Missä on kirkkokansa?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ESPANJAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
”Uskonnolle mikään ei ole niin kohtalokasta kuin välinpitämättömyys.”
EDMUND BURKE, 1700-LUVULLA ELÄNYT ENGLANTILAINEN VALTIOMIES
TUULISELLA tasangolla Espanjan pohjoisosassa sijaitsee pieni Caleruegan kaupunki. Tätä keskiajalla perustettua kaupunkia hallitsee vaikuttava romaaninen luostari. Se on rakennettu 700 vuotta sitten Domingo de Guzmánin – dominikaanien veljeskunnan perustajan – kunniaksi, sillä hän oli syntynyt täällä. Seitsemän vuosisataa tässä luostarissa on asunut nunnia, jotka haluavat viettää hiljaista elämää eristäytyneenä muusta maailmasta.
Luostarin katto vuotaa, ja vanhat muurit ovat alkaneet murentua. Abbedissa on kuitenkin huolissaan siitä rappiosta, jonka vaikutus tuntuu laajemmalla alueella, nimittäin uskonnon itsensä murentumisesta. ”Kun tulin tähän luostariin lähes 30 vuotta sitten, täällä oli 40 nunnaa”, hän selittää. ”Nyt meitä on enää 16. Täällä ei ole nuoria naisia. Uskonnollinen kutsumus näyttää olevan jotakin sellaista, mikä kuuluu menneisyyteen.”
Se, mitä tapahtuu Caleruegassa, on ominaista myös suurelle osalle Eurooppaa. Ei ole syntynyt voimakasta uskonnonvastaista joukkoliikettä, mutta kirkoista on vain vähin äänin lähtenyt ihmisiä katkeamattomana virtana. Euroopan kuuluisat katedraalit palvelevat nykyään matkailijoita, sen sijaan että ne vetäisivät puoleensa paikallista kirkkokansaa. Protestanttinen kirkko ja katolinen kirkko, joita aiemmin ei näyttänyt lannistavan mikään, ovat joutumassa apatian valtaan. Ihmisten elämää eivät hallitse uskonnolliset, vaan maalliset asiat. Kirkon edustajat kutsuvat tällaista suuntausta maallistumiseksi. Uskonnolla ei vain näytä enää olevan merkitystä. Onko Euroopan uskonnollinen ilmapiiri ehkä esimakua samanlaisesta heikkenemisestä, joka tulee kohtaamaan myös muuta maailmaa?
Mitä on tapahtumassa kirkossakäynnille?
Tämä ilmiö ei ole mitään uutta Pohjois-Euroopassa. Ainoastaan 5 prosenttia Skandinavian luterilaisista käy kirkossa säännöllisesti. Englannissa käy vain 3 prosenttia anglikaaniseen kirkkoon kuuluvista sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että Etelä-Euroopan katolilaiset ovat ottaneet mallia pohjoiseurooppalaisista naapureistaan.
Ranskassa, valtaosaltaan katolisessa maassa, käy vain joka kymmenes kansalainen kerran viikossa kirkossa. Niiden espanjalaisten määrä, jotka pitävät itseään ”hartaina katolilaisina”, on 25:n viime vuoden aikana pudonnut 83 prosentista 31 prosenttiin. Espanjalainen arkkipiispa Ramon Torrella kertoi vuonna 1992 lehdistötilaisuudessa, että ”Espanja ei ole katolinen maa; ihmiset osallistuvat pääsiäisviikon juhlakulkueisiin ja käyvät messussa jouluna – mutta eivät joka viikko”. Vieraillessaan vuonna 1993 Madridissa paavi Johannes Paavali II sanoi, että ”Espanjan täytyy palata kristillisille juurilleen”.
