Maggyn koettelemus ja minun siunaukseni
Tiistaina 2. toukokuuta 1995 tyttäreni syntyi ja vaimoni kuoli. Maggy ei saanut valitettavasti koskaan nähdä lapsensa kasvoja. Toivon, että saan esitellä Tamaran äidilleen, kun tämä saa ylösnousemuksen.
OLTUAMME naimisissa 16 vuotta lääkäri kertoi vaimolleni Maggylle, että tällä oli rintasyöpä ja elinaikaa jäljellä vain kuukausia. Siitä on nyt viisi vuotta. Onneksi Maggy saattoi noina elämänsä viimeisinä vuosina viettää melko normaalia elämää. Vasta vähän ennen loppua tuska kävi lähes kestämättömäksi.
Koska hänen syöpänsä oli levinnyt laajalle, lääkärit sanoivat, että hän tuskin tulisi raskaaksi. Koimme siksi melkoisen järkytyksen, kun hänen ollessaan syövän etenemistä seuraavassa rutiininomaisessa ultraäänitutkimuksessa nähtiin, että hänen kohdussaan oli lapsi! Se oli tyttö. Maggy oli viidettä kuukautta raskaana. Hän oli suunniltaan ilosta sen johdosta, että hänestä tulisi ensimmäistä kertaa äiti.
Maggy teki kaikkensa huolehtiakseen siitä, että vauva syntyisi terveenä. Hän valvoi ruokavaliotaan, ja vielä elämänsä kahden viimeisen viikon aikana, jolloin tuskat kävivät sietämättömiksi, hän otti särkylääkkeitä vain silloin, kun ei enää kestänyt kipua.
Siunauksena terve lapsi
Lauantaina 29. huhtikuuta Maggylla oli sydämentykytystä ja hän sanoi: ”Minä varmaan kuolen.” Olin hänen kanssaan koko viikonlopun. Soitettuani lääkärille maanantaina vein hänet heti sairaalaan Montrealiin Kanadaan, melko lähelle St. Jérômessa sijaitsevaa kotiamme.
Puoli kuuden maissa seuraavana aamuna sairaanhoitaja käveli Maggyn huoneen oven ohi ja huomasi, että hän oli tuskissaan. Hänellä oli nähtävästi sydänkohtaus. Lääkäri kutsuttiin heti paikalle viereisestä huoneesta. Vaikka Maggy kuoli, hoitohenkilökunnan onnistui pelastaa lapsemme. Tamara syntyi kaksi ja puoli kuukautta liian aikaisin ja painoi ainoastaan 1,1 kiloa.
Koska Tamaran veriarvot olivat alhaiset, lääkärit halusivat antaa hänelle verensiirron. Heitä kannustettiin kuitenkin käyttämään sen sijaan synteettistä erytropoietiinihormonia. He tekivät niin, ja kun nähtiin, että hänen veriarvojaan onnistuttiin kohottamaan tämän valmisteen avulla, muuan sairaanhoitaja sanoi: ”Miksei tätä anneta kaikille vauvoille?”
Tamaralla oli muitakin ennenaikaiseen syntymään liittyviä ongelmia, mutta ne kaikki saatiin ratkaistua. Itse asiassa kun neurologi tri Watters tutki Tamaran myöhemmin, hän sanoi sairaanhoitajalle: ”Olette tainnut antaa minulle väärän vauvan tutkittavaksi; tyttö näyttää minusta täysin normaalilta.”
Kuoleman kohtaaminen ja siitä selviäminen
Minun oli vaikeaa katsella, kun Maggy teki kuolemaa. Tunsin itseni kovin avuttomaksi. Oli hyvin raskasta puhua Maggyn kuolemasta. Silti puhuin siitä, kun kristittyjä veljiäni ja sisariani tuli sairaalaan. Tuska väistyi vähitellen sitä mukaa, mitä enemmän siitä puhuin. Aina kun luen Vartiotornista tai Herätkää!-lehdestä kirjoituksen, joka koskettaa minua erityisesti, panen sen syrjään kirjastoni pieneen henkilökohtaiseen osaan ja tarpeen tullen otan sen esiin ja luen sen.
Toisena haasteena on ollut tulla tyhjään kotiin. Yksinäisyyttä on hyvin vaikea kestää. Tämä tunne nousee yhä esiin aika ajoin, vaikka saankin nauttia rakentavasta kristillisestä toveruudesta. Maggylla ja minulla oli tapana tehdä kaikki yhdessä, ja puhuimme siitä, millainen ongelma yksinäisyydestä tulisi minulle. Hän halusi, että menisin uudelleen naimisiin. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.
Tukea toisilta kristityiltä
En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Jehovan todistajien sairaalayhteyskomitean (SYK) apua. Sinä aamuna, jona Maggy kuoli, sairaalassa oli eräs asioista perillä oleva, SYK:hon kuuluva todistaja, ja hän antoi minulle tarvitsemaani apua.
Se, kuinka St. Jérômessa toimiva kristillinen seurakuntamme sekä alueen muut seurakunnat auttoivat minua, teki vaikutuksen sairaalan henkilökuntaan. Sinä iltana, jona Maggyn kuolemasta ilmoitettiin kristillisessä kokouksessamme, yli 20 rakasta ystävää tarjoutui auttamaan. Sain todella valtavasti tukea.
Ystävät laittoivat minulle ruokaa – jääkaappini pakastelokero oli täynnä kuukausikaupalla. Sukulaiseni ja kristityt veljeni ja sisareni huolehtivat jopa siitä, että tyttäreni sai vaatteita. He toivat minulle niin paljon tavaroita, ettei minulla ollut niille kaikille tarpeeksi säilytystilaa.
Nykyisiä ilonaiheita ja tulevaisuudennäkymiä
Tamara auttaa minua olemaan ajattelematta menetystäni. Hän on valloittanut sydämeni kokonaan. Toivottaessani hänelle joka päivä iloisesti hyvää huomenta, hän vastaa minulle leveästi hymyillen, alkaa ”puhua” ja heiluttelee innoissaan käsiään ja jalkojaan.
Harrastan tähtitiedettä ja odotan innokkaasti sitä, että voin ottaa Tamaran syliini ja antaa hänen katsoa kaukoputkellani Suuren Tekijämme, Jehovan, taivaallisia ihmetöitä. Minua lohduttaa suuresti sen ajatteleminen, millaista on loputon elämä paratiisissa maan päällä. Ja iloani lisää vielä senkin tietäminen, että Tamaralla voi olla tällainen tulevaisuus. (Psalmit 37:9–11, 29.)
Viiden viime vuoden tapahtumia voin kuvailla parhaiten sekä traumaattisiksi että iloisiksi. Olen oppinut paljon itsestäni ja yleensä elämästä. Odotan innoissani tulevaisuutta, jolloin ”kuolemaa [ei] enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole”, kuten Raamatussa kerrotaan (Ilmestys 21:3, 4).
Sitten ylösnousemuksessa Maggy voi vetää syvään henkeä tuntematta kipua. Vakaa toivoni ja haluni on ennen kaikkea, että voin silloin esitellä Tamaran Maggylle, niin että hän voi nähdä sen pikkutytön, jonka hyväksi hän teki niin paljon. (Kertonut Lorne Wilkins.)
[Kuva s. 26]
Vaimoni kanssa
[Kuva s. 26]
Tyttäremme Tamara