Pitäisikö meidän muistella menneitä?

”PYSTYVÄTKÖ juutalaiset unohtamaan natsien hirmuteot?” Tällaisen kysymyksen herätti Virgil Elizondo, San Antoniossa Texasissa toimivan meksikolais-amerikkalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Se on meille muistutus siitä, miten tällä vuosisadalla tapahtuneet julmuudet voivat jättää lähtemättömän jäljen kollektiiviseen muistiin. Armenialaisten kansanmurha (1915–23) ja kambodžalaisten joukkomurhat (1975–79) täytyy myös sisällyttää vuosisatamme julmuuksien joukkoon. Luettelo ei silti ole missään nimessä täydellinen.

Uskonnolliset ja poliittiset johtajat ovat yrittäneet edistää sovinnon syntymistä uhrien ja heidän vainoojiensa välille siten, että he ovat aika ajoin pyytäneet ihmisiä unohtamaan näiden kärsimät julmuudet. Näin kävi esimerkiksi Ateenassa vuonna 403 eaa. Tämä kaupunki oli saanut vastikään olla todistamassa ”kolmenkymmenen tyrannin” diktatuurin kukistumista. Tämä harvainvalta oli eliminoinut melkein kaikki vastustajansa, jopa tappamalla osan heistä. Uudet vallanpitäjät yrittivät palauttaa kansalaisten välille sopua julistamalla kukistuneen tyrannian kannattajille yleisen armahduksen eli amnestian (joka kreikaksi tarkoittaa ’unohdusta’ tai ’muistamattomuutta’).

Onko mahdollista unohtaa hallinnollisella päätöksellä?

On ehkä suhteellisen helppoa yrittää pyyhkiä pois syyttömiin ihmisiin kohdistuneitten julmuuksien muisto hallinnollisella päätöksellä. Hallitsijat voivat päättää tehdä näin poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä, kuten tapahtui muinaisessa Kreikassa ja useissa Euroopan maissa toisen maailmansodan päätyttyä. Esimerkiksi Italiassa armahdettiin vuonna 1946 hallinnollisella päätöksellä yli 200000 kansalaista, joiden ”oli todettu osallistuneen enemmän tai vähemmän merkittävästi fasistihallituksen rikoksiin”, sanoi sanomalehti La Repubblica.

Hallitusten tai viranomaisten tekemät päätökset ovat kuitenkin aivan eri asia kuin ne tunteet ja käsitykset, joita on yhteiskunnan yksityisillä jäsenillä. Ei ole mahdollista pakottaa hallinnollisella päätöksellä yksityisiä kansalaisia – kenties raakojen taistelujen, joukkomurhien tai muiden julmuuksien puolustuskyvyttömiä uhreja – unohtamaan sitä, mitä he ovat joutuneet menneisyydessä kärsimään.

Pelkästään tämän vuosisadan sodissa on kuollut yli sata miljoonaa ihmistä, monet heistä sanoin kuvaamattomien kärsimysten jälkeen. Jos voisimme lisätä tähän määrään kaikki ne, jotka on tapettu rauhan aikaisissa verilöylyissä, julmuuksien määrä kasvaisi hyvin suureksi. Monet ovat valmiita melkein mihin tahansa sen varmistamiseksi, ettei yksikään niistä joudu unohduksiin.

Jotkut haluaisivat pyyhkiä muiston pois

Ne, jotka kehottavat julmuuksien uhreja tai heidän jälkeläisiään antamaan anteeksi ja unohtamaan, sanovat usein, että menneitten muisteleminen vain aiheuttaa eripuraisuutta, varsinkin jos näistä asioista on kulunut jo vuosikymmeniä. He sanovat, että unohtamisella on yhdistävä vaikutus, kun sitä vastoin muisteleminen ei saa historian sivuja kääntymään taaksepäin, olivat kärsimykset sitten olleet miten traagisia tahansa.

Yrittäessään saada ihmiset unohtamaan jotkut ovat kuitenkin menneet niin pitkälle, että he ovat kieltäneet kauhistuttavimmat rikokset, mitä ihmiskuntaa vastaan on tehty. Jotkut ovat eräiden historian ”uudelleenkirjoittajien” tukemina väittäneet esimerkiksi, että natsien hirmuteot ovat vain tyhjää puhetta.a He ovat jopa järjestäneet kiertokäyntejä entisiin tuhoamisleireihin, kuten Auschwitziin ja Treblinkaan, ja kertoneet kävijöille, ettei noissa paikoissa ole ollut kaasukammioita –vaikka suuri määrä ihmisiä on nähnyt ne omin silmin ja niiden olemassaolosta on runsaasti todisteita ja dokumentteja.

