He kieltäytyivät sovittelemasta
TOSI kristillisyys ei ole koskaan ollut enemmistön suosiossa. Jeesus oli ensimmäisen vuosisadan papeille epämieluinen tungeksija uskonnollisella alalla. Hänen sovittelematon totuudenselityksensä paljasti, että Jumala ei hyväksy heidän ulkokultaista omavanhurskauttaan ja ihmisten perimätietoja. (Matt. 15:1–9; 23:1–39) Jeesus opetti ainoan tosi Jumalan palvontaa ja sanoi empimättä, että Hänen Sanansa on totuus. (Joh. 17:3, 17) Se merkitsi sitä, että kansojen jumalat ja pappien Jumalan nimessä väärin saarnaamat vastakkaiset opit olivat valheellisia ja harhaannuttavia. Koska Jeesus oli oikeassa, niin he olivat väärässä! Tämä ankara totuus loukkasi.
Eikä poliittinen maailmakaan ollut tyytyväinen sellaisen ilmaantumiseen, jonka sanottiin heille olevan määrätty ”juutalaisten kuninkaaksi”, ja kun Herodes sai ”viisailta miehiltä” kuulla hänen syntymästään, niin hän ryhtyi paholaisten innoittamaan toimintaan hänen surmaamisekseen. Se epäonnistui. Mutta maaherra Pilatus myöntyi vuosia myöhemmin uskonnollisten fariseusten vaatimuksiin ja antoi tappaa Kristuksen, ikään kuin tämä olisi ollut kapinallinen lainrikkoja. – Joh. 19:12–16.
Tosi kristityt ovat noudattaneet Jumalan Pojan menettelyä, ja samoin kuin Jeesus antautui yksinomaan Jehovalle ja puolusti empimättä sellaista palvontaa ainoana oikeana uskontona, niin ovat hänen seuraajansakin seuranneet hänen askeleissaan. Apostoli Johannes toisti tätä samaa varmuutta sanoessaan: ”Me tiedämme saaneemme alkumme Jumalasta, mutta koko maailma on tuon jumalattoman vallassa.” (1. Joh. 5:19, Um) Mutta samoin kuin maailma ei pitänyt Kristuksen asenteesta, se ei hymyillyt hyväksyttävästi Johanneksenkaan vaellukselle. Keisari Domitianus karkoitti hänet maanpakoon Patmoksen saarelle.
Varsinkin juutalaisten uskonnollisen pappisvallan ja sen kannattajien johtajat olivat raivoissaan kristittyjä vastaan. He olivat tehneet jo inhottavan liiton pakanallisen Rooman kanssa tappaakseen Kristuksen. Kun Kristuksen seuraajien lukumäärä tuli sen jälkeen vielä huomattavammaksi helluntaista lähtien ja kun yhä useammat jättivät juutalaisuususkonnon omaksuakseen Kristuksen opetukset, niin heidän vihansa jatkui heikkenemättömänä.
Stefanus murhattiin. ”Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.” (Apt. 9:1, 2) Hän esittää meille syyn, miksi hän vainosi kristittyjä, sanoen: ”Minä vainosin jatkuvasti . . . Jumalan seurakuntaa ja hävitin sitä, ja minä edistyin enemmän juutalaisuudessa kuin monet ikäiseni rodussani, koska olin paljon innokkaampi isieni perimätietojen puolesta.” (Gal. 1:13, 14, Um) Kun Saulus itse tuli sitten kristityksi, niin tuo entinen vainooja tuli itse vainotuksi.
Eivät siis ainoastaan Rooman pakanat, vaan myöskin itse uskonnolliset juutalaiset liittyivät yhteisesti vihaamaan kristittyjä. Jotkut historioitsijatkin esittävät tämän ajatuksen, että Poppea, kunniattoman Neron puoliso, oli ainakin kääntynyt juutalaisuuteen ja oli niin ollen vastuussa jossain määrin hänen yllyttämisestään paholaisten kiihottamaan kristittyjen vainoamiseen.
