Missä kamelit ja hevoset vaeltavat vapaina
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA
AUSTRALIAN takamaat – millaisia mielikuvia tuon alueen mainitseminen sinussa herättää? Tuleeko mieleesi kenguruja ja lentokyvyttömiä emuja vilisevä maa, pölyiset ja punaiset aavikot sekä paahtavan kuumat päivät? Olet jossain määrin oikeassa – mutta kyse on myös yllätysten maasta.
Tiesitkö, että Australiassa vaeltavat maapallon viimeiset jäljellä olevat villit kamelilaumat ja maailman suurimmat villien hevosten laumat ja että tässä maassa myös koetaan koko planeetan pahin aasivitsaus? Näiden sitkeiden eläinten maahan saapuminen ja niiden selviytyminen elossa on melko tuntemattomaksi jäänyt kertomus äärimmäisestä sopeutumisesta ja ristiriidoista – ja elävä muistutus menneistä ajoista.
Rakennettu kameleiden avulla
Kuluneiden 40 vuoden aikana jotkut sisämaiden karjapaimenet ovat valittaneet samasta asiasta kuin muuan karjapaimen eräässä Australian kameleista kertovassa kirjassa: ”Olen nähnyt täällä todisteita siitä, että viisi kamelia on käytännöllisesti katsoen repinyt alas raja-aitaa kymmenen kilometrin matkalta – –. Yhdessä paikassa ne olivat rautalankaverkon lisäksi kaataneet myös tukipylväät.” (The Camel in Australia.)
Kalliit aidat eivät pysty pitämään puoliaan päättäväisen kamelin pitkille jaloille ja massiiviselle ruumiille. Kuitenkin juuri näiden samojen vahvojen jalkojen ansiosta voitiin tämän mantereen paahtuneen sisämaan halki muodostaa tarpeellisia yhdysreittejä.
Vuonna 1860 tutkimusmatkailijat Burke ja Wills, jotka tuolloin tekemällään historiallisella matkalla kulkivat Australian poikki etelästä pohjoiseen, toivat maahan kameleita Intiasta. Noista eksoottisista luontokappaleista tuli varhaisten tutkimusmatkailijoiden parhaita kumppaneita, koska ne olivat äärimmäisen vahvoja ja sitkeitä. Ne olivat myös hämmästyttävän taloudellisia kulkuvälineitä, sillä ne kuljettivat 300 kilon kuormia 800 kilometrin matkan vain 15 litralla vettä.
Näiden ihmeellisen luotettavien eläinten avulla rahdattiin ruokaa ja välineitä sisämaan kultakaupunkeihin, rakennettiin lennätinlinja Adelaidesta Darwiniin ja kartoitettiin Australian poikki kulkeva rautatielinja, joka yhdistäisi Sydneyn ja Perthin. Ne auttoivat viitoittamaan neljän miljoonan neliökilometrin alueelle tien, jota jopa nykyajan ajoneuvoilla on vaikea kulkea.
Kotieläiminä pidettyjen kamelien määrä oli vuonna 1922 suurimmillaan: 22000. Tilalle tulivat kuitenkin autot, ja monia kameleita päästettiin vapauteen. Nyt kun ne ovat saaneet vaeltaa ja lisääntyä vapaasti, niin tiettävästi yli 200000 yksilöä pitää Australian aavikoita kotinaan, ja jotkut arvioivat, että kanta kaksinkertaistuu seuraavien kuuden vuoden aikana.
Kaikkia kameleita ei kuitenkaan jätetä vaeltelemaan vapaina. Keski-Australian kameliseuran edustaja kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Australiassa on maailman ainoat täysin terveet kamelilaumat, ja siksi joka vuosi viedään pieni määrä kameleita Yhdysvaltojen ja Aasian eläintarhoihin tai -puistoihin.” Paikalliset matkanjärjestäjät tarjoavat turisteille myös tilaisuuden ratsastaa kamelilla ja löytää uudelleen Australian villit takamaat, joissa asustaa myös muita vapauteen päästettyjä kuormajuhtia.
Entä hevoset?
Ensimmäiset englantilaiset laivat purkivat lastinsa Australian rannikolle vuonna 1788: lastina oli vankeja, sotilaita ja hevosia. Hevosen historia tässä maassa on sekä romanttinen että traaginen niin kuin sen ihmistovereidenkin.
Hevoset olivat elintärkeitä uusien seutujen asuttamisessa. Ne kantoivat varhaisia uudisasukkaita mantereen neljälle kulmalle. Karkuun päässeet hevoset kerääntyivät pian laumoiksi; näitä hevosia alettiin kutsua nimellä brumby. Sana on voinut tulla Queenslandin alkuasukkaiden ’villiä’ tarkoittavasta sanasta baroomby.
Brumby-hevosten villi, vapaa luonne innoitti muiden muassa runoilija A. B. (Banjo) Patersonin mielikuvitusta, ja hänen balladinsa ”Lumisen joen mies” varmisti niiden paikan monien australialaisten sydämessä. Niiden joukot kasvoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun walerhevosten (hevosrotu, joka jalostettiin erityisesti Australian ratsuväkiprikaatin käyttöön ja jota käytti myös Intian armeija) kysyntä väheni ja niitä päästettiin vapaiksi. Nykyään eri puolilla mannerta vaeltaa arviolta 300000 villiintynyttä hevosta.