Mistä johtuu, että tällaisten ”uudelleenkirjoittajien” virheelliset ajatukset ovat saaneet hyvän vastaanoton joissakin piireissä? Jotkut haluavat unohtaa oman syyllisyytensä ja oman kansansa syyllisyyden, ja syynä siihen on kansalliskiihko, heidän oma ideologiansa tai juutalaisvastaiset tai muut siihen verrattavat näkemykset. Kun julmuudet on unohdettu, syyllisyyden taakkakin katoaa saman tien, kuuluu ”uudelleenkirjoittajien” perustelu. Monet kuitenkin vastustavat voimakkaasti heidän vastuuttomuuttaan, ja eräs ranskalainen historiantutkija sanoikin heitä ”muistin murhaajiksi”.

He eivät unohda

On selvää, että niiden, jotka ovat selvinneet hengissä sodasta tai muista julmuuksista, on hyvin vaikea unohtaa niissä kuolleita läheisiään. Useimmat niistä, jotka haluavat muistaa julmuudet ja kansanmurhat, tekevät niin siksi, että heidän ja heidän läheistensä kärsimykset opettaisivat muille jotakin sellaista, mistä olisi apua pyrittäessä välttämään vastaavanlaisten raakuuksien toistuminen.

Saksan hallitus on tästä syystä päättänyt viettää niiden kauhutöiden paljastumisen vuosipäivää, joita natsit olivat tehneet Auschwitzin keskitysleirillä. Saksan liittopresidentin mukaan tarkoituksena on, että ”muisteleminen on varoituksena tuleville sukupolville”.

Paavi Johannes Paavali II oli samaa mieltä toisen maailmansodan päättymisen 50. vuosipäivänä: ”Kun vuodet kuluvat, tämän sodan muistot eivät saa haalistua, vaan niistä pitäisi tulla voimakas opetus meidän sukupolvellemme ja tuleville sukupolville.” On kuitenkin pakko sanoa, että katolinen kirkko ei aina ole johdonmukainen muistellessaan noiden vuosien julmuuksia ja uhreja.

Jotta tämän vuosisadan ja muiden vuosisatojen kansanmurhat antaisivat opetuksia ja varoituksia myös tuleville sukupolville, on perustettu useita museoita, joista voidaan mainita Washingtonissa oleva natsien hirmutekojen muistomuseo (Holocaust Memorial Museum) ja vastaavanlainen museo (Beit Hashoah Museum of Tolerance) Los Angelesissa. Samasta syystä tästä aiheesta on valmistettu tunteisiin vetoavia elokuvia ja muita dokumentteja. Kaikella tällä halutaan estää ihmiskuntaa kadottamasta muististaan ihmisiä, jotka ovat joutuneet kärsimään toisten ihmisten käsissä.

Miksi muistella?

”Ne, jotka eivät kykene muistamaan menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä”, kirjoitti espanjalais-amerikkalainen filosofi George Santayana. Näyttää valitettavasti siltä, että ihmiskunta on vuosituhansien kuluessa unohtanut nopeasti oman menneisyytensä ja siten tuominnut itsensä tekemään samat karvaat erehdykset yhä uudelleen.

Ihmisen aiheuttamassa raakojen joukkomurhien pitkässä sarjassa korostuu se, että ihminen on täydellisesti epäonnistunut yrittäessään hallita muita ihmisiä. Näin on tapahtunut siksi, että ihmiset ovat yhä uudelleen tehneet saman perustavaa laatua olevan virheen: he ovat hylänneet Jumalan ja hänen lakinsa. (1. Mooseksen kirja 3:1–6; Saarnaaja 8:9.) Aivan kuten Raamatussa on ennustettu, ”vääristynyt sukupolvi” tekee nykyään samoin ja saa kärsiä seurauksista (Filippiläisille 2:15; Psalmit 92:7; 2. Timoteukselle 3:1–5, 13).

Millainen sitten on Luojan, Jehovan, näkökanta, kun nyt kerran olemme liittäneet hänet käsiteltävänä olevaan asiaan? Minkä hän unohtaa ja minkä hän muistaa? Voidaanko ihmisen tekemien julmuuksien raskaasta perinnöstä päästä eroon? Tuleeko ’jumalattomien pahuus loppumaan’? (Psalmit 7:9.)

[Alaviite]

[Huomioteksti/Kuvat s. 7]

”Ne, jotka eivät kykene muistamaan menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” (George Santayana)

Krematorio ja uuni Auschwitzin keskitysleirissä

[Lähdemerkintä]

Oświęcim Museum