Eräässä kirjassa sanotaan: ”Kristillisyys oli pakanoille vain uskonnollista liioittelua – tosiaan halveksittua, mutta muuten merkityksetöntä. Mutta juutalaisille se oli vihan kohde, . . . kristillisyys oli vihattavaa juutalaisille joka suhteessa. Se teki tyhjäksi heidän lakinsa. Se vapautti kaikki pakanat tuon lain raskaasta ikeestä asettamatta heitä sen kautta alhaisemmalle tasolle. . . . Se oli ikään kuin sisältäpäin tuleva kohtalokas kapina ja hajaannus, vaarallisempi kuin mikään ulkoapäin tuleva hyökkäys. Ja kaikkein pahinta oli, että pakanat sekoittivat sen juutalaisuuteen, mikä oli sen katkerin vastustaja.”1
Toinen historia lisää: ”Tämän vihollisuuden todellisena syynä oli epäilemättä juutalaisten pappien ja tohtoreitten kateus ja heidän pelkonsa, että he kadottavat henkilökohtaiset etunsa, jos kristillisyys pääsee valtaan. Ne juutalaiset, jotka asuivat Palestiinan ulkopuolella Rooman provinsseissa, osoittivat yhtä suurta julmuutta Kristuksen viattomia opetuslapsia kohtaan. Apostolien teoista ja toisista luotettavista muistiinmerkinnöistä käy ilmi, että he eivät säästäneet mitään vaivoja kiihottaakseen viranomaisia ja kansaa tuhoamaan kristityt. Peittääkseen tämän alhaisen menettelyn kunniallisella vaipalla he levittivät huhua, että kristityillä oli maanpetoksellisia suunnitelmia Rooman hallitusta vastaan, että he tunnustivat kuninkaakseen erään Jeesuksen, pahantekijän, jota Pilatus oli täysin oikeudenmukaisesti rangaissut kuolemalla.”2
ROOMALAISTEN VAINOAMIA
Onko meidän nyt tehtävä se johtopäätös, että kristittyjen vainoaminen kristillisen aikakauden varhaisina vuosina oli pelkästään juutalaisten osoittamaa vastustusta? Jos näin tehtäisiin, niin katseltaisiin vain osaa kuvasta, minkä tosiasiat esittävät. ”Rooman kristillisyyttä kohtaan ilmaiseman vihamielisyyden pääasiallisena syynä oli, ettei kristillisessä palvonnassa ollut mitään toisille uskonnoille yhteistä. Sillä kristityillä ei ollut uhreja, temppeleitä, muistopatsaita, oraakkeleita eikä mitään pappissäätyä, ja harkitsematon kansanjoukko katsoi niiden, joilla ei näitä ollut, olevan kokonaan vailla uskontoa, ja Rooman laki katseli niitä, jotka näyttivät kieltävän Jumalan tai kansallisjumalat, ihmisyhteiskunnan ruttona.”3
Roomalaisilla, joiden uskonto sisälsi suitsutusuhreja keisarille, liittyi palvonta läheisesti hallitukseen. Tästä syystä selitettiin kristittyjen kieltäytyminen osallistumasta näihin pakanallisiin menoihin epäisänmaallisuudeksi. Kristittyjen muuttumaton päättäväisyys säilyttää palvontansa yksistään Jumalalle, sytytti roomalaisen maailman vihantulen. Kristittyjen väite, että heidän menettelynsä oli oikea, leimasi roomalaisen maailman vääräksi Jumalan edessä samoin kuin juutalaisuudenkin, eivätkä ne pitäneet siitä.
