Ranskan kirkko muutostilassa
Herätkää!-lehden Ranskan-kirjeenvaihtajalta
”’Kirkossakäynti on melkein nollapisteessä. Joka aamu pidän messun varpusille ja hämähäkeille. Viime vuonna toimitin yhden kastamisen ja 26 hautausta, mutta ajatelkaa, en ainuttakaan avioliittoon vihkimistä.’ Kun hän [tämä pappi] aikoinaan saapui La Bastideen [Etelä-Ranskaan], hänen uskontotunneillaan kävi 85 lasta. Nyt lapsia on yhteensä viisi. Hiippakunnassa on vain yksi seminaarioppilas, ja 120 seurakuntaa on vailla pappia.” (Eräs pappi pariisilaisessa Le Figaro -päivälehdessä.)
”Kuka päättää palauttaa katolilaisille gregoriaaniset hymnit, kauniit ylistyslaulut – – kukitetut alttarit, messupuvut, suitsutuksen, urut ja papin saarnastuoliin? – – Kauan kateissa ollut katolilainen, joka päättäisi tänä päivänä palata kirkon helmaan, muistuttaisi tuhlaajapoikaa. Hän ei kuitenkaan löytäisi isänsä lämminhenkistä kotia, vaan kaiuttimin varustetun pysäköintialueen.” (Geneviève Dormann Le Figaro Magazine -lehdessä.)
1970-LUVUN lopusta lähtien tilanne on muuttunut melkoisesti niiden katolilaisten kohdalla, jotka avioituvat protestantin kanssa. Vuoteen 1966 asti katolinen aviopuoliso joutui vahvistamaan allekirjoituksellaan valan, joka velvoitti hänet kasvattamaan kaikki avioliitosta syntyvät lapset katolilaisiksi. Protestanttinen mies tai vaimo joutui myös panemaan nimensä alle tähän sopimukseen. Nykyään kirkko on suvaitsevaisempi. Vihkimisen saa toimittaa joko protestanttinen tai katolinen pappi tai he molemmat yhdessä joko protestanttisessa tai katolisessa kirkossa.
”Paitsi että katolinen kirkko on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen uudistanut julkista kuvaansa, se myös suhtautuu itseensä nykyään eri lailla. – – Kirkko on nykyään vähemmän suurellinen, se on lähestynyt muita kristillisiä uskontoja, tunnustaa omantunnonvapauden ja on ilmoittanut olevansa halukas ’auttamaan koko maailmaa’.” (Ranskalainen päivälehti Le Monde.)
Muutaman vuosikymmenen kuluessa ja etenkin Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta lähtien katolisessa kirkossa on tapahtunut monia muutoksia. Mitä tavalliset seurakuntalaiset ja papit ajattelevat niistä?
Ajat ovat muuttuneet
1960-luvun alussa Pariisin arkkipiispa kardinaali Feltin antoi hiippakuntansa papeille luvan luopua pappispuvuistaan ja alkaa käyttää maallisempia asusteita, jopa kokopukua, jonka rinnusliepeessä oli pieni risti. Roomalaiskatolinen messupuku hävisi melkein kokonaan Ranskasta, ja sitä käyttävätkin siellä enää vain vanhoillisen suunnan papit. Samoihin aikoihin katolilaisille tarjottiin mahdollisuus käydä messussa sunnuntaiaamujen sijasta lauantaiiltaisin.
Jumalanpalvelusmenot, jotka vuosisatoja olivat pysyneet samanlaisina, muuttuivat monella tavalla. Messuun liitettiin nykyaikaisia lauluja, mikä ei välttämättä ollut kaikkien mieleen. Alttari käännettiin kirkossa toisin päin, niin että pappi on nykyään kasvotusten laumansa kanssa kirkonmenojen aikana. Tärkeimpiä muutoksia katolisissa jumalanpalvelusmenoissa oli kuitenkin se, että messuissa alettiin käyttää kansankieltä. Seurauksena oli, että latina hävisi lähes tyystin messukäytöstä.
François, Maryse ja Gilles ovat esimerkkejä siitä, miten jotkut hartaat katolilaiset suhtautuivat tähän muutokseen. François hyväksyi täysin messujen toimittamisen ranskaksi. Hän sanoi: ”Nyt papin puheista sai ainakin selvän.” Maryse oli tätä muutosta vastaan, sillä hänen mukaansa messu ”oli aikaisemmin kauniimpi”. Gilles oli Marysen kanssa samaa mieltä. Hän sanoi paljastaen sisimpiä tuntojaan: ”Kun latina korvattiin ranskalla, minusta se tuntui uskosta luopumiselta.”
Monet niistä katolilaisista, jotka hyväksyvät nämä muutokset, ovat sitä mieltä, ettei vielä ole menty tarpeeksi pitkälle. Jotkut ovat esittäneet, että kirkon pitäisi osallistua aktiivisemmin maailman asioihin. Toiset purkaisivat pappien selibaattimääräyksen, ja he kannattavat jopa naispappeutta.
Missä on seurakuntalaisten uskollisuus?
Tällaisten muutosten vaikutus näkyy muuallakin kuin vain kirkonmenoissa. Monissa maissa on kirkossakäynti vähentynyt huomattavasti. Niinpä esimerkiksi niiden Ranskan katolilaisten määrä, jotka käyvät messussa vähintään kerran kuussa, on 25 vuodessa vähentynyt 45 prosentista 20 prosenttiin. Säännöllinen papille ripittäytyminen on käynyt vanhanaikaiseksi. Kun vuonna 1952 ranskalaisista kävi 51 prosenttia vähintään kerran vuodessa ripittäytymässä, niin erään tuoreen tutkimuksen mukaan enää vain 14 prosenttia heistä tekee samoin.
Lauman valvonnasta on myös tullut vakava ongelma. Papit vanhenevat. Uusia pappeja on liian vähän täyttämään niitä virkoja, jotka vapautuvat pappien luopuessa virastaan tai kuollessa. Niinpä maallikot ovat alkaneet auttaa aktiivisemmin palvontamenoissa.
Pappispula tuntuu paljon kipeämpänä maaseudulla. Ranskassa ovat nykyään sadat maalaisseurakunnat vailla pappia, ja monet seurakuntalaisista joko matkustavat sunnuntaimessuun läheisiin pikkukaupunkeihin tai heidän on pakko tyytyä tilaisuuksiin, joista kirkko käyttää Ranskassa nimilyhennettä ADAP, joka tulee sanoista ”seurakuntatilaisuudet papin poissa ollessa”. Mitä ihmiset ajattelevat tällaisista tilaisuuksista, joita ei enää voida pitää messuina? Eräs nunna sanoi suoraan, millainen on tilanne Ranskan keskiosissa: ”Ihmiset eivät todellisuudessa vaadi mitään. Jos täällä ei järjestettäisi sunnuntaisin mitään, he tyytyisivät lopulta siihenkin.”
Uudet – useimmiten hurmokselliset – katoliset suunnat ovat monille toivon merkki. Ne kuitenkin tavoittavat vain hyvin pienen osan tavallisista katolilaisista, eikä niillä ole tarjota ratkaisua niin sanottuun kirkon kriisiin.
Miksi tällaisia muutoksia tapahtuu? Milloin niitä alkoi ilmaantua? Mikä on polkaissut ne liikkeelle? Voidaksemme vastata näihin kysymyksiin ryhdymme tarkastelemaan lyhyesti katolisen kirkon historiaa kuluneitten 30 vuoden ajalta.