Uskontoa vierastava asenne on levinnyt maallikkojen ohella myös pappeihin. Vuosittain vihittävien pappien määrä laski Ranskassa 140:een vuonna 1988 (alle puoleen vuoden 1970 määrästä), kun taas Espanjassa on noin 8000 pappia luopunut virastaan voidakseen mennä naimisiin. Toisaalta jotkut niistä, jotka edelleen palvelevat laumojaan, suhtautuvat epäillen omaan sanomaansa. Vain 24 prosenttia Ruotsin luterilaisista papeista tuntee voivansa saarnata taivaasta ja helvetistä ”puhtaalla omallatunnolla”, kun taas Ranskassa joka neljäs pappi on epävarma jopa Jeesuksen kuolleista nousemisesta.
Nautinnot ja mieltymykset hurskauden edelle
Mikä on ottamassa uskonnon paikan? Monissa perheissä ajanviete on syrjäyttänyt kirkossakäynnin. Sunnuntaisin perheet menevät mieluummin uimarannalle tai vuoristoon kuin kirkkoon. ”Messussa käyminen on ikävystyttävää”, sanoi Juan, tyypillinen espanjalainen nuori, kohauttaen olkapäitään. Jumalanpalvelukset eivät pysty kilpailemaan jalkapallo-ottelujen tai popkonserttien kanssa, jotka keräävät stadionit täyteen yleisöä.
Kirkossakäynnin vähentyminen ei ole ainut todiste uskonnon alamäestä. Monet eurooppalaiset mieluummin valikoivat erilaisista uskonkäsityksistä itselleen ne, jotka sopivat heille parhaiten. Nykyään voi ihmisten omilla käsityksillä olla vain hyvin vähän yhteistä sen kirkon virallisten oppien kanssa, jonka jäseniä he ovat. Valtaosa eurooppalaisista – olivat he sitten katolilaisia tai protestantteja – ei enää usko kuolemanjälkeiseen elämään, eikä yli puolet Ranskan, Italian ja Espanjan katolilaisista liioin usko ihmeisiin.
Piispat näyttävät voimattomilta tällaisen toisinajattelun vyöryn edessä. Selvimmin tämä on näkynyt paavin kampanjoinnissa raskaudenehkäisyä vastaan. Vuonna 1990 paavi Johannes Paavali II kehotti katolisia apteekkareita olemaan myymättä ehkäisyvälineitä. Hän sanoi, että nämä tuotteet ”sotivat luonnonlakeja vastaan ja siten vahingoittavat yksilön ihmisarvoa”. Myös uudessa ”Katolisen kirkon katekismuksessa” sanotaan painokkaasti, että ”miehen ja naisen välistä aviorakkautta sitoo näin ollen kaksiosainen velvollisuus: uskollisuus ja hedelmällisyys” (Catechism of the Catholic Church).
Katoliset avioparit eivät yleensä anna tämän kaltaisten jyrkkien käskyjen häiritä itseään, vaan he tekevät niin kuin heille parhaiten sopii. Etelä-Euroopan katolisissa maissa on nykyisin harvinaista, että perheessä on enemmän kuin kaksi lasta. Kun kondomit olivat Espanjassa kaksi vuosikymmentä sitten lähes mustan pörssin tavaraa, niin nykyään niitä mainostetaan säännöllisesti televisiossa, ja vain kolme prosenttia Ranskan katolisista naisista sanoo noudattavansa raskaudenehkäisyä koskevaa kirkon virallista säädöstä.
Ei ole epäilystäkään siitä, että eurooppalaiset ovat kääntämässä selkänsä kirkoille ja niiden opeille. Canterburyn anglikaaninen arkkipiispa George Carey luonnehti oman kirkkonsa tilannetta osuvasti: ”Veremme on valumassa kuiviin”, hän sanoi, ”ja se on meille todella vakava ongelma, joka meidän on tunnustettava.”
Uskonnon rakennelma ei Euroopassa ole huojunut näin pahasti sitten uskonpuhdistuksen aikaisten mullistusten. Miksi monet eurooppalaiset ovat menettäneet kiinnostuksensa uskontoa kohtaan? Millainen on uskonnon tulevaisuus?