreikan valtion perustamisesta lähtien Kreikan ortodoksisella kirkolla on ollut valtakirkon etuoikeuksinen asema. Kreikassa kirkkoa ei ole vielä erotettu valtiosta. Perustuslaki takaa Kreikassa ortodoksiselle kirkolle ”vallitsevan uskonnon” aseman. Tämä merkitsee sitä, että ortodoksisen kirkon vaikutus ulottuu kaikille julkisen elämän aloille, esimerkiksi julkishallintoon, oikeusjärjestelmään, poliisilaitokseen, koululaitokseen ja käytännöllisesti katsoen kaikille muille yhteiskunnan alueille. Tällainen kirkon läsnäolo kaikkialla on merkinnyt sitä, että Kreikan uskonnolliset vähemmistöt ovat saaneet kokea vainoa ja sanoin kuvaamattomia vaikeuksia. Vaikka perustuslaki takaakin uskonnonvapauden, käy lähes aina niin, että kun uskonnollinen vähemmistö yrittää vaatia oikeuksiaan, se huomaa kietoutuneensa uskonnollisen ennakkoluuloisuuden ja vastustuksen läpipääsemättömään verkkoon, jonka kirkon ja valtion väliset suhteet ovat saaneet aikaan.

Perustuslain muuttaminen näyttää ilmeiseltä lähitulevaisuudessa, ja siksi kuuluu jo voimakkaita vaatimuksia, joiden mukaan kirkko ja valtio pitää erottaa toisistaan. Vaikutusvaltaiset Kreikan perustuslain asiantuntijat ja tutkijat kiinnittävät huomiota niihin ongelmiin, jotka johtuvat tästä kirkon ja valtion läheisestä yhteistoiminnasta. Heidän mukaansa ainoa toimiva ratkaisu olisi se, että nämä kaksi instituutiota erotettaisiin toisistaan.

Samaan aikaan kirkon johtajat korottavat äänensä tällaista eroa vastaan. Eräs ortodoksipiispa kosketteli arkaa aihetta, johon tällainen kirkon ja valtion välisten suhteiden kehitys vaikuttaisi haitallisesti, kun hän kysyi: ”Johtaisiko tämä siihen, että valtio ei enää maksaisi palkkaa papeille? – – Se merkitsisi sitä, että monet seurakunnat jäisivät ilman pappia.” (Vrt. Matteus 6:​33.)

Kirkon ja valtion läheisistä suhteista johtuu myös se Kreikan laissa – täysin vastoin Kreikkaa sitovia Euroopan unionin säännöksiä ja Euroopan ihmisoikeuksien yleissopimuksen artikloja – oleva vaatimus, jonka mukaan jokaisen Kreikan kansalaisen henkilötodistuksesta täytyy käydä ilmi, mihin uskontoon hän kuuluu. Puolueettomat ihmiset vastustavat voimakkaasti tätä, koska yleensä käy niin, että uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvat joutuvat syrjinnän kohteeksi. Eräs toimittaja totesi: ”Tällä voi hyvin todennäköisesti olla kielteinen vaikutus uskonnollisten vähemmistöjen oikeuteen käyttää uskonnollista vapautta.” Ta Nea -⁠sanomalehdessä sanottiin tästä asiasta: ”Valtion pitäisi tehdä päätöksensä ja säätää lakeja välittämättä kirkon määräilevistä menettelyistä ja reaktioista, kun on kyse esimerkiksi siitä, että henkilötodistukseen on pakko merkitä asianomaisen uskonto.”

Perustuslain professori ja Euroopan parlamentin jäsen Dimitris Tsatsos tähdensi sen tärkeyttä, että kirkko ja valtio on erotettava pikaisesti toisistaan, sanoessaan: ”[Kreikan] kirkon on lopetettava yhteiskunnallisen, poliittisen ja kulttuurielämän määräileminen. Kreikan kirkon toiminta on sortavaa. Se on despoottista kulttuurimme ja yhteiskuntamme hallintaa.” Eräässä toisessa haastattelussa tämä sama professori sanoi: ”Kirkolla on Kreikassa pelottava valta, joka ei valitettavasti ulotu vain kirkon tavanomaiseen suhteeseen häikäilemättömän konservatismin kanssa, vaan kirkko on onnistunut ujuttautumaan myös kreikkalaisen yhteiskunnan edistysmieliseen osaan. Henkilökohtaisesti vaadin, että kirkko ja valtio on erotettava toisistaan. Vaadin, että Kreikan ortodoksit asetetaan samalle tasolle kuin muihin Kreikan uskontoihin kuuluvat ja että heitä pidetään tasa-arvoisina näiden kanssa.”

Tosi kristityt ovat yksimielisiä

Tosi kristillisyyden tuntomerkkiä on todellakin vaikea löytää Kreikan ortodoksisesta kirkosta. Jeesus ei tarkoittanut, että kristillisyyden sisällä kehittyisi jakaumia ja eripuraisuutta. Rukoillessaan Isäänsä hän pyysi, että hänen opetuslapsensa ”olisivat kaikki yhtä” (Johannes 17:​21). Ja näillä opetuslapsilla tuli ’olla rakkaus keskuudessaan’, sillä tämä rakkaus on Kristuksen aitojen seuraajien tuntomerkki (Johannes 13:​35).

Yksimielisyydelle ei näytä löytyvän sijaa Kreikan ortodoksisessa kirkossa. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa ainutlaatuista uskonnollisten järjestöjen keskuudessa nykyään. Se on pikemminkin tyypillinen esimerkki siitä jakautuneisuudesta, joka vitsaa kristikunnan uskontoja.

Jumalaa vilpittömästi rakastavien ihmisten on vaikea sovittaa tätä valitettavaa asiaintilaa yhteen sen kanssa, mitä apostoli Paavali sanoo tosi kristityille 1. Korinttilaiskirjeen 1:​10:ssä: ”Mutta minä kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kautta, että puhuisitte kaikki yhtäpitävästi ja ettei keskuudessanne olisi jakaumia, vaan että olisitte sopivasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa.”

Jeesuksen aitojen opetuslasten keskuudessa vallitsee tosiaankin murtumaton yksimielisyys. Koska heitä yhdistää kristillisen rakkauden side, heidän keskuudessaan ei ole poliittisia tai opillisia eroja eikä erimielisiä lahkoja. Jeesus selitti selvästi, että jokainen voisi tunnistaa hänen seuraajansa ”heidän hedelmistään” eli toiminnastaan (Matteus 7:​16). Tämän lehden julkaisijat kehottavat sinua perehtymään siihen, millaisia ”hedelmiä” Jehovan todistajat tuottavat. Kreikassa sekä muualla maailmassa heidän keskuudessaan vallitsee aito kristillinen ykseys.

[Kuva s. 18]

Papit ottivat yhteen poliisin kanssa

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Kirjasta The Pictorial History of the World