Protestantismin kaksoispula

PROTESTANTISMIN huoneessa on kaksoset. Niiden itku kuuluu nyt, sillä kehdossa on kaksoispula – toinen on Amerikassa, toinen Euroopassa. Johtavien kirkonmiesten valitukset ovat paljastaneet Amerikassa uskonnollisen elpymisen olevan paikkansapitämätön. Papit sanovat, että on liian paljon mielenrauhan etsijöitä ja materialisteja. Yalen jumaluusopillisen koulun dekaani Liston Pope sanoi suoraan: ”Amerikassa ei ole lainkaan suurta elpymistä eikä luultavasti tulekaan olemaan sovinnaisessa merkityksessä. . . . Kirkon jäsenmäärän suurenemisen . . . ei tule antaa pimittää maailman nykyistä tilaa.”

Nyt on toinenkin kaksonen alkanut itkeä. Paul Hutchinsonin äskettäin julkaisema kirja The New Ordeal of Christianity on tähdentänyt protestantismin pulatilaa Euroopassa. Amerikkalainen on erityisesti yllättynyt lukiessaan ”siitä avuttomuuden ja epätoivon tunteesta, mikä täyttää niin suuressa määrin Euroopan protestantismin nykyään”. Kirjoittaja Hutchinson katsoi tosiasioita suoraan silmiin:

”Meillä on nyt varsinkin teollisuustyöntekijöitten ja elossa olevien nuorten joukossa miljoonia, jotka ovat välinpitämättömiä kirkkoja kohtaan, milloin eivät suorastaan halveksi niitä. Silmiinpistävä mutta väistämätön tosiasia Euroopan maista, jotka ovat olleet vanhastaan protestantismin linnoituksia – maat sellaiset kuin Englanti, Skotlanti, Hollanti ja Skandinavian kansat – on järjestäytyneen työväen melkein täydellinen eroaminen kirkoista ja niiden nuorten lukumäärän nopea väheneminen, jotka osoittavat enemmän kuin passiivisinta kiinnostusta protestanttisen kirkon toimintoja kohtaan.”

Kirja käsittelee yksityisiä Euroopan maita ja sanoo, että monissa niistä ”on kommunismin menestyminen sodan jälkeen horjuttanut protestanttisia kirkkoja”.

”Silmiinpistävin tosiasia Englannin nykyisistä protestanttisista kirkoista”, uusi kirja sanoo, ”on, että ne useimmat ovat tyhjiä.” Kirjoittaja osoittaa, miten järkyttynyt Billy Graham oli havaitessaan tyhjiä penkkejä Englannissa. Muuttiko Grahamin ristiretki asiaa? ”Hänen Englannissa ja Skotlannissa pitämänsä kokoukset”, Hutchinson kirjoitti, ”eivät ole muuttaneet sitä. Tilanne on vieläkin synkempi, mikäli mahdollista, Skotlannissa kuin Englannissa. Ja Skandinaviassa se on kauhistava.”

Protestantismin pula Skandinaviassa on: ”Eivät ainoastaan järjestäytyneet työläiset ole siellä erossa kirkoista, vaan useimmat muutkin Skandinavian kansojen ainekset . . . ovat samaten erossa.” Tukholmalaisen huomattavan sanomalehden toimittaja sanoi kirjoittajalle: ”Kirkko on yksinkertaisesti kunnianarvoinen vanha muistomerkki Ruotsissa. Me kannatamme sitä historiallisista ja tunteellisista syistä. Mutta se ei näyttele enää tärkeätä osaa ruotsalaisten elämässä. Jos Te haluatte tutkia nykyistä Ruotsin uskontoa, niin palatkaa Yhdysvaltoihin.”

Kirkon johtajat jatkoivat Yhdysvalloissa oman pulansa valittamista. ”Suuri osa meidän nykyisestä nousukaudestamme uskonnossa”, selitti presbyteeriläinen pappi John E. Burkhart, ”ei ole muuta kuin henkistä aspiriinia. Se ei maksa paljon, ei aikaansaa paljon, ei vahingoita paljon eikä ole paljon arvoinen.”