Hevosten vaeltaessa niiden kaviot moukaroivat sepän vasaran tavoin ohutta pintamaata ja repivät vesilammikoiden reunoja. Kun kuivuus yllättää, ne kuolevat nälkään tai janoon. Maassa, jota rasittavat myös suuret karjalaumat, näistä villiintyneistä hevosista on tullut sietämätön taakka. Niinpä joka vuosi niitä tapetaan tuhansia niiden kannan harventamiseksi. Joidenkin liha jalostetaan ihmisten käyttöön, joidenkin liha myydään lemmikkieläinten ruoaksi.
Mutta vielä runsaslukuisemmaksi on tullut aasi, brumby-hevosten sukulainen. Siitä on tullut oman menestyksensä uhri, koska se lisääntyy villiintynyttä hevosta nopeammin ja se on levinnyt laajemmalle alueelle kuin kamelit.
Juudas-ratkaisu
Kuten hevosia aasejakin tuotiin Australiaan 1700-luvun lopulla vetämään taakkoja tai kyntämään peltoja, ja pian ne sopeutuivat alueelle. Niitä päästettiin joukoittain vapauteen 1920-luvulla, ja niiden kanta kasvoi kolmikymmenkertaiseksi verrattuna luonnossa eläviin villiaasilaumoihin.
Koska aasit on kamelien tavoin tarkoitettu elämään erämaassa, ne lakkaavat nestehukasta kärsiessään hikoilemasta ja selviytyvät elossa, vaikka menetetyn nesteen määrä vastaisi 30:tä prosenttia niiden ruumiinpainosta. (12–15 prosentin menetys tappaisi monet muut nisäkkäät.) Ne aterioivat mieluiten rehevällä laitumella mutta voivat menestyä myös silloin kun ne syövät karkeita kasveja, joihin ei nautakarja koske. 1970-luvulla puolen mantereen poikki pyyhkäisi yli 750000 aasia. Niiden määrän hurja kasvu oli uhka ekologialle ja karjanhoidolle, joten jotain oli tehtävä.
Vuosina 1978–93 tapettiin 500000 aasia yksistään Luoteis-Australiassa. Nykyään 300 aasia on varustettu radiolähettimillä niin kutsutussa Juudas-ohjelmassa. Niiden annetaan hakeutua omaan laumaansa, minkä jälkeen ne paikannetaan helikopterista ja niiden toverit tapetaan inhimillisin keinoin. Kun Juudas-aasi liittyy uuteen laumaan, tämäkin paikannetaan ja tuhotaan.
”Ongelma on pitkäaikainen”, kertoi eräs Länsi-Australian maatalouden-suojeluviranomainen Herätkää!-lehdelle. ”Jos pieniä populaatioita jätetään jäljelle, aasien määrä kasvaa hyvin lyhyessä ajassa samanlaiseksi kuin se oli 1970-luvulla”, hän varoitti. ”Ihmiset eivät useinkaan ymmärrä, miksi näitä eläimiä tapetaan ja miksi niiden raadot jätetään niille sijoilleen. Se johtuu siitä, että he eivät tajua, kuinka vaikea näille alueille on päästä. Täällä ei ole teitä, ja suurimmalle osalle alueista pääsee vain helikopterilla. Ihmiset ovat itse aiheuttaneet tämän ongelman, joten meidän täytyy yrittää supistaa vahinkoja mahdollisimman inhimillisesti.”
Sitkeitä ja nopeasti lisääntyviä
On ymmärrettävää, jos nyt kuvittelet ei-toivottujen kuormajuhtalaumojen ruuhkauttavan Australian keskiosan. Australian sisämaa on kuitenkin laaja. Nämä eläimet vaeltavat alueella, joka on Euroopan kokoinen mutta lähes yhtä kaukainen kuin kuu – ja se muistuttaa maisemaltaan noita molempia paikkoja. Pelkästään laumojen paikantaminen on vaikeaa puhumattakaan niiden valvomisesta.
Toisin kuin monet uhanalaiset alkuperäiset lajit nämä sitkeät ja nopeasti lisääntyvät eläimet ovat hankkimassa itselleen täältä pysyvää paikkaa. Vailla luonnollisia vihollisia ja vapaina sairauksista ne vaeltavat villeinä Australian takamailla.
[Kuva s. 16]
Noin 200000 kamelia vaeltaa vapaina Australian aavikoilla
[Lähdemerkintä]
Agriculture Western Australia
[Kuvat s. 16, 17]
Villiintyneet hevoset vaeltavat vapaina Simpsonin aavikon laitamilla
[Kuva s. 17]
Kamelikaravaani kuljettaa villaa (v. 1929)
[Lähdemerkintä]
Image Library, State Library of New South Wales
[Kuva s. 18]
Villiintyneiden hevosten kokoamista – takamaiden tyyliin
[Lähdemerkintä]
© Esther Beaton
[Kuva s. 18]
Juudas-aasiin kiinnitetään radiolähetin
[Lähdemerkintä]
Agriculture Western Australia