Tuomareitten erityiseksi pyrkimykseksi tuli näin ollen pakottaa heidät kieltämään kristillinen usko, mutta ei tappaa heitä. ”Jos he myöntyivät heittämään muutamia suitsukemurusia alttarille, niin heidät päästettiin tuomioistuimesta turvaan suosionosoituksin.”4 Jos he kieltäytyivät peruuttamasta, vaikka ei voitukaan löytää mitään muuta vikaa kuin heidän uskonsa, niin heitä rangaistiin usein kuolemalla. ”Mikä heidän käyttäytymisensä periaate lieneekin”, sanoo Plinius, ”niin heidän taipumaton itsepintaisuutensa näytti ansaitsevan rangaistuksen.”5
Roomalainen maailma tavoitteli huvituksia tavattoman innokkaasti. Roomalaiset eivät olleet ainoastaan ylettömiä uskonnollisissa menoissaan, vaan he myöskin rakensivat suuria areenoita virkistystä varten, ja niillä esitettiin huomattavassa määrin verisiä gladiaattoritaisteluja. Kristityt pitivät tällaista yletöntä Jumalan lain rikkomista veren pyhyyttä vastaan vastenmielisenä ja kieltäytyivät menemästä katsomaan. ”Koska he vihasivat maailman jumalattomuutta ja sen säälimättömiä kilpailuita ja hirveää epäjumalanpalvelusta, niin heitä syytettiin koko ihmissuvun vihaamisesta.”6 Ja tämä aiheutti kasvavaa vainoa, ei ainoastaan viralliselta taholta, vaan myöskin väestön puolelta.
Nykyiset Jehovan todistajat ovat huomanneet olevansa samanlaisessa asemassa. Vaikka he tekevät hyvää lähimmäisilleen ja levittävät rakkauden sanomaa, niin heihin kohdistetaan vainoa ja vihaa kaikissa osissa maailmaa. Vaikka he ovat puolueettomia maailman asioihin nähden, niin maailma selittää sen ihmiskunnan vihaamiseksi. Kun he lainaavat Jumalan Sanaa auktoriteettina ja otollisen palvonnan ainoana pätevänä ohjeena, niin heitä pidetään ahdasmielisinä. Koska he eivät halua syrjäyttää kristillisiä ohjeita maailman huvitusten takia, niin heidät leimataan ilon pilaajiksi. Ja kun he eivät häpäise kristillistä periaatetta hätätilan nimessä maailman vaatiessa sitä, niin heitä pidetään yhtä itsepäisinä kuin varhaiskristittyjäkin.
Näiden todistajien uskollinen vaellus tuomitsee nimikristityt, jotka eivät elä Jumalan Sanan korkeitten mittapuitten mukaan, eivätkä he pidä siitä enempää kuin muinaiset juutalaiset tai roomalaisetkaan. He koettavat pakottaa heidät sovittelemaan kaikin tavoin, ovelin houkutuksin ja, kun se ei onnistu, väkivaltaisin pakkotoimenpitein. Mutta voiko kristitty sovitella?
Jeesus sanoo niille, jotka ovat horjuvia mieleltään: ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” (Ilm. 3:15, 16) Jeesus varoitti vuorisaarnassaan sovittelun laveasta tiestä niitä, jotka haluavat saada elämän uudessa maailmassa, kun hän sanoi: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” – Matt. 7:13, 14.
Jos sinä tiedät siis Jumalan Sanan viitoittaman tien oikeaksi, niin ole viisas äläkä sovittele. ”Säilyttäkää mielenmalttinne, olkaa valppaat. Teidän vastustajanne, Perkele, kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura koettaen niellä jonkun. Mutta ottakaa asenteenne häntä vastaan lujina uskossa.” – 1. Piet. 5:8, 9, Um.
LÄHDEKIRJAT
1 ”Great Events by Famous Historians”, ss. 139, 140.
2 Mosheimin ”Ecclesiastical History”, s. 23.
3 Sama, s. 24.
4 ”History of Christianity”, kirj. Edward Gibbon, ss. 234, 235.
5 Sama, s. 213.
6 ”Great Events by Famous Historians”, s. 141.